Koditon, XXXIX luku

XXXIX







Herra James Milligania ei näkynyt talossamme, tai ainakaan me emme häntä nähneet niin tarkoin kuin vartioimmekin.

Joulujuhlain jälkeen täytyi lähteä kaupungille päiväsaikaan ja meidän tulomme vähenivät ja toivomme pieneni. Eipä meillä ollut sitä kuin sunnuntaisin, ja sen vuoksi olimme tämän joutopäivän kotona, joka olisi voinut olla virkistyspäivämme.

Sanomatta mikä oli mielellämme oli Mattia kysynyt ystävältään Bobilta eikö hän tietäisi jotakin neuvoa, miten saisimme tietää missä asui eräs rouva Milligan, jolla oli sairas poika taikka vain missä asui herra James Milligan. Mutta Bob oli vastannut että pitäisi tietää mikä rouva Milligan oli tai mikä yhteiskunnallinen asema oli herra James Milliganilla, kun Milliganeja oli suuri joukko Lontoossa ja vielä suurempi koko Englannissa.

Me emme olleet sitä ajatelleet. Meille ei ollut kuin yksi rouva Milligan, joka oli Arthurin äiti, ja yksi herra James Milligan, joka oli Arthurin setä.

Silloin taas Mattia alkoi minulle uudestaan vanhan virtensä että meidän pitäisi palata Ranskaan ja meidän väittelemisemme oli taas entisessä käynnissään heti.

”Sinä siis tahdot luopua hakemasta rouva Milligania?” kysyin.

”En suinkaan, mutta ei ole todistetta, että hän on enään Englannissa.”

”Mutta eihän ole sanottu että hän on Ranskassakaan.”

”Minusta se on hyvin luultavaa, kun Arthur on ollut kipeä, niin äitinsä on vienyt hänet sellaiseen maahan, jossa ilman ala on suotuisampi hänen tervehtymiselleen.”

”Mutta onhan muitakin maita kuin Ranska, jossa on terveellinen ilma.”

”Ranskassa Arthur on jo yhden kerran parantunut, ja Ranskaan sen vuoksi hänen äitinsä on vienyt hänet uudelleenkin, ja sen lisäksi minä haluaisin että sinä lähtisit täältä.”

Minun asemani oli sellainen etten uskaltanut Mattialta kysyä, minkä vuoksi hän haluaisi että minä täältä lähtisin, minua pelotti että hän vastaa juuri sitä mitä en halunnut kuulla.

”Minua pelottaa,” sanoi Mattia, ”lähdetään pois. Saat nähdä että meille tapahtuu joku onnettomuus. Lähdetään pois.”

Vaikka omaisteni mieliala minua kohtaan ei ollut muuttunut, vaikka isoisäni yhä kähisi kauheasti, vaikka isäni ei puhunut minulle muuta kuin muutamia käskeviä sanoja, vaikka äitini ei minuun silmäystäkään luonut, vaikka veljeni olivat uupumattomia keksimaan kepposia vahingokseni, vaikka Annie joka tilaisuudessa osotti minulle inhoaan, vaikka Kate ei minusta välittänyt kuin namusten vuoksi joita hänelle toin, niin en sittenkään voinut seurata Mattian neuvoja enkä uskaltanut uskoa hänen vakuutuksiaan, että minä en ollut ”master Driscollin poika”. Minä kyllä epäilin, mutta en voinut varmasti uskoa olinko vaiko en Driscoll.

Aika kului hitaasti, hyvin hitaasti, mutta kuitenkin päivä meni toinen tuli, viikko kului viikon perään, ja lähestyi aika, jolloin perheen piti lähteä Lontoosta kiertelemään Englannissa.

Kahdet vaunut oli maalattu ja niihin oli sälytetty kaikenlaista tavaraa minkä suinkin niihin mahtui. Miten paljon olikaan tavaraa ja ihmeellistä miten niitä voi saadakin mahtumaan vaunuihin: siinä oli kankaita, lakkeja, huiveja, nenäliinoja, sukkia, housuja, liivejä, nappeja, lankaa, karttuunia, neuloja, saksia, partaveitsiä, korvarenkaita, sormuksia, saippuaa, pumataa, vahaa, kovasimia, lääkkeitä lehmäin, hevosten ja koirain tauteihin, hammastippoja, rohtoja hiusten kasvamista ja värjäämistä varten.

Nämät tavarat, eivät tulleet kauppiaista, vaan Punaisen Jalopeuran talon kellarista, josta nostettiin mytty toisensa jälkeen.

Vihdoin vaunut olivat täynnä, hevoset ostetut: mistä ja miten? En tiedä, mutta me näimme niiden tulevan, ja kaikki oli valmiina lähtöä varten.

Mitäs meidän oli tehtävä? Jäimmekö Lontooseen isoisän kanssa, joka jäi Punaiseen Jalopeuraan? Vai tuleeko meistä kauppiaita niin kuin Allenista ja Nedistäkin? Vai seuraammeko perheen vaunuja omaa ammattiamme harjoittaen ja soittaen kylissä ja kaupungeissa, joita oli matkallemme? Isäni huomattuaan, että me ansaitsimme hyvästi viulullamme ja harpullamme päätti että me yhäkin pysyisimme soittajina ja hän ilmaisi tahtonsa lähtöpäivän edellisenä iltana.

”Palataan Ranskaan”, sanoi Mattia, ”käytetään hyväksemme ensimmäistä tilaisuutta, joka meille tarjoutuu pelastuaksemme.”

”Minkä vuoksi emme matkustelisi Englannissa?”

”Sen vuoksi että meille tapahtuu joku onnettomuus.”

”Me voimme tavata rouva Milliganin Englannissa.”

”Parempi toivo meillä on tavata hänet Ranskassa.”

”Koettakaamme kuitenkin onneamme Englannissa, sittempä hän näemme.”

”Tiedätkö mitä sinä ansaitsisit?”

”En.”

”Että minä sinut jättäisin ja palaisin yksinäni Ranskaan.”

”Olet oikeassa ja minä mielelläni suon sinun tehdä se. Tiedän hyvin, että minulla ei ole oikeutta sinua pidättää ja että sinä olet liian hyvä jäämään minun kanssani. Mene siis, sinä tapaat Lisen ja sanot hänelle...”

”Jos minä hänet tapaisin, niin minä sanoisin, että sinä olet tyhmä ja ilkeä, kun voit ajatella että minä sinusta eroaisin silloin kun sinä olet onneton, sillä onneton sinä olet, hyvin onneton. Mitä minä olen sinulle tehnyt, että sinä minusta sellaista ajattelet, sano mitä olen tehnyt, en mitään, eikö niin? No, lähdetään siis matkaan.”

Ja me taas olimme maantiellä, mutta tällä kertaa ei olekaan oma valtani mennä minne haluan, ja oman mieleni mukaan. Mutta helpotuksen tunteella jätän Lontoon: minä en näe enään Lontoota ja tuota laskuovea, joka vastustamattomasti veti silmäni puoleensa. Monet monituiset kerrat olin herännyt yhtäkkiä painajaisesta nähdessäni punaisen valon tunkevan vaunujen akkunasta. Se oli vain harhanäkyä. Minä olin vain kerran nähnyt tämän valon, ja siinä oli kylliksi nähdäkseni sen aina silmissäni.

Me astuimme vaunujen jälessä, ja Bethnal-Greenin haisevien ja epäterveellisten huurujen sijaan hengitimme nyt raikasta maaseudun ilmaa. Nämätkään seudut eivät olleet vihantia sanan oikeassa merkityksessä.

Jo ensi päivänä minä sain nähdä miten tehtiin kauppaa tavaroilla, joista oli niin vähän maksettu. Me olimme saapuneet suureen kylään, ja vaunut oli asetettu vierekkäin suurelle torille, kuomun toinen sivu oli laskettu alas ja muodostettu hyllyjä, ja kaikki tavarat olivat uteliaiden nähtävinä.

”Katsokaa hintoja, katsokaa hintoja!” huusi isäni. ”Ette mistään saa niin helpolla. Kun minä en maksa tavaroistani koskaan mitään, niin voin myydä helpolla. Minä en niitä myy, minä ne teille annan. Katsokaa hintoja! Katsokaa hintoja!”

Kuulin ihmisten, jotka olivat katselleet hintoja, mennessään keskenään sanovan:

”Varastettua tavaraa.”

”Niin hän itsekin sanoi.”

Jos olisivat katsahtaneet minuun, niin olisivat punastumisestani huomanneet, että heidän arvelunsa oli oikea. He eivät huomanneet punastustani, mutta Mattia sen huomasi, ja illalla hän siitä minulle puhui, vaikka hän muuten tavallisesti ei ryhtynyt avonaisesti tähän seikkaan.

”Voitko sinä aina yhä kärsiä tuollaista häpeää?” sanoi hän.

”Elä puhu siitä, jos et tahdo saattaa häpeääni vieläkin julmemmaksi.”

”Sitä en suinkaan tahdo. Minä tahdoin vain, että palaamme Ranskaan. Minä olen sinulle aina sanonut, että meille tapahtuu joku onnettomuus. Minä sanon sen vieläkin ja sanon ettei siihen ole pitkäkään aika. Ymmärräthän että on poliisimiehiä, jotka jonakin päivänä tahtovat tietää miten master Driscoll voi myydä tavaroitaan niin helpolla. Mitä silloin tapahtuu?”

”Mattia, minä pyydän ...”

”Koska sinä et tahdo pitää silmiäsi auki, niin pitää minun katsoa sinunkin edestäsi. Tapahtuu silloin että meidät vangitaan, sinut ja minutkin, jotka emme ole tehneet mitään. Miten todistamme, että olemme syyttömät? Miten puolustamme itseämme? Eikö ole totta, että me syömme leipää, joka on maksettu noista tavaroista saaduilla rahoilla?”

Tämä ajatus ei koskaan ollut juolahtanut mieleeni, minusta tuntui aivan kuin olisin päähäni saanut vasaran iskun.

”Mutta me itse ansaitsemme leipämme”, sanoin koettaen puolustaa itseäni, en Mattiaa vaan tätä ajatusta vastaan.

”Se on totta”, vastasi Mattia, ”mutta sekin on totta, että me olemme yhtiössä näiden ihmisten kanssa, jotka eivät ansaitse leipäänsä. Sitä vain katsotaan, eikä muuta katsotakaan kuin sitä. Meidät tuomitaan niin kuin tuomitaan heidätkin. Minusta tuntuu pahalle joutua varkaudesta tuomituksi, mutta vielä pahemmalta että sinut tuomitaan. Minähän en ole kuin kurja raukka, enkä koskaan olekaan sen parempi, mutta kun sinä kerran löydät vanhempasi, oikeat vanhempasi, niin mikä suru heille, mikä häpeä sinulle, jos olet tuomittu varkaaksi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voi etsiä vanhempiasi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voikaan rouva Milliganille ilmoittaa herra James Milliganin vehkeistä Arthuria vastaan. Pelastakaamme itsemme kun vielä on aika.”

”Pelasta sinä itsesi.”

”Sinä aina puhut samoja tyhmyyksiä. Me lähdemme yhdessä taikka joudumme vankeuteen yhdessä. Ja kun joudumme vankeuteen, johon ei ole pitkä aika, niin olet vastuussa siitä, että olet minut vetänyt mukanasi ja se ei ole tuntuva sinusta helpolta. Jos sivusta olisi hyötyä niille, joiden luona sinä itsepintaisesti tahdot pysyä, niin minä voisin ymmärtää silloin sinun itsepäisyytesi, ja tekosi olisi kaunis, mutta sinä et ole mitenkään heille välttämätön, he elävät hyvin ja elävat hyvin ilman sinua. Lähdetään ja heti.”

”No anna minun vielä miettiä muutamia päiviä, sitten nähdään.”

”Mieti joutuin. Ihmissyöjä tuntee tuoreen lihan hajun, minä tunnen vaaran hajun.”

Enpä ennen ollut joutunut niin sekaannuksiini Mattian selityksistä ja rukouksista kuin nyt, ja kun minä niitä muistelin, niin ajattelin että päättämättömyyteni, jonka kanssa taistelin, oli pelkurimaisuutta, minun oli päätettävä vihdoinkin mitä minä oikeastaan tahdon. Mutta tapahtumat tekivät sen, mitä minä en uskaltanut tehdä.

Oli jo kulunut monta viikkoa siitä kun Lontoosta lähdimme, ja olimme saapuneet muutamaan kaupunkiin, jonka läheisyydessä piakkoin pidettiin kilpa-ajoja. Englannissa kilpa-ajot ovat kansallinen juhla, ja niihin saapua kaikellaisia näytteliöitä ja kulkukauppiaita, jotka pitävät markkinoita. Meilläkin oli kiire ollut näille markkinoille saadaksemme paikkamme siellä, me soittajina ja Driscollin perhe kauppiaina. Mutta isäni ei asettunutkaan kilpa-ajopaikalle, vaan itse kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa parempia kauppoja tehdyksi.

Kun Mattialla ja minulla ei ollut mitään tehtävää sillä aikaa kun vanhempani järjestelivät kauppaansa, niin menimme kilpa-ajoradalle, joka oli vähän matkan päässä kaupungista muutamalla kankaalla. Sinne oli pystytetty lukemattomia telttoja ja jo kaukaa huomasi nousevan savupatsaita, jotka osottivat kilparadan paikan. Me pian jouduimme kuoppaiselle tielle, joka kulki avaran kankaan poikki. Tämä kangas tavallisesti oli autio ja paljas, mutta nyt se oli täynnä lautavajoja, joihin oli sijoitettu kapakoita ja ravintoloita, siellä oli kopperolta, telttoja, vaunuja, joiden ympärillä vilisi ihmisiä.

Kun me kulimme muutaman nuotion ohi, jossa oli pata tulella, niin tunsimme ystävämme Bobin. Hän näytti olevan hyvin ihastunut tapaamastaan meitä. Hän oli tullut kilpa-ajoihin parin toverinsa kanssa antaakseen näytäntöjä, mutta soittajat, jotka he olivat palkanneet, olivat syöneet sanansa, niin että seuraavasta päivästä, jolloin olivat toivoneet paljon yleisöä itselleen, heillä nyt oli vähät toiveet. Me voisimme jos tahtoisimme tehdä keille suuren palveluksen: ruveta heille soittajiksi, ja tulot jaettaisiin meidän viiden kesken, ja Capikin saisi osansa.

Mattian silmäyksestä huomasin, että hän olisi hyvin mielissään, jos minä hyväksyisin Bobin ehdotuksen, ja kun meillä oli vapaus tehdä miten parhaiksi näimme, kunhan vain saimme runsaasti rahaa, niin suostuinkin. Päätettiin siis, että seuraavana päivänä me tulisimme Bobin ja hänen kahden toverinsa käytettäviksi.

Mutta kun minä palasin kaupunkiin ja ilmoitin isälleni tuumamme, niin tulikin este.

”Minä tarvitsen Capin huomenna”, sanoi hän, ”te ette voi ottaa sitä mukaanne.”

Minä kävin hyvin levottomaksi tästä. Tahdottiinko Capia käyttää johonkin pahaan työhön. Isäni kuitenkin selitti asian ja sai mieleni rauhoittumaan: ”Capilla on tarkka korva, se ymmärtää kaikki ja on hyvä vartia, siitä on meille hyötyä vaunujen vahtimisessa, sillä muuten voitaisiin meiltä tässä ihmispaljoudessa varastaa. Te menette siis ilman Capia soittamaan Bobille, ja jos näyttelemisenne kestää myöhäiseen, niin kuin on luultavaa, niin tapaatte meidät Suuren Tammen ravintolassa, jossa olemme yötä, sillä aikomukseni on lähteä täältä illan tullen.”

Tämä ravintola, jossa olimme olleet viime yön, oli parin kilometrin päässä maalla, synkässä ja autiossa seudussa. Sen isäntinä oli muuan pariskunta, joka ei näyttänyt kovinkaan luottamusta herättävältä. Sinne oli helppo osata, sillä tie oli selvä, mutta ikävä oli kävellä tämä pitkä matka rasittavan päivän jälkeen. Mutta siitä ei ollut puhumistakaan isälle, joka ei suvainnut vastaan sanomista. Kun hän kerran oli jotakin sanonut, oli niin tehtäväkin.

Seuraavana päivänä aamulla, kun olin Capille antanut ruokaa ja juomaa, niin että voin olla varma ettei siltä mitään puutu, itse kiinnitin sen köyteen vaunuihin, joita sen oli vartioitava ja Mattia ja minä lähdimme kilparadalle.

Heti kun olimme sinne päässeet, rupesimme soittamaan ja sitä kesti iltaan asti. Minulla olivat sormet niin hellinä, että oli aivan kuin tuhansilla neuloilla olisi niitä pistelty ja Mattia oli puhaltanut torvea niin, ettei enään paljoksi voinut hengittää: mutta sittenkin piti soittaa vielä. Bob ja hänen toverinsa eivät väsyneet tehtävissään eikä meidänkään siis sopinut väsyä. Kun ilta tuli, luulin että pääsemme levähtämään, mutta mentiinkin muutamaan kapakkaan ja siellä alkoi uusi soitanta, jota kesti puoliyöhön. Jos sainkin vielä jotakin ääntä harpustani, niin en tiennyt suuntiakaan mitä soitin, enkä tiennyt mitä Mattia soitti eikä hänkään enemmän kuin minäkään. Kymmenet kerrat Bob oli ilmoittanut että näyteltiin viime kertaa, ja kymmenet kerrat alettiin taas uudelleen.

Jos me olimme väsyneitä, niin olivat toverimmekin, niin että eivät kyenneet enään tekemään kaikkia voimannäytteitään. Kerran sitten muuan salko, jota ne käyttivät voimistelutempuissaan, putosi Mattian jalalle. Se kävi niin kipeää että Mattia huusi kuin olisi jalka katkennut. Onneksi ei jalkansa ollut pakasti loukkautunut, hän oli saanut siihen ruhjevamman ja pienen haavan ihoon. Hän ei kuitenkaan kyennyt kävelemään. Hänen piti jäädä yöksi Bobin vaunuihin, ja minun yksin lähteä Suuren Tammen ravintolaan, sillä piti saada tietää, mihin Driscollin perhe menee huomiseksi.

”Elä mene”, sanoi Mattia minulle, ”mennään huomenna yhdessä.”

”Mutta jos emme huomenna tapaakaan ketään siellä?”

”Sen parempi, olemme silloin vapaat.”

”Jos minä jätän Driscollin perheen, niin en jätä sitä tällä tavoin. Sitä paitse luuletko että he eivät saisi meitä hyvin äkkiä kiinni. Mihin sinä voisit tuolla jalallasi lähteä?”

”No lähdemme huomenna, jos niin tahdot, huomenna! Mutta elä mene aina tänä iltana, minua pelottaa.”

”Mikä?”

”En osaa sanoa, mutta pelottaa minua sinun puolestasi.”

”Anna minun mennä, minä lupaan että tulen huomenna takaisin.”

”Mutta jos sinua ei päästetä?”

”Minkä vuoksi minua ei päästettäisi, minä jätän sinulle harppuni, pitäähän minun päästä sitä hakemaan.”

Ja huolimatta Mattian pelosta lähdin taipaleelle, minä kun en mitään pelännyt. Mutta jos en mitään pelkoa tuntenutkaan, niin en tuntenut mitään innostustakaan. Minä nyt olin ensi kerran aivan yksinäni, ilman Capia ja ilman Mattiaa, ja tämä yksinäisyys minusta tuntui painostavalta ja salaperäiset öiset äänet samoin kuin kuukin, joka minua katseli haalakalla muodollaan, oudostuttivat.

Minä astuin kiireesti niin väsynyt kuin olinkin ja saavuin lopuksi Suuren Tammen ravintolaan. Mutta vaikka miten olisin hakenut vaunujamme, en niitä löytänyt. Siellä oli kahdet tai kolmet rattaat vaatekuomuineen, suuri puukoju ja kahdet peitetyt vankkurit, joista kuului eläinten huutoääniä kun lähestyin. Mutta Driscollin komeita loistavaksi maalatuita vaunuja en nähnyt missään.

Kiertäessäni taloa huomasin valon muutamasta päällysikkunasta ja ajatellen ettei kai koko talonväki ollut nukkumassa, koputin ovelle. Ravintolan isäntä, jonka olin nähnyt, avasi minulle, ja suuntasi kaiken valon lyhdystään vasten silmiäni. Huomasin että hän tunsi minut, mutta hän ei laskenut minua sisään, pani vain lyhdyn selkänsä taakse, katseli ympärilleen ja kuunteli jonkun aikaa.

”Kuormanne ovat menneet, isänne sanoi että tapaatte hänet Lewesissä kun lähdette heti ja kulette koko yön. Onnea matkalle." Ja hän sulki oven nenäni edessä sanomatta sen enempää.

Sen verran olin oppinut englanninkieltä että juuri ymmärsin lyhyet lauseensa, mutta en ollut vielä oppinut Englannin maantiedettä niin paljoa, että olisin tiennyt missä on Lewes. Ja jos olisin sen tiennytkin, niin niin enhän voinut lähteä matkalle suoraa päätä tapaamatta Mattiaa. Minun piti siis palata kilparadalle, niin väsynyt kuin olinkin.

Lähdin astumaan ja puolentoista tunnin perästä sen jälkeen makasin hyvällä olkivuoteella Mattian vieressä Bobin vaunuissa, ja muutamin sanoin kerroin hänelle miten oli minulle käynyt, ja sitten vaivuin makeaan uneen. Muutamia tunteja nukuttuani voimani virkistyivät ja aamulla heräsin valmiina lähtemään Lewesiin, jos Mattia, joka vielä nukkui, kykenisi minua seuraamaan.

Laskeuttuani vaunuista menin ystävämme Bobin luo, joka oli noussut ennen minua ja oli tekemässä tulta. Minä katselin häntä, kun hän makasi ryömysillään ja puhalteli tulta kaikin voimin padan alle. Ja siinä istuessani näin poliisimiehen taluttavan muuatta koiraa, jonka olin tuntevinani Capiksi.

Tyhmistyneenä jäin sitä katsomaan tuumaillen, mitä tämä merkitsi. Mutta Capi, joka oli minut tuntenut, oli riuhtaissut itsensä irti ja muutamilla hyppäyksillä oli minun luonani ja sylissäni.

Poliisikonstaapeli lähestyi: ”Onko tämä koira teidän?”

”On.”

”Hyvä, minä teidät vangitsen.” Ja hän tarttui minua käsivarteeni puristaen lujasti.

Poliisikonstaapelin liikkeet ja ääni olivat saaneet Bobinkin havahtumaan toimestaan, johon hän oli kiintynyt. Hän tuli luoksemme: ”Ja minkä vuoksi vangitsette tämän pojan?”

”Oletteko hänen veljensä?”

”En ole veljensä, mutta ystävänsä.”

”Muuan mies ja poika ovat tunkeutuneet Pyhän Yrjön kirkkoon akkunasta. Heillä oli mukanaan tämä koira vartiana, että se huomauttaisi heitä, jos joku tulisi heitä häiritsemään. Ja heitä tultiinkin häiritsemään, ja heille tuli niin kiire, ettei heillä ollut aikaa ottaa koiraa mukaansa hypätessään akkunasta, ja niin koira tavattiin kirkossa. Minä olin varma, että koiran avulla tapaan varkaatkin, ja olen tavannut yhden. Missä isänne nyt on?”

Minä ymmärsin mitä oli tapahtunut, ainakin minä arvasin: isä ei ollut minulta ottanut Capia vaunujen vartiaksi vaan apulaiseksi murtovarkauteen kirkossa. Ja sitä varten isä oli lähtenyt ajamaan illan suussa Suuren Tammen ravintolaan. Sinne vaunut eivät olleet pysähtyneet, kun varkaus oli huomattu, oli pitänyt lähteä pakoon kiireimmän kautta.

Mutta minunhan oli ajateltava itseäni eikä suinkaan syyllisiä. Olkootpa syylliset ketä hyvään, minä voin puolustaa itseäni heitä syyttämättä, todistaa syyttömyyteni. Eihän minun tarvinnut kuin sanoa, miten olin aikana käyttänyt. Ja tällä aikaa kun minä tuumasin tätä, Mattia, joka oli kuullut melun vaunuihin, juoksi luoksemme ontuen.

”Selittäkää hänelle että minä en ole syyllinen”, sanoin Bobille, ”sillä olen ollut teidän kanssanne kello yhteen yöllä, sitten Suuren Tammen ravintolassa, jossa isäntä minut näki, ja sieltä palasin heti tänne.”

Bob tulkitsi sanani poliisikonstaapelille, mutta tämä ei näyttänyt uskovan syyttömyyteeni niin kuin olin toivonut, päinvastoin.

”Kirkkoon murtauttiin neljänneksen yli yhden”, sanoi hän. ”Tämä poika on täältä lähtenyt kello yksi tai vähää ennen, kuten otaksun, hän on siis voinut olla kirkossa kello neljänneksen yli yhden.”

”Mutta täältä kaupunkiin kulkiessa viipyy enemmän kuin neljännestunnin.”

”Mutta jos juoksee?” sanoi poliisikonstaapeli. ”Ja sitä paitse kuka todistaa, että hän on täältä lähtenyt yhden aikana?”

”Minä sen vannon”, sanoi Bob.

”Niin te!” sanoi poliisikonstaapeli.

”Pitää ensin saada tietää mitä arvoa teidän todistuksellanne on.”

Bob suuttui: ”Huomatkaa, että minä olen Englannin kansalainen”, sanoi hän äkäisesti.

Poliisikonstaapeli kohautti olkapäitään.

”Jos te solvaatte minua, niin minä kirjoitan Timesiin.”

”Odotellessani sitä, vien tämän pojan, hän saa selittää oikeudelle syyttömyytensä.”

Mattia heittäysi syliksi. Minä luulin että hän tahtoo hyvästellä, mutta Mattia oli poika, joka aina ensin toimitti sen mikä oli asiallista, ja sitten vasta antautui tunteittensa valtaan.

”Rohkeutta”, kuiskasi hän minulle, ”me emme sinua jätä”. Ja nyt vasta hän minua suuteli.

”Ota Capi”, sanoin hänelle ranskankielellä.

Mutta poliisikonstaapeli ymmärsi ja sanoi: ”Ei, ei, minä otan koiran, sen avulla löydän toisetkin.”

Toisen kerran nyt minut vangittiin, mutta nyt oli häpeä suurempi. Nyt ei ollut mikään tyhmä syytös minua vastaan niin kuin silloin kun syytettiin lehmän varastamisesta. Jos pääsisinkin vapaaksi syytöksestä, niin saisinhan nähdä tuomittavan ne, joiden toveriksi minua luultiin.

Poliisikonstaapelin seuraamana minun piti kulkea uteliaan katsojajoukon läpi, mutta se ei seurannut solvaten ja uhaten niin kuin Ranskassa oli tehty, sillä nämät, jotka katselivat minua, olivat ihmisiä, jotka melkein kaikki olivat riitakannalla poliisin kanssa, silmänkääntäjiä, nuorallatanssioita, soittoniekkoja ja kaikellaisia kuleksioita.

Vankila, johon minut vietiin ei ollut lainkaan sellainen naurattava vankila, niin kuin oli se sipulikamari, jossa Mattian kanssa olimme,  vaan oikea vankila, jossa oli rautaristikot akkunassa. Huoneessa ei ollut muuta kuin istuinrahi ja vuode.

Minä lysähdin istumaan rahille ja istuin siinä pitkän ajan masentuneena, miettien surullista tilaani. En kyennyt saamaan kahta ajatusta kootuksi. Miten kauhea oli nyt tilani, miten pelottavalta tulevaisuus tuntui!

”Rohkeutta!” oli Mattia sanonut, mutta miten hän voisi auttaa minua, hän kun oli vielä lapsi, miten voisi itse Bobikaan, vaikka olikin jo mies, jos hän tahtoisikin olla apuna Mattialle?

Menin akkunan luo ja avasin sen koetellakseni ristikoita. Ne olivat muuratut seinään. Tutkistelin seiniä, ne olivat melkein metrin paksuiset. Ovi päällystetty rautapellillä. Akkuna pitkälle kapealle pihalle päin, jonka toisessa päässä oli ainakin neljä metriä korkea muuri.

Tästä vankilasta ei pääsisi uskollistenkaan ystäväin avulla karkaamaan. Mitä voi uskollinenkaan ystävyys tällaista voimaa vastaan? Uskollisuus ja alttius ei voi murtaa muureja.

Mutta tärkein kysymys minulle oli milloin minut viedään oikeuden eteen. Oliko minun mahdollista todistaa syyttömyyteni vaikka Capi olikin tavattu rikospaikalla. Ja oliko minun mahdollista todistaa syyttömyyteni heittämättä rikosta niiden niskaan, joita en tahtonut enkä voinut syyttää.

Kun vanginvartia tuli vankihuoneeseeni tuomaan ruokaa ja juomaa, niin kysyin häneltä milloin minut viedään kuulusteltavaksi, ja hän vastasikin suopeasti että viimeistään huomenna. Sitten hän puolestaan alkoi minulta kysellä:

”Miten te menitte kirkkoon?”

Mutta minä mitä jyrkimmästi kielsin siellä olleeni, ja puolustin syyttömyyttäni. Hän katsoi minua pitkistään, ja kun minä vieläkin väitin, että minä en ole kirkossa ollut, niin hän sanaa puhumatta meni tiehensä.

Olikohan minun yhtä vaikea saada tuomariakin vakuutetuksi syyttömyydestäni? Mutta olihan minulla todistajia. Jos ei tuomari minua uskoisi, niin täytyyhän hänen uskoa todistajia. Minulla ei ollut siis kuin odotettava huomista päivää kovia surematta, jos se oli mahdollista. Mutta sepä ei mahdollista ollut. Koko elämäni ijän pysyvät mielessäni muistot tuosta kauheasta yöstä, jonka silloin vietin. Voi miten olin ollut hullu, kun en ollut osannut antaa arvoa Mattian aavistuksille ja hänen peloilleen.

Seuraavana päivänä vanginvartia toi minulle pesuvettä, käskien minua peseytyä, jos mieleni teki, sanoen että minut pian viedään oikeuteen, ja samalla hän ystävällisesti selitti, että useimmiten siivo käytös on syytetyn paras puolustus.

Peseydyttyäni oli minun sitten mahdoton pysyä yhdessä kohdin, vaan kuleksin ympäri huonetta kuin eläimet häkissään. Minä olisin tahtonut valmistaa puolustustani, mutta minä olin liian kiihdyksissäni, sen sijaan kuin minun olisi pitänyt ajatella nykyistä hetkeä, ajattelin kaikellaisia tyhmiä asioita, joita liikkui mullinmallin ajatuksissani.

Vanginvartia tuli minua noutamaan käskien minun seurata häntä. Minä astuin hänen vierellään ja kulettuamme useain käytäväin läpi, hän avasi oven ja käski astua sisään.

Kuuma ilma syöksähti kasvoja vasten ja kuulin epäselvää pauhua. Minä astuin sisään ja olin oikeussalissa. Tunsin suonten lyövät ohimoillani ja vaikka olin aivan kuin sekaisin niin silmättyäni kerran ympärilleni näin missä olin. Sali oli jotensakin suuri ja korkea, jaettu kahteen osastoon, joista toinen oli korkeaa oikeutta, toinen uteliaita kuulijoita varten, joita olikin sali täynnänsä.

Tuomari istui korkealla parvekkeella ja vähän alempana hänen edessään istui kolme muuta oikeuden jäsentä, joista yksi oli yleinen syyttäjä. Minun parvekkeeni edessä oli muuan henkilö, jolla oli musta viitta ja peruukki, hän oli asianajajani.

Miten minulla oli asianajaja? Kuka minulle oli hänet toimittanut? Mattia vaiko Bob? Mutta nyt ei ollut aika sitä tuumia. Minulla oli asianajaja, siinä kyllin.

Muutamalla toisella parvekkeella huomasin Bobin ja hänen kaksi toveriaan, Suuren Tammen isännän ja muita henkilöitä, joita en tuntenut. Sitten toisella parvekkeella, joka oli tätä vastapäätä, näin poliisikonstaapelin, joka minut oli vanginnut ja muita henkilöitä: nämä parvekkeet olivat todistajia varten.

Katsojain joukossa näin Mattian, ja kun meidän katseemme kohtasivat toisiansa, niin tunsin heti rohkeutta: minua puolustetaan, minun ei tarvitse itse itseäni puolustaa. Minua eivät masentaneet enään kaikki ne seikat, joita oli ilmaantunut minua vastaan.

Yleinen syyttäjä pyysi puhevuoroa, ja muutamin sanoin — hänellä näytti olevan hyvin kiire — hän selitti asian: Pyhän Yrjön kirkossa eli tehty varkaus, varkaat, yksi mies ja poika, olivat nousseet kirkkoon tikapuita särkien akkunan, heillä oli mukanaan koira, jonka olivat ottaneet sitä varten, että se ilmaisisi, jos tulisi joku vaara. Muuan ohikulkia, neljänneksen yli yhden, oli hämmästynyt nähdessään kirkosta heikkoa valoa, hän oli kuunnellut ja kuullut kolinaa, oli mennyt herättämään kirkonpalveliaa; oli tultu sitten miehissä, silloin koira oli haukkunut ja varkaat olivat paenneet akkunasta jättäen koiransa kirkkoon; koira nerokkaan ja innokkaan poliisikonstaapelin Jerryn kulettamana kilparadalle, oli tuntenut isäntänsä, joka oli tämä poika, joka nyt oli syytettyin penkillä; mitä toiseen varkaaseen tulee, niin ollaan hänen jälillään.

Perusteltuaan sitten asiaa yleinen syyttäjä osotti minun olevan syyllinen, ja vaikeni.

Tuomari silloin katsomatta minuun, ja aivan kuin olisi puhellut itsekseen, kysyi nimeni, ikäni ja toimeni.

Minä vastasin englanninkielellä, että nimeni oli Francis Driscoll ja asuin vanhempaini luona Lontoossa Punaisen Jalopeuran talossa Bethnal-Greenissa. Sitten pyysin saada selittää ranskankielellä, kun olin kasvanut Ranskassa ja ainoastaan muutaman kuukauden ollut Englannissa.

Elkåä luulko voivanne minua pettää, silla minä osaan ranskankieltä, sanoi tuomari.

Minä kerroin nyt siis ranskankielellä, ja selitin miten oli aivan mahdotonta että minä olisin voinut olla kirkossa yhden aikana, kun juuri silloin olin kilparadalla ja puoli kolme olin Suuren Tammen ravintolassa.

”Missä olitte neljänneksen yli yhden?” kysyi tuomari.

”Tiellä Suuren Tammen ravintolaan.”

”Se on todistettava. Te sanotte että olitte matkalla Suuren Tammen ravintolaan, syytöksessä sanotaan että olitte kirkossa. Lähdettyänne kilparadalta vähää vaille yksi, te olette tullut kumppaninne luo kirkon luo, jossa hän odotti teitä tikapuut mukanaan, ja vasta kun varkausyrityksenne ei onnistunut, te olette olleet Suuren Tammen ravintolassa.”

Minä koitin näyttää, että se oli mahdotonta, mutta tuomari ei näyttänyt ottavan uskoakseen.

”Miten selitätte sen, että koiranne oli kirkossa.” Kysyi tuomari.

”Minä en voi sitä selittää, minä en sitä ymmärrä, koira ei ollut mukanani, minä sen aamulla olin sitonut muutamiin vaunuihin.”

Minun ei käynyt sanominen enempää, sillä en tahtonut antaa aseita isääni vastaan. Minä katsoin Mattiaa, hän teki minulle merkkejä että selittäisin vielä, mutta minä olin vaiti.

Kutsuttiin muuan todistaja, jolla teetettiin vala. Hän oli suuri mies, lyhyt ja tavattoman juhlallisen näköinen, vaikka kasvot olivatkin punaiset ja nenä punansinertävä: hän oli Pyhän Yrjön kirkon palvelija. Hän alkoi hyvin pitkästi kertoa, miten hän oli säikähtänyt ja ottanut pahakseen, kun oli tultu häntä herättämään, ilmoittaen hänelle, että kirkossa oli varkaita; hän nimittäin oli ensin luullut että tahdotaan tehdä pilkkaa, mutta kun hänen luontoisensa miehen kanssa ei ilveillä, oli hän ymmärtänyt että asia oli vakava. Hän oli silloin pukenut vaatteet niin kiireesti että liiveistään oli irtautunut kaksi nappia, sitten hän oli juossut kirkkoon, oli avannut oven, oli nähnyt siellä... koiran.

Minulla ei ollut tähän mitään vastattavaa, mutta asianajajani, joka tähän asti ei ollut mitään puhunut, nousi, pudisti perukiaan, oikasi viittansa ja sanoi:

”Kuka lukitsi kirkon eilen?”

”Minä” vastasi kirkonpalvelia, ”se on minun tehtäväni.”

”Oletteko varma että lukitsitte sen?”

”Kun minä teen jonkun tehtävän, niin olen siitä varma.”

”Ja kun ette tee?”

”Niin olen varma etten ole sitä tehnyt.”

”Hyvä, te siis voitte vannoa, ettette ole sulkenut kirkkoon tuota koiraa, josta on kysymys?”

”Jos koira olisi ollut kirkossa, niin olisinhan sen nähnyt.”

”Onko teillä tarkat silmät?”

”Niin kuin silmät ihmisellä ovat.”

”Ettekä te kuusi kuukautta sitten mennyt muutaman mullikan sisään, joka oli riippumassa vatsa halaistuna erään teurastajan myymälän edessä.”

”Minä en ymmärrä, mitä hyötyä on tehdä tällaista kysymystä minun luontoiselleni miehelle”, huudahti kirkonpalvelia käyden siniseksi.

”Olkaa niin hyvä ja vastatkaa kysymykseeni aivan kuin siitä olisi hyötyä.”

”Tosi on, että minä olen kompastunut muuatta teurastettua elukkaa vasten, joka oli sopimattomasti asetettu kauppapuodin eteen.”

”Te ette siis sitä nähneet?”

”Huomioni oli muualla.”

”Te tulitte päivälliseltä kirkkoa sulkemaan?”

”Mutta...”

”Sanokaa vain ettekö ollut päivällisellä?”

”Olin.”

”Juotteko mietoa vai väkevää olutta?”

”Väkevää.”

”Kuinka monta puoliskoa?”

”Kaksi.”

”Ette koskaan useampaa?”

”Joskus kolme.”

”Ette koskaan neljää, kuutta?”

”Hyvin harvoin.”

”Päivällisen jälkeen ette juo krokia?”

”Joskus.”

”Heikostako pidätte vai väkevästä?”

”En kovin heikosta.”

”Montako lasia juotte?”

”No miten milloinkin.”

”Voitteko vannoa, ettette koskaan juo kolmea neljää lasia?”

Kun kirkonpalvelia käyden aina sinisemmäksi ei enään vastannut, niin asianajaja sanoi; ”Tämä kysely riittää todistamaan, että koiran on voinut sulkea kirkkoon todistaja, joka päivällisen jälkeen ei näe mullikkaa, kun huomionsa on muualla. Muuta en halunnutkaan tietää.”

Jos olisin uskaltanut, niin olisin syleillyt asianajajaani, minä olin pelastettu.

Minkä vuoksi Capi ei olisi voinut joutua kirkkoon suletuksi? Sehän oli aivan mahdollista. Ja kun se oli sulettu tällä tavoin, niin minä en ollut sitä vienyt. Minä en siis ollut syyllinen, kun ei ollut muuta seikkaa minua vastaan.

Kirkonpalvelian jälestä kuulusteltiin ihmisiä, jotka olivat seuranneet häntä, kun hän meni kirkkoon. He eivät olleet nähneet mitään muuta kuin akkunan auki, josta varkaat olivat menneet.

Sitten kuulusteltiin minun todistajiani, Bobia ja hänen tovereitaan, ravintolan isäntää, jotka kaikki todistivat minun edukseni, miten olin aikani käyttänyt. Mutta kuitenkin jäi hämäräksi, missä olin ollut juuri sillä hetkellä, josta oli kysymys ja jolloin minä olin lähtenyt kilparadalta, ja tämä kohta oli pääseikka.

Kun kysely oli loppunut, niin tuomari kysyi oliko minulla mitään lisättävää.

Minä vastasin, että olin syytön ja jätin asian oikeuden päätettäväksi.

Tuomari luki pöytäkirjan todistuksista, jotka olin kuullut, sitten hän julisti että minut on vietävä kreivikunnan vankilaan odottamaan saaren juryn päätöstä siitä olenko vai en manattava rikosasiain oikeuteen.

Rikosasiain-oikeuteen!

Minä luhistuin penkilleni. Siinä se oli, minkä vuoksi en ollut totellut Mattiaa!

(jatkuu)





Uusi Suometar n:ot 8, 10-11 ja 16 11, 13-14 ja 20.1.1899.