XXX
Sinä yönä nukuin hyvin vähän. Ja kuinka paljon olinkaan iloinnut ajatellessani että saan maata lapsuuteni aikaisessa vuoteessa, jossa ennen olin nukkunut niin monta yötä heräämättä, kyyristyneenä peitteiden alle. Monta kertaa olin maatessani taivasalla kaivannut tätä vuodetta ja peitteitä, kun öinen kylmä hätyytteli tai aamun kuura kylmi luita myöten.
Heti kun panin maata, nukahdin väsyneenä edellisen päivän matkasta, mutta sitten heräsin yhtäkkiä enkä saanut enää unta: mieleni oli niin kiihdyksissä.
Vanhempani!
Tätä seikkaa olin ajatellut maata pannessani, siitä olin nähnyt untakin, isästä, äidistä, veljistä, sisarista ja olin muutamia minuutteja näiden kanssa, joita en vielä tuntenut ja nyt näin ensi kerran. Sitten Mattia, Lise, Barberinin emäntä ja rouva Milligan, Arthur, kaikki olivat samaa perhettä. Vitalis oli isäni, hän oli herännyt kuolleista ja oli rikas. Tällä aikaa kun olimme olleet erillämme hän oli löytänyt Zerbinon ja Dolcen, joita ei susi ollut saanutkaan.
Herättyäni näin kaikki, joista olin uneksinut ja tuntui aivan kuin olisin ollut heidän kanssaan eilen illalla ja sen vuoksi oli minun aivan mahdotonta saada unta. Vähitellen tämä harhaluulo menetti voimansa, mutta sitten tuli todellisuus, joka minua valvotti vielä enemmän.
Vanhempani minua etsivät, mutta pitikö minun löytääkseni heidät kääntyä Barberinin puoleen? Jo tämä kysymys yksinään vähensi iloni. Olisin halunnut, että Barberin ei olisi saanut sekaantua onneeni. Muistin hyvin hänen sanansa Vitalisille: ”Niille on siitä hyötyä, jotka ovat kasvattaneet tämän lapsen”.
Säälin vuoksi ei Barberin ollut minua ottanut kadulta, eikä säälin vuoksi minusta pitänyt huolta, vaan ainoastaan siitä syystä, että minä olin kauniisiin vaatteisiin puettu, ja hän toivoi joskus tapaavansa vanhempani. Tämä päivä ei ollut tullut kuitenkaan niin pian kuin hän oli toivonut, ja hän oli minut myynyt Vitalisille, mutta nyt hän myy minut isälleni.
Mikä erotus olikaan tässä miehen ja vaimon välillä! Kasvatusäitini ei ollut rakastanut minua rahan tähden. Olisinpa tahtonut keksiä keinon, jolla olisin voinut estää Barberinia hyötymästä ja hyödyttää hänen vaimoaan! Mutta vaikka miten olisin päätäni vaivannut, niin en mitään keksinyt, ja se ajatus jäi minua vaivaamaan, että Barberin minut saattaa vanhemmilleni ja häntä siitä kiitetään ja palkitaan. Sikseen se seikka piti jättää, kun oli mahdoton muuten olla, mutta sitten myöhemmin, kun minä olen rikas, voin selvästi osottaa, missä arvossa kumpaakin heistä pidät, minä kiitän ja palkitsen Barberinin emäntää. Nyt minulla ei ollut muuta neuvoa kuin hakea Barberin käsiini. Mutta Barberin ei ollut niitä miehiä, että olisi vaimolleen sanonut, mihin hän menee ja miltä häntä voi tavata. Vaimonsa ei tiennyt mitään muuta kuin että hän on Parisissa, siinä kaikki. Eikä hän ollut kirjoittanut koko ajalla sanaakaan eikä ollut lähettänyt mitään tietoja kulkijain kanssa.
Missä hän oli, missä asui? Hänelle ei voinut kirjoittaa minnekään, ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Pariisiin ja etsiä häntä Mouffetardin korttelista niistä taloista, joissa hän oli ennen asunut, ja joista vaimonsa muisti pari kolme nimeä. Minun siis piti lähteä Parisiin hakemaan sitä, joka minua haki.
Tietysti olin hyvin iloinen saadessani tietää, että minulla oli vanhemmat, mutta tämä tieto oli minulle tullut sellaisten seikkain aikana, että ilooni sekaantui ikävääkin. Minä nimittäin olin toivonut että saamme viettää muutamia rauhan päiviä kasvatusäitini luona ja Mattian kanssa leikkiä entisiä leikkejäni, mutta jo seuraavana päivänä meidän piti lähteä matkalle. Ja sitten olin aikonut mennä Esnandeen tapaamaan Etiennetteä — nyt piti luopua tästä matkasta enkä saanut tavata tätä tyttö parkaa, joka oli ollut minulle niin hyvä. Etiennetten luota sitten olisi pitänyt mennä Dreuryyn Liselle viemään terveisiä veljeltään ja sisareltaan — mutta sekin matka siis piti jättää.
Näissä mielteissä meni koko yöni, väliin tuumailin, että minun pitäisi kuitenkin käydä Etiennetten ja Lisen luona, väliin taas, että minun pitää mennä Parisiin kiireimmän kautta tavatakseni vanhempani. Ja vihdoin nukahdin pääsemättä mihinkään päätökseen, ja niin tämä yö, josta olin toivonut parasta kaikista, oli mitä levottomin ja huonoin yö, mitä muistan.
Aamulla, kun kaikki kolme, äiti, Mattia ja minä istuimme takan ääressä, jossa oli maito tulella, me pidimme neuvottelua.
”Mitä oli tehtävä?”
Ja minä kerroin koko yöllisen tuskani.
”On heti mentävä Parisiin, vanhempasi kun etsivät sinua, niin et saa viivytellä,” sanoi äiti ja selvitti asian.
”No niin lähdemme Parisiin”, sanoin. ”Se on päätetty.”
Mutta Mattia ei näyttänyt hyväksyvän tätä päätöstäni, päinvastoin.
”Sinun mielestäsi ei meidän pitäisi mennä Parisiin?” sanoin hänelle. ”Minkä vuoksi et sitten selitä syitäsi niinkuin äiti on selittänyt?”
Hän pudisti vain päätään.
”Sinä näet, että minä olen neuvoton, sinä et saa olla auttamatta minua.”
”Minusta uusien vuoksi ei saa unhottaa entisiä”, sanoi hän vindoin. ”Tähän saakka omaisiasi ovat olleet Lise, Etiennette, Alexis ja Benjamin, jotka ovat sinua rakastaneet. Nyt sinulle on ilmestynyt uusia omaisia, joita sinä et tunne, jotka eivät ole tehneet mitään muuta sinulle kuin panneet sinut kadulle, ja sinä yhtäkkiä hylkäät ne, jotka sinulle ovat olleet hyviä ja omistat ne, jotka sinulle ovat olleet pahoja. Se ei mielestäni ole oikein.”
”Ei voi sanoa, että Rémin varmemmat ovat hänet jättäneet kadulle”, keskeytti äiti. ”Onko ehkä heiltä ryöstetty lapsensa, jotka ikävöivät itkien, jota odottavat ja jota ovat etsineet siitä päivästä saakka.”
”Sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että Acquin on ottanut Rémin kadulta kun Rémi oli siihen kuolemassa, on hoitanut häntä kuin omaa lastaan, ja Alexis, Benjamin, Etiennette ja Lise ovat rakastaneet Rémiä kuin veljeään, ja näillä jotka ovat ottaneet Rémin, on yhtä suuri oikeus hänen ystävyyteensä kuin niillä, jotka tahtoen tai tahtomattaan ovat hänet heittäneet kadulle. Acquin ja hänen lapsensa osottivat vapaaehtoisesti ystävyyttään Rémille, he eivät olleet mitenkään siihen velvolliset.”
Mattia lausui sanansa sillä äänellä kuin olisi ollut minulle suutuksissaan, katsomatta minuun ja katsomatta Balberinin emäntäänkään. Mieleni kävi alakuloiseksi ja minä olin kuin neuvottomat ihmiset ainakin, voimatta punnita syitä, huojuin puoleen ja toiseen aina viimeksi kallistuen sen mielipiteeseen, joka viimeksi oli puhunut.
”Mattia on oikeassa”, sanoin, ”enkä kevyellä sydämellä voi lähteä Parisiin näkemättä Etiennetteä ja Liseä.”
”Mutta vanhempasi!” sanoi äiti.
Minä koetin sovitella.
”Me emme mene Etienetten luo, kun se olisi liian suuri mutka. Sitä paitse Etiennette osaa kirjoittaa ja lukea, me siis voimme hänen kanssaan keskustella kirjeellisesti, mutta ennen Parisiin menoamme käymme Dreuzyssä Lisen luona. Jos se meitä viivyttääkin, niin se viivytys ei ole niin kovin suuri ja sitä paitse Lise ei osaa kirjoittaa eikä lukea ja hänen vuokseen juuri olenkin järjestänyt tämän matkasuunnitelman. Hänelle voin kertoa Alexista ja Etiennetten käsken kirjoittamaan minulle Dreuzyyn, jossa sitten hänen kirjeensä voin lukea Liselle.
”Hyvä”, sanoi Mattia nauraen.
Päätettiin, että lähdemme huomenna, ja heti kirjoitin pitkän kirjeen Etiennettelle selittäen hänelle, että en nyt voineet tulla hänen luokseen, kun minulla oli muutamia toimia.
Ja seuraavana päivänä taaskin kerran oli minun heitettävä raskaat jäähyväiset. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan lähtenyt Chavanonista niinkuin olin lähtenyt Vitalisin kanssa, minä sain suudella äitiä ja luvata hänelle, että tulen pian vanhempaini kanssa hänen luokseen. Koko edellisen illan olimme keskustelleet, mitä hänelle annan, kun minusta tulee rikas.
”Ei mikään ole lehmäsi veroinen, pikku Rémini”, sanoi äiti, ”etkä kaikilla rikkauksillasi saa minua onnellisemmaksi kuin olet saanut köyhänä ollessasi.”
Lehmällemme meidän piti myöskin sanoa jäähyväiset, ja Mattia suuteli sitä kymmeniä kertoja turpaan, josta se näytti olevan varsin mielissään sillä se joka kerta sivalsi Mattiaa poskelle pitkällä kielellään.
Ja taas olimme tiellä, laukut selässä ja Capi edellämme juosten. Me kulimme pitkin askelin, tai oikeastaan minä tietämättäni, innoissani päästä pian Parisiin, aina vähän väliä pitennin askeleita. Vihdoin Mattia sanoi, että jos sellaista vauhtia kulemme, niin pian väsymme ja minä hiljensin kulkuani taas vähän päästä rientääkseni.
”Mutta sinullapa on kiire!” sanoi Mattia surullisesti.
”Minusta sinullakin pitäisi olla kiire, sillä minun vanhempani olevat sinunkin vanhempasi.”
Hän pudisti päätään.
”Olemmehan veljiä.”
”Olemme me keskenämme, enkä epäile sinua, minä olen nyt veljesi ja olen vastakin, sen uskon ja tunnen.”
”No mitä sitten?”
”Mutta enhän voi olla sinun veljesi veli, jos niitä sinulla on, enkä sinun isäsi ja äitisi poika.”
”Jos olisimme menneet Luccaan, niin enkö olisi ollut sisaresi Christinan veli?”
”Tietysti olisit ollut.”
”No minkä vuoksi minun veljeni ja sisareni eivät pitäisi sinua samalla tavoin veljenään?”
”Se on aivan eri asia. Minä en ole ollut kääritty kauniisiin vaatteisiin.”
”Mitä se merkitsee?”
”Se merkitsee paljonkin, sinä sen ymmärrät niin kuin minäkin. Sinä olisit tullut Luccaan, jonne en nyt enää tule, sinut olisivat köyhät vanhempani ottaneet vastaan, vaatimatta sinulta mitään, koska ovat köyhempiä kuin sinä. Mutta sinun vanhempasi ovat rikkaita, jota kauniit vaatteet osottavat, niin kuin Barberinin emäntä sanoikin. He ovat ylhäisiäkin. No miten voit ajatella heidän ottavan vastaan sellaista köyhää kurjaa kuin minä olen?”
”No mutta mikä minä sitten olen, jos en köyhä kurja?”
”Niin nyt tällä hetkellä, mutta huomenna sinä olet heidän poikansa, ja minä olen aina oleva sama mikä olen tänäänkin. Sinut pannaan kouluun, sinulle hankitaan opettajia, ja minä saan jatkaa maantien kulkemista yksikseni, muistellen sinua niin kuin sinäkin olet muisteleva minua, toivoakseni.”
”Voi Mattia ystäväni, miten voit puhua tuolla tavoin?”
”Minä puhun niin kuin ajattelen, o mio caro, ja sen vuoksipa en voi olla iloinen ilostasi: sen vuoksi ainoastaan, että meistä tulee ero, ja minä olin aina kuvaillut ja uskonut että olisimme aina yhdessä, niin kuin nyt olemme. Oh! ei samallaisina kuin nyt, köyhinä katusoittajina. Mutta me olisimme tehneet työtä, meistä olisi tullut oikeita soittajia, jotka olisimme soittaneet oikealle yleisölle, eroamatta koskaan toisistamme.”
”Mutta niin on tapahtuva, rakas Mattia. Jos vanhempani ovat rikkaat, niin heidän rikkautensa on sinua varten niin kuin minuakin, jos minut pannaan kouluun, niin sinä tulet minun kanssani. Me emme toisiamme jätä, me teemme työtä yhdessä, me kasvamme, me elämme yhdessä niin kuin sinä olet toivonutkin ja niin kuin minäkin olen toivonut yhtä innokkaasti kuin sinäkin, sen vakuutan.”
”Minä tiedän, että sinä toivot, mutta sinä et sitten enään ole oma herrasi niin kuin nyt olet.”
”No kuulehan: jos minun vanhempani hakevat minua, niin se osottaa, että he ovat kiintyneet minuun, he rakastavat minua. Ja kun he rakastavat minua, niin he eivät kiellä minulta mitä pyydän. Ja minä pyydän heiltä saattaa onnellisiksi ne, jotka ovat olleet minulle hyviä, jotka minua ovat rakastaneet, kun minä olin yksin maailmassa, niin kuin ovat olleet Acquin, joka on lunastettava linnasta, Etiennette, Alexis, Benjamin, Lise ja sinä. Lisen he ottavat luokseen, opettavat, parantavat, ja sinut pannaan kouluun minun kanssani, jos minun pitää mennä kouluun. Niin ne asiat käyvät — jos vanhempani ovat rikkaita, ja minä olisin hyvin tyytyväinen jos olisivat rikkaita.”
”Ja minä olisin hyvin tyytyväinen, jos olisivat köyhiä.”
”Oletko hullu?”
”Ehkä.”
Ja sen enempää sanomatta Mattia kutsui Capin, sillä oli jo aika ruveta syömään. Hän otti koiran syliinsä ja puhui sille aivan kuin ihmiselle: ”Eikö niin, vanha Capi, että sinustakin olisi mieluisampaa, että Rémin vanhemmat olisivat köyhiä?”
Capi, niin kuin aina kun kuuli nimeäni mainittavan, haukahteli tyytyväisenä ja pani käpälät rinnalleen.
”Vanhempain ollessa köyhiä, me elelisimme niin kuin tähänkin asti vapaata elämää, kaikki kolme, menisimme minne milloinkin haluttaisi, eikä meillä olisi muuta huolta kuin tyydyttää kunnioitettavaa yleisöä.”
”Hauh, hauh!”
”Vanhempain ollessa rikkaita, Capin pitäisi olla ja pysyä pihamaalla, koirakopissa, ja luultavasti kahleissa, kauniissa teräskahleessa, joka kuitenkin olisi kahle, sillä koirat eivät saa tulla rikkaitten huoneisiin.”
Olin ollut vähän suutuksissani, kun Mattia oli toivonut, että vanhempani olisivat köyhiä eikä ollut hyvillään ilosta, joka minussa oli syntynyt Barberinin emännän kuvauksen johdosta. Mutta toisekseen olin mielissänikin nähdessäni sitten, että Mattiassa oli surumielisyyden synnyttänyt hänen ystävyytensä minua kohtaan — hän pelkäsi eroa ja tästä syystä vain hän oli suruissaan. En voinut siis nuhdella häntä, sillä tämähän olisi vain todistus tunnollisesta ja hellästä ystävyydestä. Hän minua rakasti ja ajattelematta mitään muuta hän ei olisi suonut että meitä olisi erotettu.
Jos ei meidän olisi ollut pakko ansaita jokapäiväistä leipäämme, niin olisin Mattiasta huolimatta kiiruhtanut kulkuamme, mutta meidän piti antaa näytöksiä suurissa kylissä, joita oli matkamme varressa ja odotellessamme että pääsemme vanhempani rikkauksia jakamaan meidän täytyi tyytyä pieniin rahoihin, joita saimme siellä täällä sattuman mukaan. Meiltä kului siis enemmän aikaa kuin olin toivonut ennen kuin pääsimme Dreuzyyn. Mutta oli toinenkin seikka, jota varten meidän piti koota rahaa niin paljon kuin mahdollista. Minä muistin Barberinin emännän sanan, että kaikilla rikkauksillani en voi tuottaa hänelle niin paljon iloa kuin köyhänä ollessani, ja minä tahdoin pikku Lisenkin saattaa yhtä hyvälle mielelle kuin Barberinin emännänkin. Tietysti minä jaan rikkauteni Lisen kanssa, ainakin minä puolestani, mutta ennen kuin minä olin rikas, tahdoin viedä Liselle ansaitsemillani rahoilla ostetun lahjan — köyhän lahjan.
Matkallamme ostimme nuken, joka ei onneksi maksanut niin paljon kuin lehmä ja kiiruhdimme sitten päämääräämme kohden.
Chatillonnista kulimme kanavan vartta, ja sen metsäiset rannat, sen tyyni vesi, nuo hevosten vetämät alukset muistuttivat minulle onnellisesta ajasta, jolloin minä Joutsenessa rouva Milliganin ja Arthurin kanssa olin samalla tavalla kulkenut muuatta kanavaa. Missähän nyt Joutsenkin oli? Monta kertaa olin kulkiessamme jonkun kanavan vartta kysynyt, oliko nähty kulkevaksi huvipurtta, jonka verannastaan ja komeudestaan erotti hyvin kaikista muista. Varmaankin rouva Milligan oli palannut Englantiin Arthurin kanssa, joka oli ehkä parantunut. Se oli hyvin uskottavaa, ja kuitenkin Nivernaisin kanavan vartta kulkiessamme tuumailin itsekseni huomatessani kaukaa jonkun aluksen, että eiköhän se ole Joutsen.
Kun nyt oli jo syksy, niin päivätaipaleemme olivat 1yhemmät kuin kesäisin, ja me koetimme aina mahdollisuuden mukaan päästä kyliin, joihin yöksi jäimme, hyvissä ajoin ennen päivän laskua. Mutta sittenkin, vaikka varsinkin matkamme lopulla olimme kiirehtineet minkä mahdollista, saavuimme Dreuzyyn vasta pimeällä. Lisen tädin luo mennessä meidän ei tarvinnut kuin seurata kanavan vartta, kun hänen miehensä oli kanavanvartia ja asui kanavan varrelle rakennetussa talossa.
Pian löysimmekin tämän talon, joka oli kaupungin laidassa tasangolla, jossa kasvoi suuria puita, mitkä kaukaa katsoen näyttivät uivan sumussa.
Sydämeni tykytti kovasti lähestyessäni tätä taloa, jonka akkunat loistivat takassa palavasta nuotiosta, mikä roimahteli ja silloin tällöin valaisi tietämme. Talon luo tultuamme näin ovet suletuiksi, mutta akkunasta, jossa ei ollut kaihtimia, näin Lisen pöydän ääressä tätinsä vieressä ja edessään muuan mies, joka varmaan oli hänen enonsa.
”Siellä ollaan paraillaan illallisella, tulimme sopivaan aikaan”, sanoi Mattia.
Minä tein hänelle merkin käskien hänen olla hiljaa ja Capin käskin taakseni. Sitten otin harppuni ja valmistausin soittamaan.
”Niin tosiaan”, sanoi Mattia hiljaa, ”serenaadi, se on oiva tuuma.”
”Älä sinä soita, anna minä soitan yksikseni.”
Ja minä soitan napolilaista lauluani vaan laulamatta, sillä ääneni ei kulkenut. Ja soittaessani katsoin Liseä: hän äkkiä kohotti päänsä ja silmänsä alkoivat loistaa.
Minä nyt aloin laulaa.
Hän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi ovelle enkä ehtinyt muuta kuin Mattialle antaa harppuni siihen kun Lise oli sylissäni.
Meidät käskettiin sisään, ja Catherine täti minua syleiltyään toimitti kaksi lautasta pöytään. Mutta minä pyysin häntä panemaan kolmannenkin:
”Meillä on täällä toveri mukanamme.”
Ja minä vedin laukustani nuken, ja asetin sen istumaan tuolille Lisen viereen.
En voi koskaan unhottaa katsetta, jonka Lise loi minuun, sen näen nytkin elävänä silmissäni.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 267-269 ja 272 17-19 ja 23.11.1898.
