Koditon, viimeinen luku

XLIII







Monet vuodet ovat vierineet, mutta ne ovat olleet lyhyviä, sillä ne ovat olleet vain onnen vuosia.

Tätä nykyä asun Englannissa, Milligan-Parkissa, isäni kartanossa.

Kodittomalla, elämän myrskyihin jätetyllä lapsella, joka oli sattuman leikkikaluna, ilman majakkaa elämän avaralla merellä, jossa hän taisteli, ilman turvallista satamaa, hänellä on nyt äiti ja veli, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat, mutta hänellä on esi-isätkin, jotka hänelle ovat jättäneet isänmaassaan kunnioitetun nimen ja suuren omaisuuden.

Pieni kurja raukka, joka lapsena on viettänyt niin monta yötä ladoissa, navetoissa tai paljaan taivaan alla metsässä, on nyt vanhan historiallisen linnan omistaja, jossa käy paljon uteliaita ja josta opaskirjat mainitsevat.

Se on vähän matkan päässä länteen siitä paikasta, jossa astuin laivaan oikeudenpalveliain minua ajaessa takaa, metsäisen laakson kupeella meren läheisyydessä. Se on kuution muotoinen, suuri pyöreä torni joka kulmassa. Kaksi etusivua, toinen etelää, toinen länttä kohden, ovat kauniitten köynnöskasvien ympäröimiä, pohjoisen ja idänpuoleiset sivut ovat murattien peitossa ja puutarhuri saa pitää tarkkaa ja alituista huolta etteivät ne peitä koristuksia ja kauniita marmoriveistoksia akkunain päällä ja paneileissa. Laaja puisto on ympärillä, jossa on vanhoja puita, joita ei kirves eikä vesuri koskaan ole koskenut, sitä kastelevat kirkkaat purot, jotka valavat sen aina vihantaa maata.

Kuuden kuukauden ajalla, jonka olemme olleet täällä, olen monet tunnit viettänyt arkistossa, jossa säilytetään tilan perukirjat ja perheen paperit. Siellä olen istunut kumarruksissani laajan tammipöydän ääressä, jonka vuodet ovat mustentaneet. Minä en kuitenkaan tutki näitä perukirjoja enkä perheen asiapapereita, vaan selailen muistikirjaani järjestellen muistiinpanojani.

Meillä on pian ensimmäisen lapsemme Mattian ristiäiset, ja tässä tilaisuudessa, johon kokoontuvat linnaamme kaikki, jotka pahoina päivinäni ovat olleet ystäviäni, haluan heille kaikille tarjota kertomuksen seikkailuistani, joissa he ovat osallisia, antaa sen kiitollisuuteni osotteeksi avustaan, jota ovat minulle antaneet ja rakkaudestaan, jota ovat osottaneet — minua poika raukkaa kohtaan.

Tästä heidän tapautumisestaan linnassamme eivät he tiedä, ei vaimonikaan, jolle en ole sanonut, että hän saa nähdä isänsä, veljensä, sisarensa ja tätinsä, joita hän ei siis arvaa odottaakaan. Ainoastaan äitini ja veljeni tietävät salaisuuden. Jollei mitään estettä satu, niin kaikki ovat kattomme alla tänä iltana ja minulla on ilo nähdä heidät ympärilläni pöydässä.

Yksi kuitenkin, on poissa tästä juhlasta, sillä niin suuri voima ja valta kuin rikkaudella onkin, sillä ei kuitenkaan saa elämään sitä, joka elämän on jättänyt. Vanha rakas isäntäni, miten olisinkaan ollut onnellisen jos olisin saanut turvata vanhuutenne! Te olisitte saanut riisua yltänne lammasnahkaturkkinne ja vanhan samettiliivinne, teidän ei olisi enää tarvinnut sanoa aina uudelleen: ”Eteenpäin, lapseni!” Kunnioitettu vanhuus olisi antanut teidän kohottaa valkoisen päänne ja ottaa uudelleen oman nimenne. Vitalisista, vanhasta kulkurista, olisi tullut Carlo Balzani, entinen kuuluisa laulaja. Mutta mitä taipumaton kuolema ei ole sallinut minun tehdä teille, sen olen tehnyt muistollenne, ja Parisissa, Montparnassen hautausmaalla, on nimenne Carlo Balzani kirjoitettu hautapatsaaseen, jonka äiti pyynnöstäni on teettänyt, ja siinä oleva rintakuvanne, joka on tehty suurimman maineenne aikana otetun valokuvan mukaan, muistuttaa kuuluisuudestanne niille, jotka teille ovat suosiotaan osottaneet. Tästä rintakuvasta on minulla valettu jäljennös. Se on tuossa, ja kirjotellessani kertomusta ensimmäisen vuoden kokemuksistani, katseeni on usein etsinyt silmiänne. Minä en ole teitä koskaan unhottanut enkä koskaan unhota. Kun minä tuossa hylätyn lapsen vaarallisessa elämässä en ole kompastunut, se on teidän ansionne, teidän opetustenne, teidän esimerkkinne ansiota, rakas isäntäni! Ja juhlassamme on teille paikka varattu: jos te ette näekään minua, niin minä kuitenkin näen teidät vierelläni.

Mutta tuolla tulee äitini. Minä näen hänet sellaisena, kun hän oli ensi kerran nähdessäni hänet Joutsenessa, jalolla muodollaan lempeys ja hyvyys, ainoastaan suru, joka silloin alituisesti asui hänen kasvoillaan, on nyt poistunut. Hän kulkee Arthurin käteen nojaten, sillä nyt ei äiti tue heikkoa ja horjuvaa poikaa, vaan on pojasta tullut kaunis, voimakas nuorukainen, pystyvä kaikkeen urheiluun, taitava ratsastaja, sitkeä soutaja, rohkea pyssymies, joka hellällä huolella tarjoo käsivartensa äidilleen. Setänsä, herra James Milliganin vakuutuksia vastaan on tapahtunut ihme: Arthur on elänyt ja elää.

Heidän takanaan näen tulevan vanhan vaimon, joka on puettu ranskalaiseen tapaan, ja kantaa sylissään pienen pientä lasta, joka on puettu valkoisiin: vanha vaimo on Barberinin emäntä ja lapsi on minun poikani, pieni Mattia.

Löydettyäni äitini tahdoin Barberinin emäntää jäämään luoksemme, mutta hän ei taipunut. ”Ei pikku Rémini”, sanoi hän silloin, ”minä en asetu äitisi luokse nyt tällä kertaa. Sinä rupeat tekemään työtä tullaksesi tiedoiltasi ja opiltasi oikeaksi herraksi niin kuin nyt olet synnyltäsi. Mitä minä tekisin sinun luonasi? Minun paikkani ei ole sinun oikean äitisi rinnalla. Anna minun mennä Chavanoniin. Mutta emme sillä eroa ijäksemme. Sinä kasvat, sinä menet naimisiin. Silloin jos niin tahdot, minä tulen luoksesi kasvattamaan lapsiasi, jossa minulla vanhalla on kokemusta, vanha ei nuku liiaksi. Ja siitä saat olla varma, että minulta ei varasteta sinun lastasi niin kuin sinut on varastettu.”

Tehtiin niin kuin hän halusi: vähän ennen lapsemme syntymistä pantiin hänet hakemaan Chavanonista ja hän jätti kaikki, kylänsä, tapansa, ystävänsä, meiltä saamansa lehmän, ja tuli luoksemme Englantiin, ja hän hoitaa, kantelee, huvittaa, mairittelee pikku Mattiaa, jota ylistelee kauneimmeksi lapseksi mitä hän koskaan on nähnyt.

Arthurilla on kädessään muuan Times-lehden numero, hän panee sen pöydälleni ja osottaa minulle siitä muutaman kohdan Wienin kirjoituksesta: Kirje Wienistä. Siinä sanottiin:

”Lontooseen tulee pian käymään Mattia. Tavattomasta menestyksestään huolimatta, jota hän on saavuttanut täällä antamillaan konserteillaan, hän jättää meidät lähtien Englantiin. Minä olen puhunut jo ennen teille hänestä, konserteistaan, joissa hän on herättänyt mitä suurinta huomiota niin hyvin etevänä ja omintakeisena taiteiliana kuin kyvykkäänä säveltäjänä. Sanalla sanoen, Mattia on Chopin viulunsoitossa.”

Minä en tarvinnut tätä sanomalehtiuutista tietääkseni, että katusoittajasta, toveristani ja oppilaastani oli tullut suuri taiteilia. Minä olin nähnyt Mattiaan kasvavan ja kehittyvän, ja kun me kolmen, hän, Arthur ja minä, olimme opettajamme ohjattavana, niin hän edistyi huonosti latinassa ja kreikassa, mutta sitä vastoin ihmeteltävästi soitossa, opettajien johdolla, jotka äitini oli hänelle hankkinut, niin että ei ollut vaikea arvata, että Espinassousin, Mende-parturin ja soittajan ennustus kävisi toteen. Mutta kuitenkin täytti mieleni ilolla ja ylpeydellä tämä kirjoitus, joka oli kuin kaikua Mattian saavuttamasta suosionosotuksista.

Samassa tuli sisään palvella, joka toi minulle sähkösanoman:


”Tämä tie meren poikki oli lyhin, mutta ei hauskin, lieneekö hauskaa merimatkaa lainkaan. Oli miten oli, minä olen ollut niin kipeä että vasta Red-Hillissä kykenin sinulle ilmoittamaan tulostani. Kävin sivumennessäni Parisissa, ja otin Christinan mukaani. Me saavumme Chegfordiin kello neljä ja kymmenen minuttia, lähetä hevonen vastaan.

Mattia.”


Christinata mainitessa katsahdin Arthuriin, mutta hän käänsi katseensa muualle ja vasta kun olin saanut sähkösanoman luetuksi, hän kohotti silmänsä.

”Minä menen Chegfordiin vastaan ja lähden valjastamaan hevosen.”

”Sehän on oiva ajatus, sinä sitten palatessasi saat istua Christinan vastassa.”

Vastaamatta mitään hän lähti kiireesti ulos. Minä käännyin äitiin ja sanoin:

”Te näette että Arthur ei salaa että hän on kiintynyt, se on merkitsevää.”

”Varsin merkitsevää.”

Minusta tuntui kuin äidin kahdessa sanassa olisi ollut jotakin tyytymättömyyttä, ja menin hänen viereensä istumaan ja tarttuen hänen käsiinsä, joita suutelin, sanoen:

”Rakas äiti”, sanoin ranskankielellä, jota käytin aina kun puhuin hänelle hellästi lapsenaan. ”Et saa olla pahoillasi siitä, että Arthur rakastaa Christinaa. Tosi on, että tämä ei ole ylhäinen avioliitto yleisen mielipiteen mukaan, joka ylhäiseen avioliittoon vaatii ylhäistä sukua ja suurta omaisuutta. Mutta eikö minun avioliittoni osota, että voi olla onnellinen, niin onnellinen kuin voi ajatella, vaikka vaimo ei olekaan ylhäistä sukua eikä rikas. Tottakait tahdot, että Arthur olisi yhtä onnellinen kuin veljensäkin. Eikö sinulla ole sama heikkous nuorempaakin poikaasi kohtaan kuin vanhempaa, jota olet itkenyt kolmetoista vuotta? Oletko suosiollisempi toiselle kuin toiselle?”

Hän laski kätansä otsalleni ja suudellen minua sanoi:

”Jalo lapseni, hyvä veli! Sinä olet rakkauden aarre!”

”Minä kun olen siinä suhteessa ennen tehnyt säästöjä. Mutta nyt ei ole minusta kysymys, vaan Arthurista. Sano minulle missä löydät ihastuttavamman naisen kuin Christina! Eikö hän ole ihmeen kaunis? Ja kasvatuksensa avulla, jonka hän on saanut sen jälkeen kun kävimme hänet Luccasta hakemassa, hän voi esiintyä ja kunnialla esiintyä vaativimmassakin maailmassa.”

”Sinä Christinassa näet ystäväsi Mattian sisaren.”

”Se on tosi, sen tunnustan kiertelemättä, että minä toivon koko sydämestäni tätä avioliittoa, joka Mattian yhdistää perheeseemme.”

”Onko Arthur puhunut tunteistaan ja toiveistaan?”

”On, rakas äiti”, sanoin naurahtaen, ”hän on kysynyt minulta, joka olen perheen päämies.”

”Ja perheen päämies?”

”On luvannut häntä auttaa.”

Äitini keskeytti: ”Tuossa tulee vaimosi, me puhumme Arthurista myöhemmin.”

Olette jo arvannut kuka minun vaimoni on, sitä minun ei tarvitse sanoa, vai mitä? Vaimoni on tuo pieni tyttö, jonka silmät olivat hämmästyttävät, kasvot puhuvat, jonka te tunnette, pikku Lise, tuo autereinen olento. Hän ei ole enään mykkä, mutta yhtä kauniina hän on pysynyt ja on saanut kasvatuksensa äitini silmäin alla. Minä pyysin äidiltä häntä vaimokseni ja äiti suostuikin siihen, mutta tämä avioliitto suututti kuitenkin muutamia sukulaisiamme. Näistä neljästä on jo kolme leppynyt. Lise on voittanut heidät suloudellaan, ja neljännen vuoro tulee kunhan käymme hänen luonaan vieraissa, joka tapahtuu huomenna.

”No mitä nyt tapahtuu?” kysyi Lise, ”kun puhutaan niin salaisesti. Arthur matkusti Chegfordin asemalle, ja vaunut on lähetetty Ferryn asemallekin, mitä tämä kaikki merkitsee, minä pyydän tietoa teiltä?”

Me hymyilimme, vaan emme vastanneet hänelle.

Hän kiersi kätensä äitini kaulaan ja suudellen häntä hellästi sanoi:

”Koska tekin olette samassa liitonsa, niin minä en ole levoton, minä olen varma siitä että te, niin kuin aina, olette tehnyt jotakin iloksemme, mutta minä olen sitä uteliaampi.”

Minä halusin leikkiä hänen uteliaisuudellaan, otin kiikarin, jolla katselemme ohikulkevia laivoja, mutta käänsin sen maantielle päin, josta odotin vaunuja.

”Katso tällä kiikarilla, niin uteliaisuutesi tulee tyydytetyksi.”

Hän katseli vaan ei nähnyt kuin valkoisen tien, kun ei vielä mitään vaunuja ollut näkyvissä. Minä vuorostani aloin katsella:

”Miten kumman tavalla sinä et mitään nähnyt”, sanoin hänelle. ”Tämähän on kerrassaan mainio kiikari. Minä tällä näen yli meren aina Ranskaan asti. Minä näen sievän talon Sceanxin lähellä, muuan valkotukkainen mies kiirehtää kahta naista, jotka ovat hänen luonaan: Joutukaa toki, sanoo hän, me muuten jäämme junasta emmekä saavu pienen tyttärenipojan ristiäisiin Englantiin. Hyvä Caterine, joudu, joudu. Sen kymmenen vuotta, minkä nyt olemme yhdessä asuneet, sinä olet aina hiljastunut kaikesta. Mitä sinä Etiennette sanot? Siinä se nyt on taas neiti vartia! Enhän minä Caterinea moiti kuin ystävyydellä. Tiedänhän minä, että Caterine on paras sisarista, niin kuin sinä Enennette olet paras tytöistä. Mistä löytää sellaista tyttöä kuin sinä, joka ei mene naimisiin sen vuoksi että tahtoi hoitaa vanhaa isäänsä jatkaen suojelusenkelin tehtävää, jona hän oli veljilleen ja sisarilleen. Nyt lähtiessä matkalle mies varottaa, että on hoidettava hyvin kukkasia. Muistakaa että minä olen ollut puutarhuri, sanoo hän palvelialle, minä tunnen työn.”

Minä muutan kiikaria toiselle suunnalle aivan kuin katsoakseni sinne.

”Nyt näen höyrylaivan”, sanoin Liselle, ”suuren höyrylaivan, joka tulee Antilleista ja joka lähestyy Havren. Laivassa on nuori mies, joka palaa kasvitieteelliseltä tutkimusmatkalta Amazonin seuduilta. Sanotaan, että hän tuo koko tuntemattoman kasvikunnan Europaan, ja hänen matkansa ensimmäinen osa, joka julkaistaan sanomalehdissä, on hyvin huomiota herättävä. Hänen nimensä, Benjamin Acquin, on jo hyvin kuuluisa. Hänellä ei ole kuin yksi huoli: saapuuko hän ajoissa Havreen päästäkseen Southamptoniin menevään laivaan, yhtyäkseen perheensä kanssa Milligan-Parkissa. Tämä kiikari on erinomainen! Näen, että hän on nyt noussut laivaan ja on tulossa Southamptoniin.”

Taas käännän kiikarini toiseen suuntaan ja jatkan:

”Minä en ainoastaan näe vaan kuulenkin: kaksi miestä on junassa, toinen vanha ja toinen nuori. Onpa tämä matka ollut meille hauska, sanoo vanha. — Sangen huvittava, sanoo maisteri. — Sinä Alexis et pääse ainoastaan syleilemään omaisiasi ja puristamaan Réminkin kättä, mutta sen lisäksi saamme laskeutua Valesin kaivoksiin, joissa sinä teet tärkeitä huomioita ja voit toimeen panna parannuksia Truyrerin kaivoksessa, jonka kautta työlläsi saavuttama asemasi saa arvoa, ja minä saan uusia näytteitä kokoelmaani, jonka Varsesin kaupunki on tahtonut mielellään vastaanottaa. Vahinko ettei Gaspard ole voinut tulla.”

Minä yritin jatkamaan, mutta Lise oli tullut luokseni, otti pääni käsiensä väliin ja hyväilyllään esti minut puhumasta.

”Elä minua kiitä, vaan kiitä äitiä, joka on tahtonut saada koolle kaikki, jotka ovat olleet hyviä hänen kadotetulle pojalleen. Jos et olisi sulkenut suutani, niin olisit saanut kuulla, että me odotamme myöskin Bobia, josta on tullut kuuluisa yli Englannin. Hän tulee veljensä kanssa, joka kulettaa yhä Eclipseä.”

Samassa kuului vaunujen jyrinää ja kohta toistenkin. Me juoksimme akkunaan ja näimme vaunut, joista Lise tunsi isänsä, tätinsä Catherinen, sisarensa Etiennetten, veljensä Alexin ja Benjamin. Alexin vieressä istuu vanha, kumaraharteinen ja valkotukkainen vanhus, se on maisteri. Toiselta suunnalta saapuu vaunut, joissa on Mattia ja hänen sisarensa Christina, jotka huiskuttavat käsiään. Sitten vaunujen jälessä tulee keesit, joissa ajajana on itse Bob. Bob on käytökseltään kuin gentlemani ja hänen veljensä on sama tuima merimies, joka meidät kuletti Isignyyn.

Me menemme kiireellä portaille ottamaan vastaan vieraitamme. Aterialla olemme sitten kaikki yhdessä.

”Äskettäin tapasin Badenissa pelihuoneella muutaman gentlemanin, jolla oli valkoiset terävät hampaat”, sanoi Mattia. ”Hän aina vain hymyili vaikka oli köyhä. Hän ei minua tuntenut, ja teki minulle sen kunnian, että pyysi minulta florinin saadakseen pelata, mutta hänellä ei ollut onnea, hän hävisi.”

”Minkä vuoksi kerrotte sen Rémin kuullen, rakas Mattia?” sanoi äiti. ”Hän tietysti lähettää rahaa sedälleen.”

”Tietysti, rakas äiti.”

”Sekö on rangaistusta?” kysyi äiti.

”Se, että setäni, joka on kaikki pyhittänyt rikkaudelle, sai leipänsä niiltä, joita hän on ahdistanut ja joiden kuolemaa hän on toivonut.”

”Olen saanut tietoja hänen liittolaisistaan”, sanoi Bob.

”Kauhistettavasta Driscollistako?” kysyi Mattia.

”En itse Driscollista, joka vielä lienee meren takana, mutta hänen perheestään. Rouva Driscoll on palanut, pannessaan eräänä päivänä maata tuleen, kun oli panevinaan pöydälle, ja Allen ja Ned ovat tuomitut vietäviksi kaukaiseen vankilaan, he pääsevät isänsä luo.”

”Entä Kate?”

”Pikku Kate hoitaa isoisäänsä, joka yhä elää. Kate asuu hänen kanssaan punaisen jalopeuran talossa. Vanhuksella on rahaa, heillä ei ole hätää.”

”Mutta jos Kate on viluinen, niin silloin surkuttelen häntä”, sanoi Mattia. ”Vanhus ei suvaitse, että tullaan hänen nuotionsa ääreen.”

Ja näihin entisten muisteloihin jokainen sanoi sanansa, sillä kaikilla meillä oli muistoja, jotka olivat yhteisiä ja joita oli hauska vaihtaa, ne olivat siteitä, jotka meitä yhdistivät.

Kun oli päästy aterialta, niin Mattia lähestyi minua ja vei minut muutaman akkuna-aukon suojaan.

”Minulla on muuan ajatus,” sanoi hän. ”Me olemme niin usein soittaneet vieraille ihmisille, niin että meidän jos kerran pitäisi soittaa ystävillemmekin.”

”Sinulla siis ei ole muuta huvia kuin soittaa, aina vain soittaa. Muistatko miten lehmämme säikähti?”

”Soita sinä se napolilainen laulusi.”

”Ilolla, sillä se on tuottanut Liselle puhelahjan.”

Ja me otimme soittimemme. Kauniista sametilla sisustetusta kotelosta Mattia otti vanhan viulun, josta olisi saanut kaksi markkaa, jos olisimme myyneet sen, ja minä vedin vaatepeitteestään harppuni, jonka puu sateissa oli saanut luonnollisen puuvärinsä.

Kaikki kerääntyvät ympärillemme, ja samassa vanha koira Capi tulee esiin. Hän on hyvin vanha, kelpo Capi, hän on kuuro, mutta hänellä on hyvä näkö. Patjalta, jolla hän asuu, on hän tuntenut harpun ja hän tulee ontuen ”näytökseen”, hänellä on teevati hampaissa, hän tahtoo tehdä kierroksen kunnioitettavan yleisön edessä kävellen kahdella jalalla, mutta voimat pettävät, hän silloin istuu ja tervehtien yleisöä panee hän käpälän rinnalleen.

Laulettuamme laulumme, Capi parhaansa mukaan nousee ja kokoo rahaa. Jokainen panee roponsa, ja Capi ihastuneena saaliistaan tuo sen minulle. Se on suurin saalis, mitä koskaan Capi on tuonut, ei ole kuin kultarahoja: 170 markkaa.

Minä suutelen Capia kuonolle niin kuin ennenkin, kun hän minua lohdutti, ja tämä muisto kurjuuteni päiviltä herättää minussa aatteen, jonka heti ilmaisen toisille:

”Tämä summa tulee pohjaksi rahastolle, jolla rakennetaan talo pienten katusoittajain turvaksi. Äiti ja minä panemme loppusumman.”

”Rakas rouva”, sanoo Mattia suudellen äitini kättä, ”minä pyydän saada antaa pienen osan tähän: jos suvaitsette, niin lisään tähän Capin kokoomaan summaan tulot ensimmäisestä konsertistasi Lontoossa.”


Loppu.





Uusi Suometar n:ot 30-31, 35 ja 36 3-4, 8 ja 9.2.1899.