XXXI
Jos ei minulla olisi ollut kiire Parisiin, niin olisin jäänyt pitkäksi aikaa Lisen luo, meillä oli niin paljon puhumista, ja sillä tavalla kuin me keskustelimme ehdimme niin vähän sanoa.
Lise kertoi minulle tulostaan Dreuzyyn, miten olivat hänelle ystävällisiä tätinsä ja enonsa, joilla oli ollut viisi lasta vain kaikki kuolleet, mikä on hyvin tavallista Nivressä, kun äidit jättävät omat lapsensa vieraaseen hoitoon mennen itse Parisiin imettäjiksi. Täti ja eno kohtelivat häntä aivan kuin Lise olisi ollut heidän oma tyttönsä, ja hän selitti miten hän siellä eli, mitä teki, mitä leikki ja miten huvitteli: onki, sousi, kulki metsää, johon meni kaikki hänen aikansa.
Minä puolestani kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut siitä saakka kun olimme eronneet, miten olin ollut kuolla kaivokseen, jossa Alexis on työssä, miten tullessani kasvatusäitini luo, olin saanut tietää, että vanhempani minua hakivat, joka minua oli estänyt menemästä Etiennetten luo, niin kuin olin aikonut ja toivonut.
Tietysti puhe vanhemmistani otti suurimman osan kertomuksestani, rikkaat vanhempani, ja minä kerroin Liselle, mitä olin jo sanonut, pysyen siinä uskossa ja toivossa, että he ovat rikkaat, niin että me kaikki tulemme onnellisiksi: Lisen isä, hänen veljensä ja hän, ja varsinkin hän.
Lise, joka ei ollut kypsynyt kokemuksen koulussa niin kuin Mattia, oli taipuisa uskomaan, että ne, jotka ovat rikkaita, olivat onnellisia tässä maailmassa ja että omaisuus oli talismani, jolla sai heti mitä toivoi. — Senhän vuoksi hänenkin isänsä oli vankilassa kun oli köyhä, ja sen vuoksi koko perhe oli hajallaan! Se oli hänestä yhden tekevä olinko minä vai hän rikas, se oli sama asia, seurauksiin nähden ainakin oli vaikutus sama: me kumpikin olimme onnellisia ja hänellä ei ollut muusta huolta kuin: kaikki koolle, kaikki onnellisiksi.
Mutta me emme istuneet ainoastaan kanavan sulun portin luona, jossa syöksyvä vesi pauhasi, mutta kulutimme aikaamme kävelyretkilläkin, joilla oli mukana Mattia ja herra Capi, sekä neiti nukke. Retkeillessäni Ranskassa monet vuodet Vitalisin kanssa ja sitten nämä viime kuukaudet Mattian kanssa olin nähnyt paljon seutuja, mutta en sellaista kuin tämä, jossa nyt olimme. Äärettömiä metsiä, kauniita tasangoita, kallioita, kukkuloita, luolia, vesiputouksia, tyyniä lampia, ja kapeassa laaksossa jyrkkäin rinteiden välissä kanava, joka juoksi kiemurrellen. Kuului lakkaamatta veden kohinaa ja lintujen laulua. Mutta ei pidä kovin paljon minun sanoihini luottaa. Minä tarkoitan että kaikkialla missä olen Lisen kanssa kuleksinut, missä olemme leikkineet yhdessä, on minusta seudulla tuntunut olevan sellainen kauneus ja viehätys, jota ei suosituimmilla seuduilla olisi ollut minun silmissäni. Minä olen tämän seudun nähnyt Lisen ympärillä ja sen vuoksi se on painunut mieleeni niin kauniina.
Illoin istuimme talon edustalla kun ilma ei ollut kostea, ja jos oli kylmä, vietimme iltamme takkatulen ääressä, ja Lisen suurimpia huvia oli silloin, kun minä soitin harppua. Mattia myöskin soitti viulua tai torvea, mutta Lise piti enemmän harpun soitosta, josta minä olin vähän verran hyvilläni. Ja ennen kuin erosimme levolle, Lise pyysi minua soittamaan napolilaisen lauluni, jonka hänelle lauloinkin.
Mutta meidän piti erota ja Mattian kanssa lähteä tielle. Minusta se oli surullista. Mutta minä en eronnut nyt surulla. Olin niin monta kertaa kuvaillut ja hyväillyt mieltäni sillä unelmalla, että olisin rikas, että olin alkanut uskoa, en sitä että kerran olen rikas, vaan että jo nyt olen ja että minun ei tarvinnut kuin toivoa jotakin, niin sen voin toteuttaa pian, hyvin pian, melkein heti. Viimeiset sanani Liselle osottavat miten varma minä tässä uskossani olin:
”Minä tulen sinua noutamaan vaunuilla ja nelivaljakolla.”
Ja hän uskoi, niin että hän jo käsillään taputteli hevosia: hän varmaan näki vaunutkin oman mielikuvituksensa mukaan niin kuin minäkin näin.
Mutta ennen kuin voin ajaa hevosilla Parisista Dreuzyyn, piti minun kävellä jalkaisin Dreuzystä Parisiin. Ja jos ei Mattiaa olisi ollut, niin minulla ei olisi ollut muuta huolta kuin tehdä pitkiä taipaleita tyytyen siihen, että olisin saanut ansaituksi juuri sen mikä oli aivan välttämätöntä jokapäiväiseksi tarpeeksi. Mitä hyötyä nyt oli nähdä vaivaa? Eihän meidän tarvinnut enään ostaa lehmää eikä nukkea, ja kunhan vain saimme jokapäiväisen leipämme, niin eihän toki minun tarvinnut koota rahaa vanhemmilleni.
Mattia ei tyytynyt näihin selityksiin.
”Ansaitaan niin paljon kuin ansaita voimme”, sanoi hän. ”Eihän ole sanottu, että me tapaamme Barberinin heti.”
”Jollemme tapaa häntä kahdentoista aikana, niin tapaamme hänet kahden aikana. Mouffetardin katu ei ole niin pitkä.”
”Mutta jos hän ei asukaan Mouffetardin kadun varrella?”
”Menemme sinne, missä hän asuu.”
”Mutta jos hän on palannut Chavannoniin? Hänelle pitää silloin kirjoittaa, ja odottaa hänen vastaustaan. Millä elämme tämän aikaa, jos meillä ei ole penniäkään taskussa? Luulisi että sinä et tunne ollenkaan Parisia. Sinä olet unhottanut Gentillyn kaivostien?”
”Enpä ole.”
”En minäkään ole unhottanut Saint-Medardin kirkon seinustaa, jota vasten seisoin nälkään kuolemassa. Minä en halua nähdä nälkää Parisissa.”
”Mutta me saamme rahaa enemmän kun tulemme vanhempiemme luo.”
”Minulla ei tee mieli ruokaa kun vasta olen syönyt hyvästi, mutta kun en ole saanut ruokaa, niin silloin en tunnu hyvältä. Tehkäämme siis työtä aivan kuin meidän pitäisi saada ostetuksi lehmä vanhemmillesi.”
Se oli viisas neuvo, kuitenkin tunnustan, että minä en laulanut niin lauloin silloin kun oli koottava rahaa lehmän tai nuken ostoa varten.
”Mutta sinähän laiskaksi heittäysit, kun sinusta tuli rikas!” sanoi Mattia.
Corbeilista lähtiessämme tulimme tielle, jota olimme kuusi kuukautta sitten kulkeneet, kun lähdimme Parisista Chavanoniin, ja ennen Villejuifiin tultuamme menimme taloon, jossa olimme Mattian kanssa antaneet ensimmäisen kerran konsertin yhdessä, soittaneet tanssimusikia hääväelle. Pariskunta tunsi meidät heti, soitattivat meillä, antoivat illallisen ja yösijan. Ja sieltä lähdimme sitten seuraavana päivänä Parisiin: siitä oli juuri kuusi kuukautta ja neljätoista päivää kun olimme sieltä lähteneet.
Mutta nyt tullessamme oli aivan toisellainen päivä, kun lähtiessämme: oli sumua ja kylmä, ei päivänpaistetta enään, ei kukkasia, ei vihantaa ruohoa enään tien varrella, kesän aurinko oli tehnyt tehtävänsä ja syksyn ensimmäiset sumut olivat nyt laskeutuneet maalle, ja kellastuneet lehdet kahisivat puissa ja putoilivat päällemme. Mutta mitä siitä jos luonto olikin ikävän näköinen, olihan meillä sisällinen ilo, joka ei tarvinnut ulkonaista kiihotusta. Tai oikeastaan en voi sanoa että meillä, sillä se oli minussa, minussa yksistään. Mattia sen sijaan kävi sitä synkemmälle mielelle kuta lähemmäs Parisia tulimme, ja usein hän astui tuntikausia puhumatta sanaakaan.
Hän ei ollut sanonut minulle tämän surumielisyytensä syytä, ja minä kuvittelen hänen surunsa johtuvan vain siitä että hän pelkäsi meidän eroamme, en halunnut hänelle uudelleen selittää sitä, mitä olin jo monet kerrat selittänyt: että nimittäin vanhempani eivät tahdo meitä erottaa. Vasta kun pysähdyimme syömään lähelle kaupunkia tultuamme, hän istuessaan kivellä ja pureskellessaan leipäpalaansa selitti mikä häntä vaivasi.
”Tiedätkö mitä ajattelen tullessamme Parisiin?”
”Mitä?”
”Niin, mitä? Garofolia. Onko hän päässyt vankilasta? Kun minulle kerrottiin, että hän oli joutunut vankilaan, niin en tullut kysyneeksi kuinka pitkäksi aikaa hän on tuomittu. Hän on jo voinut päästä sieltä ja asua kamarissaan Lourcinekadun varrella. Tuo Mouffetardin katu, jonka varrelta me haemme Barberinia, on samassa kortterissa. Miten kävisi, jos Garofoli sattuisi tapaamaan meidät? Hän on isäntäni, hän on enoni. Hän voi ottaa minut mukaansa. Sinä pelkäsit joutumistasi Barberinin käsiin, ymmärrät siis miten minä pelkään joutumistani Garofolin käsiin. Voi pääparkaani! Ja mitä se merkitsisi kuitenkaan sen rinnalla, että meidän täytyisi erota. Me emme sitten koskaan näkisi toisiamme.”
Minä iloisen toivoni valtaamana en ollut tullut ajatelleeksikaan Garofolia. Mutta nyt huomasin, että kaikki mitä Mattia sanoi, voisi olla mahdollisin, ja että olimme suuressa vaarassa.
”No miten haluat? Etkö tahdo tulla Parisiin?”
”Minä arvelen, että jos en tulisi Mouffetardin kadulle, niin pääsisin ehkä kohtaamasta Garofolia.”
”Hyvä, elä tule. Minä menen yksikseni, ja tapaamme toisemme jossakin illalla seitsemän aikana.”
Ja me päätimme yhtymäpaikaksemme Archevechesillan pään Notre-Dame kirkon kuorin puolella. Ja niin sovittuamme tulimme Parisiin. Italian torille tultuamme erosimme liikutetuin mielin kumpainenkin aivan kuin emme enään toisiamme näkisikään. Ja Mattia ja Capi lähtivät Jardin des Plantesia kohden, minä taas Mouffetardin kadulle, jonne oli vain lyhyt matka.
Kuuteen kuukauteen tämä oli ensimmäinen kerta kun minä olin yksikseni, niin ettei ollut luonani Mattia eikä Capi, ja suuressa Parisissa se tuntui minusta ikävältä. Mutta minä en saanut antaa tämän tunteen lannistaa mieltäni: olinhan etsimässä Barberinia ja hänen kauttaan vanhempiani.
Olin kirjoittanut paperiliuskalle henkilöiden nimet, joiden luona Barberinia oli haettava, mutta se oli ollut turhaa, sillä minä muistin nimet ja osotteet hyvin katsomatta paperiini: Pajot, Barrabaud ja Chopinet.
Pajot oli ensimmäisenä tieni varressa. Minä astuin rohkeasti sisään siivottomaan huoneeseen ensikerroksessa, mutta vapisevalla äänellä kysyin Barberinia.
”Barberin, mikä se on?”
”Barberin, Chavanonista.”
Ja minä kerroin minkä näköinen mies hän on tai oikeammin minkä näköinen hän oli silloin kun olin hänet nähnyt tullessaan Parisista: karkeat kasvot, ankaran näköinen, pää kallellaan oikealle olkapäälle.
”Ei täällä ole sellaista, eikä tunneta!”
Minä kiitin ja menin edemmäs, Barrabaudiin. Tämä oli samalla majatalo ja ruokakauppias. Minä taas tein kysymykseni.
Alussa minua ei kuultu, sillä mies ja vaimo olivat toimessa, toinen tarjosi viheriää taikinaa, jota leikkasi jonkulaisella lusikalla ja jonka hän sanoi olevan penaattia, toinen kiisteli muutaman ostajaa kanssa, jolta sanoi saaneensa viisi penniä liian vähän. Vihdoinkin kun kolmeen kertaan olin uudistanut kysymykseni sain vastauksen.
”Niin Barberin... Hän on ollut täällä aikoinaan. Siitä on ainakin neljä vuotta.”
”Viisi vuotta”, sanoi vaimo, ”hän on meille viikon asunnon velkaakin. Missä se veitikka on?”
Niin, missä hän on, sitäpä minä juuri haluaisin tietää!
Minä poistuin pettyneenä ja jonkun verran levottomanakin. Nyt ei ollut jälellä kuin Chopinet. Minne sitten mennä, jos ei siellä tiedetty mitään? Mistä sitten hakea Barberinia?
Chopinet oli ravintoloisia niin kuin Pajotkin, ja kun minä astuin saliin, jossa oli kyökki ja jossa syötiin, oli siellä useampia henkilöitä pöydässä. Minä kysyin itse Chopinetilta, joka seisoi lusikka kädessä ja oli seottamassa velliä vierailleen.
”Barberin ei ole enään täällä”, sanoi hän.
”Missä hän on?” kysyin hätäytyneellä äänellä.
”Ka, enpä tiedä.”
Minusta näytti kuin kattilat olisivat tanssineet takassa.
”Mistähän minä voisin häntä etsiä?” kysyin.
”Hän ei ole ilmoittanut osotettaan.”
Muotoni varmaankin ilmaisi selvään pettymykseni, sillä muuan mies joka oli syömässä läheisessä pöydässä kysyi minulta:
”Mitä asiaa sinulla olisi Barberinille?”
Mahdotonhan minun oli selittää asiaani suoraan.
”Minä tulen hänen kotipuolestaan ja minulla olisi hänelle terveisiä hänen vaimoltaan, joka sanoi minulle että Barberin on täällä.”
”Jos tiedätte, missä Barberin on”, sanoi ravintolan isäntä miehelle, joka oli minua puhutellut, ”niin sanokaa pojalle, hän ei kuitenkaan mitään pahaa tarkoita Barberinille, eikö niin?”
”Enpä tietenkään.” Ja minä aloin jo toivoa.
”Barberin kai asun tätä nykyä Cantalin hotellissa, Austerlitzin kadulla: siellä hän oli ainakin kolme viikkoa sitten.”
Minä kiitin ja lähdin. Mutta ennen kuin menin Austerlitzin kadulle, jonka arvelin olevan Austerlitzin sillan luona, päätin ottaa tietoa Garofolista kertoakseni Mattialle. Olin juuri lähellä Lourcinekatua eikä minun tarvinnut mennä montakaan askelta ennen kuin olin sen talon luona, johon olin tullut Vitalisin kanssa. Aivan niin kuin sinäkin päivänä kun ensi kerran tulimme tähän taloon, oli nytkin sama vanha ukko ripustamassa riepuja seinälle. Olisi voinut luulla että hän ei ole siitä saakka muuta tehnytkään.
”Onko herra Garofoli jo tullut?” kysyin.
Ukko katseli minua ja alkoi rykiä vastaamatta minulle. Minusta tuntui, että minun pitää hänen antaa ymmärtää, että minä tiesin missä Garofoli on, muuten en saisi mitään tietoa tältä riepu-ukolta.
”Hän on yhä vielä vankilassa?” sanoin viekkaan näköisenä. ”Mahtaa hänellä olla ikävä.”
”Ehkä, mutta aika kuluu kuitenkin.”
”Voi kulua, mutta ei ehkä niin nopeasti hänestä kuin meistä.”
Ukko olisi mielellään nauranut tälle sukkeluudelle, mutta sai yskänkohtauksen.
”Tiedättekö milloin hän pääsee?” kysyin kun hän herkesi rykimästä.
”Kolme kuukauden perästä.”
Garofoli vielä kolme kuukautta vankilassa. Mattialla oli vielä aikaa hengittää, sillä ennen kolmea kuukautta vanhempani ovat jonkun keinon keksineet, ettei tuo julma patrona voi mitään Mattialle. Ja nyt toivorikkaana lähdin taas etsimään Barberinia Cantalin hotellista. Ja ilomielin astuin Austerlitzin katua kohden mielessäni säälien Barberinia. Ehkä hän ei sittenkään ollut niin paha kuin näytti. Ilman häntä olisin ehkä kuollut viluun ja nälkään Breteuilin kadulle. Tosin hän oli erottanut minut kasvatusäitistäni ja myynyt Vitalisille, mutta hän ei minua tuntenut eikä voinut tuta rakkautta lapseen, jota ei ollut nähnyt ja sitä paitse hän oli joutunut köyhyyteen, joka saattaa niin moneen huonoon tekoon. Nyt hän minua näki ja jos tapaan vanhempani, niin saan siitä olla kiitollinen hänelle.
Matka ei ollut pitkä, niin että pian olin hotellissa, jota hain ja joka ei ollut hotelli kuin nimeksi. Kurja majatalo, isäntänä vanha vähäkuuloinen vaimo, jolla pää tutisi. Kun olin häneltä kysynyt asiaani, niin hän pani kätensä korvansa taakse ja pyysi minua kertomaan kysymykseni.
”Minä kuulen huononlaisesti”, sanoi hän.
”Minä haluaisin tavata Barberinia, Barberinia Chavanonista, joka asuu teillä, eikö niin?”
Vastaamatta sanaakaan hän kohotti kätensä ilmaan niin äkillisellä liikkeellä, että kissansa, joka nukkui hänen sylissään, hyppäsi hämmästyneenä lattialle.
”Kas niin, kas niin!” sanoi hän.
Sitten katsoen minua, pää tutisten yhä enemmän, sanoi hän:
”Oletteko te se poika?”
”Mikä poika?”
”Se jota hän etsi.”
Jota hän etsi! Minulla sydäntä kouristi.
”Barberin!” huusin.
”Vainaja, Barberinvainaja pitää sanoa.”
Minä otin harpun tuekseni.
”Hän on siis kuollut?” huusin kovasti, että hän olisi kuullut, mutta mieleni oli niin kiihdyksissä, että ääneni oli raukea.
”Kahdeksan päivää sitten. Saint-Antoinen sairashuoneessa.”
Minä typerryin, Barberin kuollut. Miten nyt löydän vanhempani, mistä heitä etsiä?
”Te olette siis se poika, jota hän haki saattaakseen hänet rikkaille vanhemmillensa?”
Minussa syntyi toivo ja tartuin hänen sanaansa:
”Tiedättekö asiasta mitä?”
”Tiedän, mitä hän kertoi, miesparka: että hän oli löytänyt ja kasvattanut lapsen, että vanhemmat, jotka olivat kadottaneet tämän lapsen, nyt tahtoivat hänet saada, ja että hän nyt oli Parisissa tätä lasta hakemassa.”
”Mutta tiedättekö”, kysyin hätäilevällä äänellä, ”tiedättekö vanhemmistani?”
”Te siis olette se poika, varmaan te olette sama poika!”
Ja pää tutisten hän katseli minua tarkoin silmiin.
”Minä pyydän, sanokaa, mitä tiedätte”.
”Mutta en minä muuta tiedä kuin mitä nyt juuri olen kertonut, poikaseni, minä tarkoitin, hyvä nuori herrani.”
”Sanokaa, mitä Barberin kertoi vanhemmistani, minä pyydän, rouva, näettehän hätäni ja tuskani.”
Hän nosti taas kätensä taivasta kohden:
”Kas tämähän soma tapaus!”
Samassa astui huoneeseen muuan naisihminen, joka näytti palvelijalta, ja tämän puoleen kääntyen hotellin rouva sanoi:
”Tämähän vasta tapaus! Tämä nuori poika, tämä nuori herra, jonka tuossa näet, on se, josta Barberin puhui, hän tulee ja Barberin on kuollut, tämähän vasta tapaus!”
”Barberin ei siis teille ole puhunut mitään vanhemmistani?”
”Kymmenetkin kerrat, satoja kertoja he ovat rikkaita.”
”Missä he asuvat, mikä heidän nimensä on?”
”Niin. Ei Barberin minulle koskaan sitä maininnut, hän piti sitä salassa. Hän tahtoi saada palkinnon yksinään, joka olisikin ollut oikeus ja kohtuus.”
Minä ymmärsin, ymmärsin varsin hyvin, mitä tämä vanha vaimo sanoi. Barberin kuollessaan oli vienyt salaisuuden mukanaan hautaan. Voi minun kauniita uniani! Minun kauniita toiveitani!
”Te ette tunne ketään henkilöä, jolle Barberin olisi asiasta puhunut enemmän kuin teille?”
”Ei Barberin niin tyhmä ollut, että olisi luottanut keneenkään, hän oli liian epäluuloinen.”
”Te ette ole koskaan nähneet jonkun omaisiani käyvän hänen luonaan?”
”En koskaan!”
”Ette ystäviä, joille hän olisi puhunut vanhemmistani?”
”Hänellä ei ollut ystäviä.”
Minä tartuin päähäni kaksin käsin, mutta vaikka miten olisin miettinyt, en keksinyt mitään, sitä paitse olin niin kiihdyksissäni ja sekaannuksissani, että minun oli mahdoton ajatella tarkoin.
”Hän sai kerran vakuutetun kirjeen”, sanoi vaimo.
”Mistä se tuli?”
”En tiedä, posteljoni antoi sen hänelle itselleen. Minä en nähnyt postimerkkiä.”
”Kirje varmaan on löydettävissä?”
Kun hän oli kuollut, niin me etsimme kirjettä tavaroistaan, joita hänellä oli täällä, emme tietysti uteliaisuudesta mutta saadaksemme antaa tiedon vaimolleen, mutta me emme löytäneet mitään. Sairashuoneellakaan ei oltu löydetty mitään paperia hänen vaatteistaan, ja jos hän ei olisi sanonut olevansa Chavanonista, niin ei olisi voitu hänen kuolemastaan ilmoittaa hänen vaimolleen.”
”Barberinin emännälle siis on annettu tieto?”
”On, Jumala häntä auttakoon!”
Seisoin kauan aikaa saamatta sanaa suuhuni. Mitä sanoa? Mitä kysyä? Nämät ihmiset olivat minulle sanoneet kaiken tietonsa. He eivät tienneet mitään. Ja varmaan he olivat koettaneet kaikin tavoin saada tietää mitä Barberinilla oli mielessä salattuna. Lähdin ovea kohden.
”No minne lähdette nyt?” kysyi vanha vaimo.
”Menen tapaamaan toveriani.”
”Teillä on toveri?”
”Asuuko hän Parisissa?”
”Olemme tulleet Parisiin tänä aamuna.”
”No jos teillä ei ole asuntoa, niin voitte saada asunnon tässä hotellissa. Teidän on täällä hyvä olla, voin sen verran kehua, ja rehellisten ihmisten luona olette silloin. Huomatkaa myöskin, että jos vanhempanne teitä hakevat, kun eivät saa mitään tietoa Barberinilta, niin tulevat he tänne hänestä tiedustelemaan. Te olette silloin täällä vastassa. Sehän on etu sekin. Missä vanhempanne voisivat tavata teitä, jos ette olisi täällä? Omaksi eduksenne minä puhun. Kuinka vanha toverinne on?”
”Hän on vähän nuorempi minua.”
”Kaksi nuorta poikaa kaksin kaduilla. Te voisitte joutua huonoon seuraan. On hotelleita, joissa käy hyvin huonomaineisia, mutta niin ei ole täällä meillä, täällä on rauhallista, sillä tämä on rauhallinen kortterikin.”
Minä en ollut niin vakautettu siitä, että kortteri oli niin kovin suositettava rauhallisuutensa puolesta. Kaikessa tapauksessa Cantalin hotelli oli likaisimpia ja kurjimpia taloja mitä olin nähnyt, ja kuitenkin matkoillani minä olin jo nähnyt yhtä ja toista, hyvinkin kurjaa. Mutta tämän vanhan naisen ehdotusta kannatti miettiä. Sitä paitsi nyt ei ollut sopiva hetki esiintyä vaativana: minä nyt en ollut rikkaiden vanhempaini kanssa, että olisin voinut mennä asumaan suuriin hotelleihin bulevardien varrelle, tahi komeaan taloon, jos he asuivat Parisissa. Cantalin hotellissa kulunkimme eivät nousisi suuriksi. Olipa Mattia ollut sittenkin oikeassa, kun oli väittänyt, että meidän oli ansaittava rahaa matkallamme. Mikä tulisi nyt neuvoksi, jollei meillä olisi seitsemäätoista markkaa taskussa?
”Paljollako vuokraatte kamarin minulle ja toverilleni?” kysyin.
”Puolimarkkaa päivältä, se ei ole paljon.”
”No hyvä, me tulemme tänä iltana.”
”Tulkaa hyvissä ajoin, Parisissa on vaarallista kulkea myöhään.”
Minun oli tavattava Mattiaa, mutta seitsemään oli vielä hyvä aika. Kun en tiennyt mitä tehdä tällä aikaa, menin Jardin des Plantesin puistoon, jossa surumielin istuin penkille syrjäiseen paikkaan. Jalat olivat uuvuksissa ja mieli masennuksissa. Tämä käänne oli niin äkillinen, niin odottamaton, se oli ankara isku! Minä sain kokea kaikki onnettomuudet toisen toisensa jälkeen, ja joka kerta kun ojensin käteni tarttuakseni lujasti johonkin hyvään, oksa taittui käsissäni — niin oli käynyt aina. Ei suinkaan ollut paljas sattuma, että Barberin kuoli juuri sillä hetkellä kun olisin tarvinnut ja että hän voitonhimoissaan oli salannut kaikki nimet ja osotteet — varmaan vanhempieni nimenkin — jotka olivat hänelle toimeksi antaneet hakea minua.
Istuessani siinä surullisissa mietteissäni ja kyynelsilmin puun suojassa, tuli muuan herra ja rouva, joita seurasi pieni lapsi vetäen pieniä kärryjä, ja asettuivat istumaan penkille vastapäätä minua, he kutsuivat lapsen luokseen, joka silloin jätti kärrynsä ja juoksi avosylin heidän tykönsä. Isä suuteli häntä monet kerrat ja antoi hänet sitten äidille, joka nyt vuorostaan suuteli lastaan. Tämä nauroi iloissaan taputellen vanhempiaan poskelle pienillä käsillään. Nähdessäni tätä vanhempain onnea ja lapsen iloa, annoin kyynelteni juosta. Minua ei oltu koskaan noin hyväilty, mutta enköhän nyt voinut toivoa että saisin vielä kerran samaa hellyyttä kokea.
Minulla johtui tuuma mieleeni: otin harppuni ja aloin hiljalleen soitella valssia lapselle, joka sievin askelin alkoi tanssia. Hänen isänsä tuli luokseni ja tarjosi minulle hopearahan, mutta minä kohteliaasti kieltäysin ottamasta.
”Ei kiitoksia hyvä herra, suokaa minun soitella lapsen huviksi.”
Hän katsoi minuun kummastellen, mutta samassa tuli poliisikonstaapeli, joka herran vastaväitteistä huolimatta käski minun poistua kiireimmän kautta, jollen tahtoisi päästä vankeuteen siitä että olin soittanut puistossa. Minä nostin harpun olalleni ja lähdin silmäten tuon tuostakin herraa ja rouvaa, jotka minua katselivat ystävällisesti.
Kun ei ollut vielä aika mennä tapautumispaikallemme Archevechen sillan luo, kuleksin rantoja pitkin katsellen juoksevaa jokea. Tuli pimeä, sytytettiin lyhdyt ja kaasut. Minä suuntasin kulkuni sitten Notre-Damen kirkkoa kohden, jonka tornit mustana kohosivat ruskottavaa taivasta kohden. Kirkon päässä oli penkki, jolle istahdin, mikä tuntuikin hyvältä, sillä jalkani olivat uuvuksissa aivan kuin olisin kulkenut pitkänkin matkan ja siinä taas vaivuin surullisiin mietteisiini. En koskaan ollut niin alakuloisella mielellä ollut enkä niin väsynyt. Kaikki tuntui niin surulliselta. Tässä suuressa Parisissa, joka oli täynnä valoa, hurinaa ja liikettä, tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin keskellä metsää. Ohikulkevat ihmiset kääntyivät joskus minua katsomaan, mutta heidän uteliaisuutensa ei minua liikuttanut. Minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin laskea ajan kulua sen mukaan kuin kuului kellojen lyöntiä ympärilläni, ja minä laskin kuinka pitkä aika vielä oli siihen, kun tapaan Mattiaa saadakseni hänen ystävyydestään voimaa ja rohkeutta; tuntui niin lohduttavalta ajatellessani että pian näen hänen kauniit, lempeät ja iloiset silmänsä.
Vähän ennen seitsemää kuulin iloista haukuntaa ja pimeässä näin valkoisen olennon tulevan minua kohden, ja ennen kuin olin siitä selvillä, hyppäsi Capi syliini ja nuoleskeli käsiäni. Pian ilmestyi Mattiakin.
”No miten kävi?” huusi hän jo kaukaa.
”Barberin on kuollut.”
Hän lähti juoksujalassa minua kohden, ja muutamin sanoin kerroin hänelle, mitä olin tehnyt ja mitä olin saanut tietää.
Hän muuttui hyvin surulliseksi, joka minusta tuntui hyvälle, sillä huomasin, että jos hän pelkäsikin vanhempiani omasta puolestaan, niin hän kuitenkin hartaasti toivoi että minä omaksi hyväkseni olisin tavannut heidät. Hän koetti hellin sanoin minua lohduttaa ja vakuuttaa etten saisi antautua epätoivoon.
”Jos vanhempasi kerran ovat tavanneet Barberinin, niin he käyvät levottomiksi, kun eivät kuule hänestä sanaakaan, ja tiedustelevat mitä on tapahtunut, ja tietysti he tulevat silloin Cantalin hotelliin. Menemme siis sinne. Eikähän tässä ole muuta vahinkoa kuin muutamain päiväin odotus.”
Samaahan oli sanonut vanha nainen hotellissakin, mutta Mattian suusta tällä puheella oli aivan toinen vaikutus minuun: tosiaan ei ollut kysymys muusta, kuin odottaa vähän. Olinpa ollut aika lapsi, kun olin niin heittäytynyt surun valtaan! Näin tyynnyttyäni kerroin Mattialle mitä olin saanut tietää Garofolista.
”Vielä kolme kuukautta!” huudahti Mattia, ja rupesi tanssimaan ja laulamaan keskellä katua. Sitten hän yhtäkkiä sanoi minulle.
”Sinä olet suruissasi kun olet menettänyt omaisesi ja minä tässä tanssin ja laulan kun olen päässyt sukulaisestani.”
”Sellainen eno kuin Garofoli ei ole omainen. Jos olisit menettänyt sisaresi Christinan, niin tanssisitko.”
”Voi elä puhukaan!”
”No siinä näet.”
Me kulimme rantakatuja pitkin Austerlitzin kadulle, ja kun mieleni oli nyt tyynempi niin silmänikin olivat paremmin auki, niin että nyt huomasin miten kaunis Seine on illoin kun paistaa kuu, joka kylvää hopeitaan värisevälle vedelle, niin että on kuin ääretön liikkuva kuvastin.
Niin kuin Cantalin hotellin rouva olikin kehunut hotelliaan, niin ei se kuitenkaan ollut mikään komea talo, ja kun me olimme kamarissamme, jota valasi vaivanen kynttilä, niin oli niin ahdasta, että toisen piti istua vuoteessa silloin kun toinen halusi liikkua vähänkään. Tällaista huonetta en ollut toivonut yösijakseni. Ja peitteet sitten! Kellastunutta karttunia. Illallisemme ei myöskään ollut lainkaan sellainen, jonka olin kuvitellut tarjoavani Mattialle omassa kodissani. Mutta eihän vielä asia ollut mennyttä, eihän tarvinnut kuin odottaa.
Ja siihen ajatukseen minä nukahdin.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 272, 274-275 ja 278 23, 25-26 ja 30.11.1898.
