Koditon, XXXII luku

XXXII







Seuraavana päivänä ensi töikseni kirjoitin kirjeen kasvatusäidilleni kaikesta mitä olin saanut tietää. Se oli aika tehtävä.

Miten puhua hänen miesvainajastaan? Hän rakasti Jeromeaan, he olivat eläneet yhdessä pitkät vuodet ja hän olisi pahoillaan, jos en ottaisi osaa hänen suruunsa. Vihdoinkin vakuuttaen yhtämittaa rakkauttani häntä kohtaan sain kirjeen loppuun kirjoitetuksi. Minä pyysin häntä heti ilmoittamaan minulle, jos vanhempani kirjoittaisivat hänelle jotakin ja varsinkin lähettämään minulle tieto heidän osotteestaan.

Sitten oli minulla toinenkin vaivaloinen tehtävä, nimittäin käydä Lisen isän luona. Minä Dreuzyssä olin sanonut Liselle, että heti ensi töikseni Parisissa menen hänen isänsä luo vankilaan, ja että jos vanhempani ovat rikkaat, niin kuin toivoin, niin minä heitä pyydän maksamaan hänen isänsä velan, niin että minä kun menen vankilaan niin menen noutamaan hänet pois sieltä. Mikä pettymys, mennä hänen luo nyt kun olin yhtä kykenemätön maksamaan hänelle kiitollisuuden velkaani kuin silloinkin kun olin hänestä eronnut!

Onneksi minulla oli kaikellaista hyvää hänelle ilmoitettavana, tervehdykset Liseltä ja Alexilta, ja hänen isällinen ilonsa huojensi minun tuskiani. Olihan siitä kuitenkin jotakin tyydytystä mielelle, että olin vähänkin tehnyt hänelle hyvää.

Mattia joka hurjasti halusi nähdä vankilan, seurasi mukana. Ja minäkin puolestani tahdoin häntä tutustuttaa mieheen, joka oli minulle tehnyt niin paljon hyvää.

Minulla nyt oli enemmän kokemusta vankilaan pyrkiessäni, niin ettei tarvinnut odottaa sen portilla niin kauan aikaa kuin ensi kerralla. Meidät vietiin vastaanottohuoneeseen, jonne Acquinkin pian tuli.

”Sinä hyvä poika”, sanoi hän syleillen minua, ”sinä kelpo Rémi.”

Minä heti kerroin hänelle Lisestä ja Alexista ja rupesin selittämään minkä vuoksi en ollut mennyt Etiennetten luo, mutta hän keskeytti:

”Entäs vanhempasi?”

”Te siis tiedätte?”

Hän kertoi minulle, että Barberin oli käynyt hänen luonaan pari viikkoa sitten.

”Hän on nyt kuollut.”

”No sekin onnettomuus vielä.”

Acquin selitti minulle, miten Barberin oli kääntynyt hänen puoleensa saadakseen tietää, minne olin joutunut. Parisiin tultuaan oli Barberin mennyt Garofolin luo, mutta hän ei ollut tavannut tätä, sitten oli hän käynyt hakemassa maaseudulta vankilassa Garofolin luona, ja tämä oli selittänyt, että Vitalisin kuoltua oli muuan puutarhuri Acquin ottanut minut. Barberin tiedustelemaan puutarhuria ja oli saanut tietää, että että tämä on Clichyn vankilassa. Ja tultuaan tänne, oli Acquin kertonut minun olevan kiertomatkalla Ranskassa niin että hän ei tiennyt tosin varmasti sanoa missä sillä hetkellä olin, vaan että minä käyn hänen lastensa luona. Barberin oli kirjoittanut minulle Dreuzyyn, Varsesiin, Esnandesiin ja Saint-Quentiniin, mutta en ollut saanut kirjeitä, jotka luultavasti olivat tulleet minun lähdettyä aina paikastaan.

”No mitä Barberin kertoi vanhemmistani?”

”Ei mitään tai ainakin sangen vähän: vanhempasi saatuaan tietää Invalidesin korttelin poliisikomisariukselta että Breteoilin kadulta oli ottanut muutaman jätetyn lapsen eräs kivityömies Chavanonista, nimeltä Barberin, olivat tulleet hakemaan sinua hänen luotaan, kun eivät olleet tavanneet sinua sieltä, niin olivat pyytäneet Barberinia avukseen sinun etsimisessäsi.”

”Hän ei teille maininnut heidän nimeään, hän ei puhunut teille mistä maasta he ovat?”

”Kun minä Barberinilta tätä tiedustelin, niin hän sanoi, että hän selittää sen sitten myöhemmin, enkä minä häneltä sitä sen enempää udellut, kun hän näytti sitä haluavan salata pelosta että muuten palkintonsa vähenee, jonka hän toivoi saavansa heiltä. Kun minäkin olen ollut sinun isänäsi, niin hän pelkäsi että minä ehkä tahtoisin maksua. Minä hänen annoin niin mennä enkä sittemmin ole nähnyt. En ole osannut ajatella että hän olisi kuollut. Niin että sinä nyt tiedät sinulla olevan vanhemmat, mutta tuon vanhan ahnaan tähden et tiedä ketä he ovat ja missä ovat.”

Minä selitin toiveemme, ja hän vakuutti niiden olevan hyvät.

”Kun vanhempasi kerran ovat löytäneet Barberinin, ja Barberin on löytänyt Garofolin ja minutkin täältä, niin kyllä sinut löydetään Cantalin hotellista, pysy vain siellä.”

Minä tulin hyvin iloiseksi tästä vakuutuksesta. Ja sitten puhelimme Lisestä, Alexista ja onnettomuudesta kaivoksessa, jossa olin ollut haudattuna.

”Sehän on kauhistuttava elinkeino sekin!” sanoi hän kun olin lopettanut kertomukseni. ”Alexis parka. Hänellä mahtaa olla ikävä kukkien viljelemiseen.”

”Kyllä hän vielä pääsee sitä tekemään”, sanoin.

”Jumala sen suokoon, pikku Rémini!”

Minulla kieltä kutkutti sanoakseni hänelle, että vanhempani pian lunastavat hänet vankilasta, mutta ajoissa toki ehdin ajatella, että ei sovi edeltäpäin kehua ilosta, jonka aikoo valmistaa, ja minä vain vakuutin, että kyllä hän pian pääsee vankeudestaan ja saa kaikki lapset ympärilleen.

”Odottaessamme tätä suloista hetkeä”, sanoi Mattia, kun olimme tulleet kadulle, ”minusta tuntuu, että on parasta ettemme tuhlaa aikaamme, vaan ansaitsemme rahaa.”

”Jos olisimme käyttäneet vähemmän aikaa rahan ansaitsemiseen tullessamme Chavanonista Dreuzyyn ja sieltä Parisiin, niin olisimme tulleet niin ajoissa, että olisimme tavanneet vielä Barberinin hengissä.”

”Se on tosi, ja moitin itseäni siitä että sinua viivytin.”

”En minä sitä sano moittiakseni, pikku Mattiani, sen vakuutan. Ilman sinua en olisi saanut Liselle nukkea, ja ilman sinua olisimme nyt Parisin kadulla niin ettei penniäkään taskussa, millä ruokaa suuhun.”

”No hyvä, kun minä olen ollut oikeassa tahtoessani, että ansaitsisimme rahaa, niin tehkäämme aivan kuin olisin oikeassa nytkin. Sitä paitse meillä ei ole muuta tehtävää kuin laulaa ja soittaa. Matkaillaan sitten kun meillä on sinun vaunusi, silloin ei ole niin väsyttävää. Parisissa olen kuin kotona, minä tunnen hyvät paikat.”

Hän tunsikin niin hyvät paikat, julkiset torit, erityiset kävelypaikat, kahvilat ja muut, että meillä illalla ennen kuin menimme levolle, oli koottuna neljätoista markkaa. Silloin minä muistin mitä Vitalis kerran sanoi: ”rahaa eivät saa kuin ne, jotka sitä eivät tarvitse.” Varmaankin tämä hyvä tulos oli siitä että vanhempani ilmestyvät hetkellä tai toisella.

Minä olin niin vakuutettu uskossani, että seuraavana päivänä minun halutti jäädä hotelliin koko päiväksi, mutta Mattia pakotti minut lähtemään ulos, hän pakotti minut soittamaan ja laulamaan ja sinä päivänä saimme taas yksitoista markkaa.

”Jollemme pian rikastu vanhempaisi rahoilla”, sanoi Mattia nauraen, ”niin rikastumme omilla ansioillamme, joka olisikin komeaa.”

Kului kolme päivää niin ettei kuulunut mitään uutta ja hotellin emäntä vastasi aina vain samalla tavalla kysymykseeni:

”Ei ole kukaan käynyt kysymässä Barberinia enkä ole saanut kirjettä teille enkä Barberinille.” Mutta vihdoin neljäntenä päivänä hän ojensi minulle kirjeen. Siinä oli vastaus Barberin emännältä. Kirjeessä, jonka hän oli kirjoituttanut kun itse ei osannut, hän sanoi että oli saanut jo tiedon miehensä kuolemasta ja että vähää ennen sitä oli saanut mieheltään kirjeen, jonka lähetti nyt minulle, arvellen sen voivan olla hyödyksi minulle, koska siinä oli tietoja vanhemmistani.

”Lue joutuin”, huudahti Mattia, ”lue joutuin Barberinin kirje.”

Vapisevin käsin ja sydän ahdistuksissa avasin tämän kirjeen:


”Rakas vaimoni.

Minä olen sairashuoneessa ja niin sairaana, että en usko enään paranevani. Jos minä jaksaisin, niin selittäisin sinulle miten tauti on syntynyt, mutta mitäpä siitä hyötyä, parasta on kirjoittaa siitä mikä on tärkeämpi, ja sen vuoksi ilmoitan sinulle, että jos en parane, niin kirjoita sinä osotteella Greth and Galley, Greensquare, Lincoln's-Inn, Lontoo, heillä on toimena hakea Rémi. Sinä sanot heille, että ainoastaan sinä voit antaa hänestä tietoja, ja sinä pidät huolen, että saat hyvän maksun tästä, jotta voit elää huoleti vanhuutesi päivät. Sinä saat tietää missä Rémi on, kun kirjoitat puutarhuri Acquinille, joka nykyään on Clichyn vankilassa Parisissa. Anna kirkkoherran kirjoittaa kaikki kirjeesi, sillä tällaisessa asiassa ei saa luottaa keneen tahansa. Elä ryhdy mihinkään toimeen ennen kuin olet saanut kuulla minun kuolleeksi.

Syleilen sinua viimeisen kerran.

Barberin.”


En ollut saanut vielä kirjettä loppuun luetuksi, kun Mattia hypähti seisaalleen.

”Eteenpäin, Lontooseen!” huudahti hän.

Olin niin hämmästyksissäni kirjeestä, että katselin Mattiaa ymmärtämättä mitä hän sanoi.

”Kun Barberin sanoo, että ne ovat englantilaisia lakimiehiä, jotka ovat saaneet toimekseen etsiä sinua, niin se merkitsee että sinun vanhempasi ovat englantilaisia.”

”Mutta …”

”Se on sinusta ikävä, että he ovat englantilaisia?”

”Olisin tahtonut olla ranskalainen, niinkuin Lise ja muut.”

”Minä haluaisin, että sinä olisit italialainen.”

”Jos olen englantilainen, niin olen silloin samasta maasta kuin rouva Milligan ja Arthur.”

”Jos olet englantilainen? Tietysti olet englantilainen, se on varma. Jos vanhempasi olisivat ranskalaisia, niin eivät suinkaan he olisi antaneet englantilaisille lakimiehille toimeksi etsiä kadotettua lastaan. Ja kun sinä olet englantilainen, niin on parasta lähteä Englantiin. Se on paras keino tavata vanhempasi.”

”Mitä jos kirjoittaisin noille lakimiehille?”

”Mitä varten? Paremminhan asia selviää puhumalla kuin kirjoittamalla. Kun Parisiin tullessamme meillä oli 17 markkaa, sitten saimme yhtenä päivänä 14, toisena 11, sitten 9 markkaa, se on jo 59 markkaa, josta meillä on maksoja 8 markkaa, meille siis jää 43 markkaa, ja siinä on yllin kyllin päästäksemme Lontooseen. Menemme Boulognesta laivaan, joka menee Lontooseen, ja siinä kulku ei paljon maksa.”

”Oletko ollut Lontoossa?”

”Tiedäthän, että en ole ollut. Mutta meillä oli Gassotin sirkkuksessa kaksi englantilaista klownia. He minulle usein kertoivat Lontoosta ja opettivat minulle vähän englanninkieltäkin, jotta kykenimme puhelemaan, niin että Gassotin rouva, joka oli hyvin utelias, ei ymmärtänyt mitä me puhuimme, me tolskasimme hänelle englantilaisia tyhmyyksiä vasten silmiä. Minä opastan sinut Lontoossa.”

”Minä myöskin olen oppinut vähän englanninkieltä Vitalisilta.”

”Mutta kolmessa vuodessa sinä olet unhottanut paljon, jota vastoin minä vielä osaan; sinä saat nähdä. Mutta minä en halua Lontooseen ainoastaan siitä syystä, että voisin sinulle olla palvelukseksi, vaan on eräs toinenkin seikka?”

”No mikä sitten?”

”Jos sinun vanhempasi tulisivat sinua hakemaan Ranskasta, niin voisivat hyvin hyvästi olla ottamatta minua mukaansa, jota vastoin kun minä olen Englannissa, he eivät voi minua erottaa sinusta ja lähettää takaisin.”

Tuollainen luulo vanhemmistani tuntui minusta loukkaavalta, mutta tarkalleen ajateltuna olisihan se voinut olla mahdollista. Ja kaikin puolin minusta tuntui Mattian tuuma järkevältä.

”Lähdemme”, sanoin hänelle.

Ja kahdessa minuutissa olivat laukkumme laitetut kuntoon ja me valmiit lähtemään. Kun hotellin emäntä näki meidät lähtöhommassa, niin hän päättyi ihmettelemään.

”Nuori herra” — nuori herra olin minä — ”ei odotakaan vanhempiaan? Se olisi kuitenkin viisainta. Ja sitten vanhemmat näkisivät miten hyvästi nuorta herraa on hoidettu.”

Mutta tämä kaunopuheliaisuus ei voinut minua pidättää. Maksettuani asunnostamme lähdin kadulle, jossa Mattia ja Capi minua odottivat.

”Mutta osotteenne?” kysyi nainen.

Se oli ehkä viisasta, ja minä kirjoitin lipalle osotteeni.

”Lontooseen” huudahti hän. ”Kaksi nuorukaista Lontooseen. Merimatkoille!”

Ennen kuin lähdimme Boulogneen, oli meidän käytävä hyvästeillä Acquinin luona. Mutta nyt ei heitetty hyvästiä surumielin. Hän oli hyvillään kun sai tietää, että minä pian saan tavata vanhempani, ja minusta tuntui hyvälle saada hänelle sanoa, että pian tulen häntä kiittelemään vanhempaini kanssa.

”Onnellista matkaa poikaseni. Ja jos et voi niin pian tulla kuin haluat, niin kirjoita minulle.”

”Minä tulen pian takaisin.”

Sinä päivänä kulimme aina pysähtymättä Moissellesiin saakka ja nukuimme muutamassa ladossa, sillä meidän piti säästää rahojamme merimatkaa varten. Mattia oli sanonut, ettei se maksa paljon, mutta kuinka paljon tämä, ”ei paljon” oli.

Marssiessamme Mattia opetti minulle englantilaisia sanoja, sillä päässäni pyöri lakkaamatta kysymys, joka paljon häiritsi iloani: ymmärsivätköhän vanhempani ranskan tai italiankieltä? Miten voimme toimeen tulla, jos he eivät puhu kuin englanninkieltä? Olisipa se kiusallista! Mitä sanoisin veljilleni ja sisarilleni, jos niitä on? Minähän pysyisin vieraana heille niin kauan kuin en osaisi puhella heidän kanssaan. Kun minä olin ajatellut tuloani vanhempaani kotiin, jota olin usein kuvaillut, niin en ollut koskaan osannut ajatella tätä, että joutuisin niin kykenemättömään tilaan. Menisi varmaankin pitkä aika ennen kuin oppisin englannin kieltä, joka minusta tuntui vaikealta.

Meiltä kului kahdeksan päivää kulkiessamme Parisista Boulogneen, sillä pysähdyimme vähäksi aikaa suurimpiin kaupunkeihin, joita matkamme varressa oli, antaaksemme näytäntöjä ja saadaksemme rahaa lisää, Boulogneen tultuamme meillä oli vielä 32 markkaa taskussa, paljon enemmän kuin tarvitsimmekaan merimatkaa varten.

Mattia ei ollut koskaan nähnyt merta, ja kun lähdimme kävelylle, niin menimme heti ensiksi aallonmurtajan luo. Mattia seisoi muutamia minuutteja tuijottaen autereiselle ulapalle, ja sitten hän napsuttaen kielellään sanoi, että se oli ruma, surullinen ja likainen. Meidän välillämme syntyi silloin väittely, sillä olimme usein puhelleet merestä ja minä olin aina hänelle selittänyt, että meri oli mitä ihanampia näkyjä, ja minä puolustin mielipidettäni.

”Sinä olet ehkä oikeassa, kun meri on sininen, niin kuin sinä olet kertonut nähneesi Cettessä,” sanoi Mattia, ”mutta kun se on niin kuin tämä meri keltainen ja viheriä ja taivas harmaja ja suuria savenkarvaisia pilviä, niin se on rumaa, hyvin rumaa, eikä herätä vähintäkään halua merelle!”

Mattian kanssa olimme useimmiten samaa mieltä, mutta nyt me erosimme, sillä minä pysyin mielipiteessäni ja selitin hänelle, että tämä vihreä meri autereisina syvyyksineen, ulapoineen ja utuisine pilvineen, joita tuuli kuletteli epämääräisesti, oli kauniimpi kuin sininen meri sinisen taivaan alla.

”Sinä sanot niin sen vuoksi, että olet englantilainen'”, sanoi Mattia, ”ja sinä rakastat tätä rumaa merta kun se on sinun maasi merta.”

Laiva Lontooseen lähti seuraavana päivänä neljän aikana aamulla ja puoli neljä me tulimme laivalle, jonne sijoituimme niin mukavasti kuin suinkin laatikkokasan viereen, joka suojasi meitä kylmää ja kosteaa pohjatuulta vastaan. Muutamien savuavien lyhtyjen valossa katselimme, kun laivat lastattiin, kinungit vinkuivat, laatikot, joita laskettiin ruumaan, natisivat ja merimiehet tuon tuostakin huutelivat joitakin äkeitä sanoja, ja ylinnä melusta kuului höyryn kohina, jota koneesta syöksyi pieninä valkopilvinä. Kello soi, köydet putosivat mereen, me olimme matkalla, matkalla kotimaahani.

Olin usein puhellut Mattialle ettei ollut mitään niin mukavaa kuin laivalla matkustaminen, kun kulki sievästi tietämättä että matkaa tehtiin, se oli tosiaan suloista — se oli kuin unta.

Mulla tällä tavoin puhellessani olin ajatellut Joutsenta ja matkaamme Keskikanavalla, vaan meri ei ollut niin kuin kanava, tuskin olimme päässeet aallonmurtajasta kun laiva näytti uppoavan mereen, sitten se kohosi ja taas vaipui aallon pohjaan, ja tätä tehdessä höyry svöksähteli koneesta kovalla puhinalla, sitten syntyi äkkiä hiljaisuus eikä kuulunut muuta kuin veden kohina siipirattaissa milloin puolelta milloin toiselta sen mukaan kuin laiva kallistihe.

”On tämä suloista, tämä sinun luikumisesi!” sanoi Mattia.

Mitä vastata hänelle, kun minä silloin kertoessani en tiennyt mitä on merellä kulku ja varsinkin silloin kun meri on käynnissä, niin kuin nyt oli.

Sen jälkeen Mattia heittäysi aivan äänettömäksi, mutta sitte hän nousi yhtäkkiä.

”Mikä sinua vaivaa?” kysyin.

”Se että tämä tanssii liiaksi ja minulla sydäntä ellostaa.”

”Se on meritautia.”

”Jumala auttakoon, siltä se tuntuu että tautia se on.”

Ja hän juoksi samassa laivan laidalle.

Voi Mattia raukkaa, miten hän oli kipeä. Turhaan otin hänet syliini ja pitelin hänen päätään rintaani vastaan, ei hän siitä  saanut huojennusta. Hän valitteli, sitten tuon tuostakin nousten äkkiä juoksi laivan laidalle ja sitten taas kyyristyi lähelle minua. Ja joka kerta kun hän tuli, pui hän minulle nyrkkiä ja puoleksi vihassa toiseksi leikillään sanoi:

”Oh näitä englantilaisia! Heillä ei ole sydäntä!”

”Onnekseen.”

Kun päivä nousi olimme korkeiden valkoisten merenrantain näkyvissä ja siellä täällä näkyi paikallaan olevia laivoja purjeitta. Vähitellen laivamme kerkesi keinumasta ja kulki tasaisesti kuin kanavassa. Me emme enään olleet merellä, ja joka taholta näkyi metsäisiä rantoja aamusumun seasta: me olimme tulossa Tems-jokeen.

”Nyt olemme Englannissa” sanoin Mattialle.

Mutta ei hän välittänyt tästä hyvästä uutisesta, hän heittäysi pitkää pituuttaan kannelle ja sanoi:

”Anna minun nukkua.”

Kun minä en ollut kipeä matkalla, niin ei minun haluttanut nukkua, ja laitettuani Mattialle olon niin mukavaksi kuin mahdollista, nousin laatikkokasalle ja siinä, Capi jalkaini välissä katselin ympärilleni. Siitä hyvin näkikin joen molemmat rannat. Oikealla oli suuri hiekkatöyräs, joka näytti valkoiselta nauhalta, ja vasemmalta näytti aivan kuin meri olisi alkanut siitä. Mutta pian sinertävät rannat lähestyivät ja sitten näkyivät ne selvemmin, ne olivat keltaiset ja mutaiset. Keskijoella oli ankkurissa lukemattomia laivoja, joiden välitse kulki höyryveneitä, jotka jättivät jälkeensä paksun mustan savupatsaan.

Olipa tosiaan laivoja, olipa purjeita! En ollut ikinä voinut kuvitella, että joessa voisi olla niin suuri liike. Garonne oli minut hämmästyttänyt, mutta Temsiä minä ihmettelin. Useimmat laivoista olivat lähtövalmiita ja niiden mastoissa näkyi miehiä liikkuvan, köysillä, jotka kaukaa näyttivät hienoilta kuin hämähäkin verkko.

Laivamme jätti jälkeensä vaahtoavan keltaisen juovan, jossa sukelteli esiin kaikellaisia jätteitä, laudan palasia, pölkynpäitä, eläimenraatoja, olkia ja heiniä. Väliin suurisiipinen lintu laskihe tähän juovaan vedenpintaan, sitten kohosi taas ja rääkkyen lensi pois saalis suussaan.

Kuta kauemmaksi laivamme joessa nousi, sitä enemmän oli katseltavaa ja sitä kaunimmaksi näky muuttui. Täällä oli suuria kolmimastolaivoja, jotka olivat tulleet kaukaisilta mailta, kivihiilialuksia, jotka olivat aivan mustia, olilla ja heinillä lastattuja aluksia, jotka näyttivät tuulen kulettamilta heinäsuovilta, suuria punasia, valkeita ja mustia tynnyreitä, jotka pyörivät virrassa, ja jokivarsilla oli maalatulta taloja, jotka nyt erotti selvään, viheriöine niittyineen ja puineen, joiden oksissa ei vesuri ole koskaan käynyt, ja siellä täällä lastaussiltoja mustaliejuisella rannalla, merimerkkejä ja kirjavia paaluja.

Minä pitkät ajat olin silmät sepposen selällään, katsellen ja ihmetellen.

Mutta joen molemmilla rannoilla talot alkoivat keräytyä vierekkäin punaisina riveinä. Savu ja sumu sekautui toisiinsa niin ettei tiedä kumpaa on vahvemmalta. Sitten maalta puiden ja karjain asemasta näkyi mastometsä, joka ilmestyi yhtäkkiä: laivat ovat niityllä!

Minä en voinut enään pidättää itseäni, vaan laskeusin havaintotornistani ja menin etsimään Mattiaa. Hän oli hereillään ja parantunut taudistaan, eikä ollut enään huonolla tuulella, niin että hän mielellään tahtoi nousta laatikkokasalle katselemaan minun kanssani. Ja hänkin joutui ihmeisiinsä.

Pahaksi onneksi sumu kävi yhä sakeammaksi, ettei enään nähnyt ympärilleen kuin silloin tällöin, ja kuta edemmäksi tultiin sitä vähemmän näkyi.

Vihdoinkin laiva hiljensi kulkuaan, kone pysähtyi, köydet viskataan maalle. Me olemme Lontoossa ja me astumme maalle ihmisten keskelle, jotka meitä katselevat, vaan jotka eivät puhu meille mitään.

”No nyt, sinun sopii koetella kielitaitoasi.”

Ja Mattia, joka ei vähintäkään hämäillyt, lähestyy muuatta suurta miestä, jolla oli punanen parta, ja kysyy häneltä kohteliaasti, lakki kourassa, Greensquaren tietä.

Minusta tuntui että Mattia tarvitsi pitkän ajan saadakseen selvää mieheltä, joka moneen kertaan hänelle kertoi samat sanat, mutta minä en tahdo epäillä ystäväni kielitaitoa. Vihdoin hän tulee takaisin:

”Meidän on helppo osata, ei tarvitse kuin kulkea pitkin Temsin vartta rantakatuja.”

Mutta Lontoossa ei ole rantakatuja, ei ainakaan silloin ollut, talot olivat vesirajaan saakka. Meidän siis piti seurata katuja, jotka näyttivät kulkevan jokivartta. Nämät kadut ovat hyvin pimeitä, hyvin lokaisia, täynnä ajureita, laatikoita, paaluja ja kaikellaisia myttyjä, ja vaivoin pääsemme pujottelemaan kaikkien näiden välitse. On vasta yhden aika, ja kauppapuoteissa palaa kaasu, täällä sataa nokea. Me kulemme eteenpäin ja tuon tuostakin Mattia kysyy onko pitkältä Lincolnsinniin. Hän minulle talkitsee, että meidän pitää kulkea suuren portin läpi, joka sulkee kadun. Tämä minusta tuntuu hullunkuriselta, mutta minä en uskalla hänelle sanoa, että luulen hänen olevan ereyksessä.

Mutta hän ei ole kuitenkaan erehtynyt. Me saavummekin viimein muutaman kaariportin luo, joka on yli kadun. Me tässä kysymme taas tietä ja meitä neuvotaan kääntymään oikealle. Nyt tulimme pienille kaduille, joita kulki ristiin rastiin, ja joilla oli hyvin hiljaista ja vähän liikettä. Meistä tuntui kuin olisimme kulkeneet labyrintissä pääsemättä mihinkään.

Yhtäkkiä juuri kun olemme varmat sitä, että olemme eksyneet, tulemme pienen hautuumaan luo, joka on täynnä hautakiviä, niin mustia että olisi luullut ne maalatun noella; se on Greensquare.

Sillä aikaa kun Mattia kyselee muutamalta haamulta, joka kulkee ohitsemme, minä koetan hillitä sydäntäni, joka lyö kovasti. Minä vapisen ja tuskin voin hengittää. Sitten seuraan Mattiaa ja me pysähdymme muutaman kyltin luo, josta luemme: Greth and Gallay. Mattia lähestyy ja tarttua kellonvarteen, mutta minä keskeytän.

”Mikä sinua vaivaa? Sinä olet aivan kalpea.”

”Odota vähän aikaa. Minä rohkaisen mieltäni.”

Hän soittaa ja me astumme sisään.

Olen niin sekauksissani, etten näe oikein tarkoin ympärilleni. Minusta näyttää kuin olisimme konttorissa ja että kaksi tai kolme henkilöä istuu pöytäin ääressä kirjoittamassa kaasuliekkien valossa, jotka palavat tohisten.

Näistä muutaman puoleen kääntyy Mattia, sillä tietysti minä olen valtuuttanut hänet puhemieheksi. Mattian puheesta kuulen monet kerrat sanat: boy, family Barberin. Ymmärrän että hän selittää minun olevan pojan, jonka hakeminen on annettu Barberinin toimeksi. Barberinin nimi teki suuren vaikutuksen: meitä katsellaan ja sitten herra, jota Mattia puhutteli, aukasi meille oven. Me tulimme huoneeseen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita, muuan herra istun pulpetin ääressä, ja toinen herra, jolla oli viitta ja peruuki sekä useita sinisiä laukkuja kädessä, puhelee hänen kanssaan. Muutamin sanoin meidän esittäjämme selitti ketä olimme ja silloin kumpikin herra tarkastelemaan meitä kiireestä kantapäähän.

”Kumpi teistä on Barberinin kasvattama poika?” kysyy ranskaksi herra, joka istui pulpetin ääressä.

Kun kuulin puhuttavan ranskaa, niin mieleni rohkaistui ja minä astuin lähemmäs.

”Minä se olen, herra.”

”Missä on Barberin?”

”Hän on kuollut.”

Kumpikin herra katselivat toisiaan jonkun aikaa, sitten se, jolla oli viitta ja peruuki, lähti pois laukkuineen.

”Miten olette tulleet tänne?” kysyi toinen herra.

”Boulogneen jalkaisin ja sieltä laivalla. Me olemme juuri nyt tulleet.”

”Barberinko teille antoi rahaa?”

”Emme ole tavanneet Barberinia.”

”No mistä tiesitte, että teidän pitäisi tulla tänne?”

Minä lyhyesti selitin. Sitten minä puolestani halusin tehdä kysymyksiä ja varsinkin muuatta seikkaa tiedustella, mutta minä en saanut siihen aikaa. Minun piti kertoa, miten Barberin oli minua kasvattanut, miten hän minut oli myynyt Vitalisille, miten isäntäni kuoltua oli Acquin minut ottanut ja miten tämän jouduttua vankeuteen olin taas ryhtynyt vanhaan ammattiini. Ja sen mukaan kuin minä puhuin, teki herra muistoonpanoja ja katseli minua tavalla, joka tuntui minusta pahalle. Hän ei ollut ollenkaan miellyttävännäköinen ja hänet hymyssään oli jotakin kavalaa.

”Ja mikä tämä toinen poika on?” kysyi hän viitaten kynällään Mattiaa, aivan kuin olisi aikonut häntä sillä keihästää.

”Hän on ystäväni, toverini, veljeni.”

”Tietysti. Maantiellä tehty ystävyys.”

”Hellempi ja lujempi kuin veljesten.”

”Sitä en epäile.”

Nyt näytti olevan sopiva aika kysyä, mikä oli pyörinyt mielessäni heti keskustelemaan ryhdyttyämme.

”Asuvatko, hyvä herra, vanhempani Englannissa?”

”Asuvat. Lontoossa, ainakin tällä hetkellä.”

”Minä siis saan mennä heidän luokseen?”

”Vähän ajan perästä olette heidän luonaan kotonanne. Minä käsken teille oppaan.”

”Vielä sana, hyvä herra. Minulla on siis isäkin?”

”Isä, äiti, veljiä ja sisaria.”

Ovi aukesi ja se keskeytti minua purkamasta heltyneen mieleni tunteita. Minä katselin vain Mattiaa silmät kyynelissä.

Herra puhui englanninkielellä miehelle, joka astui sisään ja minä olin ymmärtävinäni, että hän käski hänen opastaa meitä.

”Niin, minä unhotin sanoa teille että nimenne on Driscoll, se on isänne nimi”, sanoi herra.

Niin vastenmielisen näköinen kuin hän olikin, olisin hypännyt hänen kaulaansa, jos minulla olisi ollut aikaa, mutta hän osotti meille oven ja me astuimme ulos.

(jatkuu)




Uusi Suometar n:ot 278-279, 281, 283 ja 285b 30.11, 1, 3, 6 ja 8.12.1898.