XXXIII
Kiljuri, jonka oli saateltava minut vanhempaini luo, oli pieni, vanha, kuihtunut ja ryppyinen mies, yllään musta kulunut ja kiiltävä takki, kun olimme päässeet ulos, niin hän hieroi käsiään, vimmatusti paukuttaen sormiensa niveliä, siristeli jalkojaan aivan kuin olisi tahtonut potkaista kauas kuluneet kenkänsä, nosti nenänsä ilmaan ja hengitti syvään sumua moneen kertaan autuaan onnellisena kuin mies, joka on ollut kauan sisälle sulettuna.
”Hänestä tämä ilma haisee hyvälle”, sanoi Mattia minulle italiankielellä.
Mies katseli meitä ja puhumatta meille pani ”psit, psit” aivan kuin olisi puhutellut koiria, ja kai tarkotti sillä, että meidän piti pysyä hänen jälessään eksymättä hänestä.
Pian tulimme suurelle kadulle, joka oli täynänsä ajureita. Hän pysäytti muutaman, jossa ajaja ei istunut istuimellaan hevosen takana, vaan oli korkealla ilmassa kärryjen takana jonkummoisen kuomin päällä. Meidät käskettiin istumaan tähän kuomiin, jossa oli pieni luukku, ja sen läpi syntyi keskustelu ajajan kanssa. Mainittiin useita kertoja Betnal-Green ja minä otaksuin, että se on sen korttelin nimi, jossa vankempani asuvat. Minä tiesin että green englannin kielellä merkitsee viheriää ja siitä päätin, että kortteli on istutettu kauniilla puilla, joka minusta tietysti tuntui hyvälle, sillä se ei silloin ollut ollenkaan niiden kurjain ja pimeäin katujen lainen, joita olimme kulkenee tullessamme. Vanhempaini asunto oli siis suuri komea talo komeassa kaupunginosassa, puiston keskellä.
Keskustelua kesti kauan oppaamme ja ajajan välillä, väliin toinen avasi laukun antaakseen selityksiä, väliin taas ajaja sen avasi ja näytti aivan kuin olisi tahtonut syöstä tästä korkealta istuimeltaan tämän kapean aukon läpi sanomaan, että hän ei ole ymmärtänyt kerrassaan mitään siitä mitä hänelle oli sanottu.
Mattia ja minä istuimme loukkoon kyyristyneinä, Capi välissämme, ja kuunnellessamme tätä keskustelua, minä tuumailin itsekseni että olipa ihmeellistä, kun ajaja ei näyttänyt tuntevan niin kaunista seutua kuin Bethnal-Green pitäisi olla. Lontoossa varmaankin oli siis paljon viheriöitä kortteleita. Ja se minua hämmästytti, sillä mikäli minä olin sitä nähnyt, olisin pikemmin uskonut sen olevan vain nokea.
Kulimme aika vauhtia leveitä sitten kapeita ja sitten taas leveitä katuja, mutta emme nähneet paljoksi mitään, kun ympärillämme oli niin paksu sumu. Alkoi tuntua kylmältä, mutta kuitenkin tuntui ahdistavalta hengittää aivan kuin olisimme olleet tukehtua. Niin tuntui Mattiasta ja minusta, mutta oppaamme näytti olevan kuin kala vedessä, hän hengitti syvään, suu auki kuorsaten aivan kuin olisi halunnut kiireesti koota suuren varaston ilmaa keuhkoihinsa, ja sitten hän vähän väliä paukutteli sorminiveliään ja siristeli jalkojaan. Olikoon hän ollut monta vuotta liikkumatta ja hengittämättä?
Niin kiihdyksissä kuin olikin mieleni ajatellessani, että muutaman hetken perästä saan syleillä vanhempiani, sisariani ja veljiäni, halutti minulla kuitenkin katsella kaupunkia, jonka läpi kulimme: olihan tämä nyt minun kaupunkini, minun isänmaatani.
Mutta vaikka kuinka olisin repinyt silmiäni, minä en nähnyt mitään, jos ei kovin paljoksi pane punaisia kaasuliekkejä jotka kuumottivat sumun seasta aivan kuin paksun savupilven keskeltä. Olipa niin ja näin että erotimme ohikulkevien ajurien lyhdyt, joita tuli vähän väliä vastaan tai kulki poikki tiemme, niin että meidän piti pysäytellä alinomaa yhteentörmäyksen välttämiseksi.
Me olimme ajaneet jo kauan aikaa Greth and Galleysta lähtien, niin että minua alkoi arveluttaa, että vanhempani asuvat maalla. Me kulimme kapeita katuja ja niiltä me varmaankin pian pääsemme maaseudulle. Mutta me saavuimme yhä vain kapeammille kaduille ja kuulimme veturien vihellystä. Minä käskin Mattian kysyä oppaaltamme emmekö pian tule vanhempieni luo. Mattian vastaus oli epätoivoon saattava: hän väittää kirjurin sanoneen että hän ei ikinä ole käynyt tässä rosvojen korttelissa. Mattia epäilemättä on erehtynyt, hän ei ole ymmärtänyt mitä hänelle on vastattu. Mutta Mattia väittää, että englantilainen sana thives, jota kirjuri oli käyttänyt, merkitsi rosvoa, ja että hän oli siitä varma. Minä olin jonkun aikaa hämilläni, mutta sitten tuumailin että jos kirjuri pelkäsi rosvoja, niin se merkitsi juuri sitä että me pian tulemme maaseudulle, ja että green, joka oli ollut Bethnalin loppuna, sopi varsin hyvin metsäiseen ja niittyiseen seutuun. Minä selitin tämän ajatukseni Mattialle, ja nauroimme kirjurin pelolle: kyllä ovat tyhmiä ihmiset, jotka eivät ole koskaan käyneet kaupungin ulkopuolella!
Mutta ei näkynyt mitään merkkiä maaseudusta: Englanti ei ole siis muuta kuin kivi- ja lokakaupunkia, jonka nimi on Lontoo? Tämä loka tulvaa kärryihimme, se tarttuu meihin mustina paakkuina, saastainen haju on meidät ympäröinyt jo kauan aikaa, kaikki tämä osottaa, että olemme kurjassa kortterissa, joka on luultavastikin viimeinen, minkä jälkeen pääsemme Bethnal-Greenin niityille. Minusta tuntuu kuin pyörisimme ympäri ja vähän väliä ajaja hiljentäisi kulkua aivan kuin hän ei enään tietäisi missä hän on. Vihdoin hän yhtäkkiä pysäyttää ja luukku aukeaa.
Syntyy keskustelu tai oikeammin väittely, josta Mattia sanoo luulevansa ymmärtävän, että ajaja ei tahdo lähteä edemmäksi, kun hän ei tunne tietä. Hän kysyy kirjurilta, ja tämä sanoo ettei hän ole koskaan käynyt täällä rosvojen kortterissa. Minäkin nyt kuulen sanan thieves.
Tämä ei siis ole Bethnal-Green.
Väittely jatkun luukun läpi ja vihalla ajaja ja kirjuri syytävät sanoja toisilleen tämän ahtaan reijän läpi. Vihdoin kirjuri annettuaan rahoja ajurille, joka murisee, laskeutuu kuomusta, ja meille taas virkkaat ”psit, psit”, josta ymmärsimme että meidän piti vuorostamme laskeutua kadulle.
Me olimme likaisella kadulla sumun seassa. Muuan kauppapuoti on loistavasti valaistu ja kaasuvalo heijastuen laseista, kultauksista ja puteleista leviää kadulle, jossa se tunkee sumun läpi toiselle katuvierelle saakka: se on ravintola, jossa myydään kaikennimisiä viinoja, jotka kaikki ovat viljasta tai juurikkaista poltettua alkoholia.
”Psit, psit!” sanoo oppaamme.
Ja me astumme ravintolaan. Tuntuu että varmaan olemme olleet väärässä uskoessamme olevamme kurjassa kortterissa. En ikinä ole nähnyt ylellisempää paikkaa, kaikkialla kuvastinlasit ja kultausta, ja kaapit ja pöydät ovat hopeiset. Mutta ihmiset, jotka seisovat pöytien ääressä tai nojaavat seiniä vastaan, ovat ryysyistä, muutamilla ei ole kenkiäkään ja heidän paljaat jalkansa ovat yltä päältä loassa ja mustat aivan kuin olisi ne voideltu kiiltovoiteella, joka ei ole vielä ehtinyt kuivaa.
Oppaamme tuottaa hopeiselle tiskille lasin valkoista liköriä, joka haisee hyvälle ja tyhjennettyään sen yhdellä siemauksella ja yhtä ahnaasti kuin vähää ennen oli vetänyt keuhkoihinsa sumua, alkaa hän keskustella kyynärpäitä myöten avokätisen miehen kanssa, joka oli hänelle tuonut lasin. Oli helppo ymmärtää että kirjuri kyseli tietä.
Taas me kulimme oppaamme kintereillä. Ja nyt on katu niin kapea, että paksussa sumussakin näimme talot sen molemmin puolin. Köysiä oli kiinnitetty poikki kadun talosta toiseen, ja köysillä riippui vaatteita ja ryysyjä. Totta tosiaan ne eivät suinkaan olleet siinä kuivamassa!
Mihin me kulemme? ”Minä aloin käydä levottamaksi, ja Mattia katsoi minuun vähän väliä, mutta ei puhunut mitään.
Kadulta tulimme solaan, sitten muutamalle pihalle, sitten taas solaan. Talot alkoivat olla yhä kurjemman näköisiä kuin Ranskan kurjimmissa kylissä. Monet puutalot olivat kuin liitereitä tai navetoita, mutta ne olivat kuitenkin asuinhuoneita. Avopäisiä naisia ja lapsia vilisi kynnyksillä, naiset olivat kalpeita, pellavanvalkoinen tukka hajallaan harteilla, lapset melkein alasti ja vähät vaatteensa olivat rääsyiset. Muutamalla kaduntapaisella oli porsaita, jotka tonkivat katuojassa, mistä nousi paha löyhkä.
Oppaamme pysähteli, hän varmaan oli eksynyt. Mutta samassa tuli vastaamme muuan mies, jolla oli pitkä sininen viitta, kiiltonahkalla reunustettu lakki, hihan ympärillä kaluna ja vyötäisillä riippui miekka. Hän oli poliisikonstaapeli.
Syntyi keskustelu, ja pian lähdimme taas taipaleelle poliisikonstaapeli edellä. Me kulimme katuja, pihoja, solia. Minusta näytti kuin talot siellä täällä olisivat olleet maahan vaipumassa. Vihdoin pysähdyimme muutamalle pihalle, jonka keskellä oli pieni räme.
”Red lion court”, sanoi poliisikonstaapeli.
Nämät sanat, joita olin kuullut lausuttavan monet kerrat, sanoi Mattia merkitsevän: Punaisen Leijonan kartano.
Minkä vuoksi me tähän pysähdyimme. Onhan mahdotonta, että me olemme Bethnal-Greenissä. Tässäkö talossa asuisivat vanhempani? Mutta silloin?...
Minulla ei ollut aikaa tutkimaan tätä kysymystä, joka tunkeutui levottomaan mieleeni. Poliisikonstaapeli koputti jonkunlaisen liiterintapaisen huoneen ovelle ja oppaamme kiitti. Me olimme siis tulleet perille.
Mattia, joka koko ajan oli pitänyt minua kädestä, puristi nyt sitä ja minä puristin hänen kättään. Me ymmärsimme toisiamme: tuska, joka oli täyttänyt minun sydämeni, täytti hänenkin.
Minä olin niin sekaannuksissani, etten tiennyt miten ovi jolle poliisikonstaapeli oli koputtanut, aukesi, mutta kun olimme päässeet suureen huoneeseen, jota valaisi lamppu ja kivihiilituli takassa, olin taas tullut taidolleni.
Tuolilla tulen ääressä oli vanha valkopartainen ukko, päässä musta päähine, istui siinä jäsentä väräyttämättä. Pöydän ääressä istui mies ja vaimo vastatusten. Mies näytti noin neljänkymmenen vuotiaalta, viisaan vaan tylyn näköiseltä, vaimonsa oli vähän nuorempi, tukka valkoinen, joka riippui rinnoilleen käärityllä mustan- ja valkoisen kirjavalla saalilla, silmänsä olivat elottomat ja muodolleen oli välinpitämättömyys tai tylsyys painanut leimansa niin kuin velttoihin liikkeisiinsäkin. Huoneessa oli vielä neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, kaikki valkoverisiä ja kaikilla pellavanvalkoinen tukka niin kuin äidilläänkin. Vanhin poika näytti olevan yhdentoista tai kahdentoista vuotias, nuorin tytöistä tuskin kolmenvuotias.
Kaiken tämän näin yhdellä silmäyksellä ennen kuin oppaamme oli lopettanut puheensa.
Mitä hän sanoi? Minä sitä tuskin kuulin enkä toisekseen ymmärtänytkään. Ainoa mikä sattui korviini oli nimi Driscoll, joka minulle oli annettu.
Kaikki silmät tähystelivät meitä, Mattiaa ja minua, jopa tuo liikkumaton vanhuskin katseli meitä, ainoastaan pienen tytön huomio oli kiintynyt Capiin.
”Kumpi teistä on Rémi?” kysyi ranskankielellä tuo mies pöydän ääressä.
Minä astuin askeleen lähemmä.
”Minä”, sanoin.
”Syleile siis isääsi, poikani.”
Kun minä olin ajatellut tätä hetkeä, niin olin kuvaillut että minut valtaa silloin sellainen innostus, että se minut viskaa isäni syliin. Mutta nyt en tuntenut tätä innostusta. Minä kuitenkin lähestyin ja syleilin isääni.
”Tuossa on isoisäsi, tuossa äitisi, tuossa veljesi ja sisaresi”, osotti hän minulle.
Menin äitini luo ensin. Hän antoi minun suudella, mutta hän ei minua suudellut, sanoi vain minulle pari kolme sanaa, joita en ymmärtänyt.
”Anna kättä isoisällesi”, sanoi isäni, mutta varovasti, hän on halvaantunut.
Minä kättelin myöskin veljiäni ja vanhinta sisartani, pienimmän olisin halunnut ottaa syliini, mutta kun hän toimessa hyväili Capia, niin hän lykkäsi minut luotaan.
Käytyäni näin jokaisen luona olin hyvin kyllästynyt itseeni. Uh! Minusta ei enään tuntunut lainkaan hauskalta ollessani nyt vihdoin omaisteni parissa. Minulla oli isä, äiti, veljiä, sisaria, minulla oli isoisä, minä olin heidät nyt tavannut, mutta minä olin kylmä. Olin odottanut tätä hetkeä kuumeentapaisella malttamattomuudella, olin ollut hurjana ilosta ajatellessani että minullakin on omaisia, vanhemmat, joita rakastaa ja jotka rakastavat minua, ja minä tässä seisoin hämilläni tutkien heitä kaikkia uteliaana löytämättä mitään heille sanottavaa, ei ainoatakaan hellää sanaa. Minähän olin hirviö. En ansainnut omaisia, vanhempia.
Jos olisin tavannut vanhempani palatsissa sen sijaan kuin tapasin heidät matalassa majassa, niin enkö olisi tuntenut sydämmessäni hellyyttä, joka ennen oli saanut sydämeni sykkimään isää ja äitiä kohtaan, joita en tuntenut ja jota en voinut lausua isälle ja äidille kun heidät näin? Minua hävetti tämä ajatus. Minä menin uudestaan äitini luo, syleilin häntä uudelleen ja suutelin oikein huulille. Hän varmaankaan ei ymmärtänyt mistä tämä intoni tuli, minua takaisin hän katseli laimealla tavallaan, ja sitten, kääntyen isäni puoleen, hän kohauttaen olkapäitään, sanoi hänelle muutamia sanoja, joita minä en ymmärtänyt, mutta joille isä nauroi. Tämä äidin välinpitämättömyys ja isän nauru viilsivät sydäntäni. Minusta tuntui että tämä hellyyden osotus ei olisi ansainnut tällaisia kohtelua.
Mutta minulle ei annettu aikaa antautumaan vaikutusteni valtaan.
”Ja kuka tämä on?” kysyi isä osottaen Mattiaa.
Minä selitin miten kanssa olimme kiintyneet toisiimme ja miten minä olin hänelle kiitollisuuden velassa.
”Hyvä”, sanoi isäni, ”hän on halunnut nähdä maatamme.”
Minä yritin vastaamaan, mutta Mattia keskeytti.
”Aivan niin”, sanoi hän.
”No entäs Barberin?” kysyi isäni. ”Minkä vuoksi hän ei tullut tänne?”
Selitin että Barberin oli kuollut, joka oli ollut minulle suuri pettymys kun olimme tulleet Parisiin saatuamme Chavanonissa tietää että vanhempani hakivat minua.
Isäni tulkitsi äidille, mitä olin sanonut ja olin ymmärtävinäni, että äiti sanoi olevan sen hyvän, ainakin hän monet kerrat lausui well ja good, jotka sanat olivat minulle tutut. Minkä vuoksi oli hyvä että Barberin oli kuollut? Tätä minä miettimään löytämättä siihen vastausta.
”Sinä et osaa englanninkieltä?” kysyi isä.
”En, minä puhun ainoastaan ranskaa ja italiankieltä, jota opetti minulle se herra, jolle Barberin minut vuokrasi.”
”Niin Vitalis?”
”Oletteko tiennyt...”
”Barberin sanoi minulle hänen nimensä, kun joitakin aikoja sitten olin Ranskassa sinua hakemassa. Mutta sinä lienet utelias tietämään, minkä vuoksi emme ole sinua hakeneet kolmeentoista vuoteen, ja miten meillä yhtäkkiä syntyi ajatus lähteä sinua tiedustelemaan Barberinilta.”
”Olen varsin halukas kuulemaan.”
”No tulevan tähän tulen ääreen, niin kerron sinulle.”
Huoneeseen tullesani olin asettanut harppuni seinää vasten ja nyt laskin laukkunikin selästäni ja istuin tuolille, joka minulle oli osotettu. Mutta kun oikasin kastuneet jalkani kuivatakseni niitä, niin isoisäni vierelläni sanaa sanomatta murisi melkein samalla tavalla kuin kissa vihoinaan. Siitä oli helppo ymmärtää että minä häiritsin häntä, ja sen vuoksi vedin jalkani takaisin.
”Elä välitä hänestä”, sanoi isäni, ”vanhus on äkeissään kun asetutaan tulen eteen, mutta jos sinulla on kylmä, niin lämmittele vain, ei hänestä tarvitse välittää.”
Olin hyvin hämilläni kuullessani puhuttavan tällä tavoin valkohapsisesta vanhuksesta. Minusta tuntui, että juuri hänestä piti välittää ja minä pidin jalkani tuolin alla.
”Sinä olet vanhin poikani”, sanoi isäni, ”ja synnyit oltuasi vuoden naimisissa äitisi kanssa. Kun minä nain äitisi, niin oli muuan nuori tyttö, joka uskoi että minä otan hänet vaimokseni ja tämä avioliittoni synnytti sen tähden hänessä kauhean vihan kilpailiaansa kohtaan. Kostoksi hän varasti sinut sinä päivänä kun juuri täytit kuusi kuukautta, ja vei sinut Ranskaan, Parisiin, jossa hän sinut jätti kadulle. Me tiedustelimme ja teimme, mikä suinkin oli mahdollista löytääksemme sinut, mutta emme kuitenkaan hakeneet Parisista saakka, sillä emme voineet aavistaa, että sinut oli viety niin kauas. Me luulimme sitten sinun kuolleen. Mutta kolme vuotta sitten tuo nainen sairastui kuolettavaan tautiin ja tunnusti totuuden. Minä matkustin heti Ranskaan ja menin poliisikomisariuksen luo siihen kortteeriin, jonne sinut oli jätetty. Häneltä sain tietää että sinut oli kasvatikseen ottanut muuan kivityömies, joka sinut oli löytänytkin, ja minä heti lähdin Chavanoniin. Barberin kertoi minulle, että hän oli vuokrannut sinut Vitalisille, kiertelevälle soittoniekalle, jonka kanssa sinä kuleksit Ranskassa. Kun minä en voinut jäädä Ranskaan ja tavottaa Vitalista, niin annoin sinun hakemisesi toimeksi Barberinille ja varustin hänet rahoilla, että hän voi lähteä Parisiin. Samalla käskin hänen heti kun hän on sinut löytänyt, ilmoittaa siitä lakimiehille, jotka hoitavat minun asioitani, herroille Greth ja Galley. Minä en ilmoittanut hänelle asuntoani sen vuoksi, että me emme asu täällä Lontoossa kuin talvisin, kesäisin nimittäin kulemme Englannissa ja Skotlannissa kaupparetkillämme, jolloin on koko perhe mukana. Sillä tavoin, poikani, olemme sinut löytäneet, ja niin sinä kolmentoista vuoden perästä saat paikkasi taas perheessämme. Minä ymmärrän, että sinä olet vähän hämilläsi, kun et tunne meitä ja kun et ymmärrä mitä puhumme ja kun ei sinua ymmärretä, mutta toivon että sinä pian perehdyt elämäämme.”
Epäilemättä minä pian perehdyn, sehän oli tiettyä kun olin nyt kotonani, ja kun ne, joiden kanssa nyt tulin elämään, olivat isäni ja äitini, veljiäni ja sisariani.
Kauniit vaatteet, joihin minä olin ollut puettu, eivät olleet siis puhuneet totta. Se oli paha onnettomuus Barberinin emännälle, Liselle, Acquinille ja kaikille niille, jotka minua olivat auttaneet. En voinut nyt tehdä mitä olin ajatellut, sillä kiertelevä kauppias, joka asuu liiterissä, ei voi olla rikas. Mutta mitä siitä: olihan minulla koti. Lapsellista oli ollut kuvailla, että rikkaus oli äitini: rakkaus on rikkautta parempi. Minä en tarvinnut rahaa, vaan hellyyttä.
Sillä aikaa kun minä kuuntelin isäni kertomusta, oli pantu pöydälle lautaset ja metallikulhossa suuri kappale häränlihaa perunain keskellä.
”Onko teillä nälkä, pojat?” kysyi isäni Mattialta ja minulta.
Mattia näytti valkoiset hampaansa.
”No niin, istukaamme pöytään”, sanoi isäni.
Vaan ennen kuin istuimme pöytään, hän työnsi isoisän tuolineen sen ääreen ja sitten itse istuttuaan selin tuleen, leikkasi meille kullekin kauniin palan paistia, jolle evääksi pani perunoita.
Vaikka minä en ollut kasvatettu sivistyksen sääntöjen mukaan, tai oikeammin sanoen minua ei oltu kasvatettu ollenkaan, niin huomasin kuitenkin että veljeni ja vanhin sisareni söivät useimmiten paljain sormin, joita kastoivat liemessä ja joita nuolivat isänsä ja äitinsä siitä välittämättä. Isoisäni ei välittänyt muusta kuin lautasestaan, jolta hän ainoalla toimeen kykenevällä kädellään ammensi lakkaamatta suuhunsa. Kun häneltä sattui putoamaan pala tutisevista sormistaan, niin veljeni ivasivat häntä.
Illallisen syötyä luulin iltaa vietettävän tulen ääressä, mutta isäni sanoi, että hän odottaa tovereita ja että meidän tuli mennä levolle, ja otettuaan kynttilän hän saattoi meidät vaunuvajaan, joka kooltaan oli samallainen kuin se huone, jossa olimme syöneet. Siellä oli kahdet suuret vaunut, joita kiertelevät kaupusteliat käyttävät. Hän avasi toisten vaunujen oven ja me näimme, että siellä oli kaksi vuodetta päälletysten.
”Siinä on vuoteenne”, sanoi hän. ”Nukkukaa hyvin.”
Sillä tavoin minut otettiin vastaan kotonani — Driscollin perheessä.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 285b, 287, 290b ja 293b 8, 10, 14 ja 17.12.1898.
