XXXVII
Jos minä olisin ollut Mattiaan asemassa, niin olisin ehkä voinut ajatella samalla tavoin kuin hän, mutta tällainen ajatusten vapaus oli minulle kiellettyä.
Oli kysymys minun isästäni. Se oli Mattialle vain master Driscoll, niin kuin hän sanoi. Ja kun minun ajatukseni lähtivät samaan suuntaan kuin Mattiaankin, niin minä pidätin ne heti. Mattia voi ajatella master Driscollista mitä vain päähän pisti, sillä master Driscoll oli hänelle aivan vieras, jolle hän ei ollut minkäänlaisessa velassa. Mutta minun piti kunnioittaa isääni. Mattialla oli lupa epäillä. Minulta se oli kielletty. Ja kun Mattia minulle ilmoitti epäilyksiään, niin minun velvollisuuteni oli käskeä hänen olla vaiti. Ja sitä koetinkin, mutta Mattia oli itsepäinen. Ja niin piti minun kuunnella hänen kysymyksiään:
Minkä vuoksi Allenilla, Nedillä, Anniella ja Katella oli valkoinen tukka, jota vastoin minulla oli musta?
Minkä vuoksi kaikki muut, paitse Kate, joka ei vielä mitään ymmärtänyt, osottivat minulle ynseyttä aivan kuin minä olisin ollut mikäkin kulkukoira?
Miten ihmiset, jotka eivät olleet rikkaita, olivat pukeneet lapsensa niin rikkaasti?
Kaikkiin näihin hänen kysymyksiinsä minulla ei ollut kuin yksi vastaus, joka oli sekin kysymys:
Minkä vuoksi Driscoll olisi minua hakenut, jos en ollut hänen lapsensa? Minkä vuoksi hän olisi antanut rahaa Barberinille ja herroille Greth and Galley?
Mattian oli pakko vastata, että sitä hän ei tiedä. Mutta sittenkään hän ei mielestään ollut voitettu.
”Jos en osaakaan vastata kysymykseesi, niin se ei suinkaan todista että minä olen väärässä kaikkiin niihin kysymyksiin nähden, joita sinulle asetan ja joihin sinä et vastaa. Joku toinen minun sijallani voisi varsin hyvin selittää, minkä vuoksi master Driscoll on sinua haettanut ja missä tarkoituksessa hän on jakanut rahaa. Minä en osaa sitä sanoa, kun minulla ei järki juokse oikein vikkelästi ja kun minä en mitään tiedä.”
”Elä puhu, sinä päinvastoin olet hyvin älykäs.”
”Jospa olisin, niin heti selittäisin sinulle sen, jota nyt en voi selittää, mutta minä sydämessäni tunnen: sinä et ole Driscollin lapsia, sinä et ole, sinä et voi olla. Se saadaan myöhemmin tietää, mutta sinä itsepäisyydelläsi viivytät sitä. Minä ymmärrän, että se, jota sinä sanot kunnioitukseksi vanhempiasi kohtaan, estää sinua, mutta se ei saa sinua lamauttaa.”
”Mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä?”
”Palata Ranskaan.”
”Se on mahdotonta.”
”Kun velvollisuutesi on olla vanhempaisi luona. Mutta jos nämät eivät ole sinun vanhempiasi, niin mikä estää lähtemästä?”
Näistä keskusteluista ei ollut muuta seurausta kuin että minä tunsin itseni aina entistä surullisemmaksi ja onnettomammaksi, mutta kuitenkin epäilin. Oliko tämä minun isäni? Oliko tämä vaimo minun äitini, olivatko nuo pojat veljiäni ja tytöt sisariani? Oli kauheaa tunnustaa, että yksin ollessani minä en ollut niin onneton kuin nyt. Kuka olisi osannut sanoa, että kun minä itkin suruissani silloin, kun minulla ei ollut kotia, itkisin vielä suuremmassa epätoivossa kotiin päästyäni? Mistä saisin valoa, mistä selitystä? Mitenkähän saisin totuuden tietää?
Minä näitä kysymyksiä tein itselleni masentuneena kun en kyennyt niihin vastaamaan, ja minä sanoin itselleni, että hyödyttömästi minä puskin päätäni pimeässä yössä vasten muuria, jossa ei ollut aukkoa missään.
Ja sydän surua täynnä minun piti laulaa, soittaa ja nauraa ja ilveillä.
Sunnuntait olivat parhaita päiviäni, sillä Lontoossa ei sunnuntaisin soiteta kaduilla, ja minä siis silloin sain heittäytyä kokonaan suruni valtaan kävelyretkilläni Mattian ja Capin kanssa. Olinpa aivan toisellainen poika nyt kuin muutamia kuukausia sitä ennen.
Eräänä sunnuntaina kun olin lähdössä kävelemään, isä pidätti minut sanoen että hän tarvitsi minua kotona koko päivän, ja hän lähetti Mattian kävelemään yksinään. Äiti oli mennyt kylään Annien ja Katen kanssa, veljeni olivat juoksemassa katuja, kotona siis ei ollut kuin isä ja minä.
Olimme tuntikauden olleet kahden, kun koputettiin ovelle. Isä meni avaamaan ja palasi muutaman herran seuraamana, joka ei ollut hänen tavallisten ystäväinsä näköisiä: tämä oli sellainen, joita englanninkielellä sanotaan gentleman, se on: oikea herra, komeasti puettu, ylpeän mutta väsyneen näköinen. Hän näytti olevan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen. Enin huomiotani veti puoleensa hänen naurunsa, jolloin suunsa leveni niin etu hampaansa tulivat näkyviin, jotka olivat terävät kuin nuorella koiralla. En osannut päättää oliko se oikeaa naurua vai oliko hänellä vain halu purra.
Puhellessaan isäni kanssa englanninkieltä hän yhtämittaa katseli minua. Jonkun ajan perästä rupesi hän puhumaan ranskaa, hyvin sujuvasti ja melkein murteettomasti.
”Se on tämä se nuori poika, josta te olette minulle puhunut?” sanoi herra osottaen minua sormellaan. ”Hän näyttää hyvin terveeltä.”
”Vastaa toki”, sanoi minulle isäni.
”Oletteko koskaan ollut sairaana?”
”Olen ollut kerran keuhkokuumeessa.”
”Oh, oh, ja miten sen saitte?”
”Kerran nukuin yötä lumikinoksessa pakkasessa. Isäntäni, joka oli kanssani, kuoli kylmään, ja minä sain keuhkokuumeen.”
”Onko siitä kauankin?”
”Kolme vuotta.”
”Ja sen jälkeen ette ole sairastanut tätä tautia?”
”En.”
”Ettekö tunne väsymystä, uupumista, eikö hiostuta öisin?”
”Ei koskaan. Pitkiä matkoja kulkiessani olen tuntenut väsymystä, mutta en sairautta.”
Hän tuli luokseni, koetteli käsivarsiani, sitten pani käden sydämelleni, painoi sitten korvansa selkääni vasten ja vihdoin rintaa vasten, käski minun hengittää kovasti ja sitten rykiä. Tämän tehtyään hän katsoi minua silmiin tarkkaavasti ja kauan aikaa, ja silloin juuri minussa syntyi ajatus, että hän kai mielellään purisi, niin pelottava oli hänen hymynsä.
Sanomatta minulle sen enempää hän taas rupesi isäni kanssa keskustelemaan englanninkielellä, ja sitten vähän ajan kuluttua lähtivät molemmat vajan kautta.
Yksin jäätyäni tuumailin että niitähän tämä merkitsi, ja mitä merkitsi tuon herran kysymykset, joita hän teki minulle? Tahtoiko hän ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloin minun pitäisi erota Mattiasta ja Capista! Minä en tahdo kenenkään palveliaksi ruveta, en tämän gentlemanin, joka minusta oli vastenmielinen, enkä kenenkään muunkaan vaikka olisi mieleinenkin.
Jonkun ajan kuluttua isäni palasi. Hän sanoi että hänen oli mentävä kaupungille eikä tarvinnutkaan siis minua niin kuin oli luullut, niin että minä sain mennä kävelemään jos halusin.
Minulla ei ollut halua siihen ollenkaan, mutta mitäpä tehdä täällä kotonakaan, joka oli niin ikävä? Parempihan oli mennä kävelemäänkin kuin olla täällä ikävissäni.
Kun satoi, niin menin vaunuihimme ottaakseni sieltä lammasnahkatakkini, mutta kovinpa hämmästyin nähdessäni Mattian siellä. Minä yritin hänelle puhumaan, mutta hän pani käden suulleen merkiksi ja sitten hän kuiskasi:
”Avaa ovi, minä tulen sinun jälessäsi. He eivät saa tietää, että minä olin täällä vaunuissa.”
Vasta kun olimme päässeet kadulle, Mattia rupesi puhumaan:
”Tiedätkö kuka oli tuo herra, joka oli isäsi kanssa äsken? Se oli hra James Milligan, ystäväsi Arthurin setä.”
Kun minä jäin seisomaan keskelle katua, niin hän tarttui käsivarteeni ja kulkiessamme jatkoi puhettaan:
”Kun minusta oli ikävä kävellä yksinäni näillä surullisilla kaduilla tällaisena surullisena sunnuntaina, niin palasin takaisin ja menin vaunuihin ja nousin vuoteelleni nukkuakseni. Mutta en vielä nukkunut kun isäsi herran seuraamana tuli vajaan, ja kuulin heidän keskustelevan: ”Vankka kuin kallio”, sanoi herra. ”Kymmenet muut olisivat kuolleet keuhkokuumeeseen” — Silloin minä luullen että oli kysymys sinusta aloin oikein kuunnella, mutta keskustelun aihe muuttuikin heti. ”Miten veljenne poika jaksaa?” kysyi isäsi. — ”Paremmin. Hän on vielä kerran päässyt henkiin. Kolme kuukautta sitten kaikki lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan, mutta rakas äitinsä vielä sai hänet pelastetuksi hoidollaan. On se kelpo äiti se rouva Milligan.” — Sinä arvaat että minä tämän nimen kuultuani terotin korvani. — ”No jos veljenne poika on parempi,” sanoi sinun isäsi, niin kaikki toimenne ovat menneet turhaan?” — ”Tällä hetkellä kyllä. Mutta minä en voi uskoa, että Arthur elää kauan: se olisi ihme ja tähän maailman aikaan ihmeet ovat harvinaisia. Ja hänen kuolinpäivänänsä minun pitää olla suojattu joka perilliseltä niin että minä olen ainoa perillinen, minä James Milligan.” — ”Olkaa huoleti siitä, minä takaan sen.” — ”Minä luotan teihin,” sanoi herra. Ja hän lisäsi muutamia sanoja, joita minä en oikein ymmärtänyt ja jotka tulkitsen suunnille, kun niissä ei tuntunut olevan mitään järkeä: Silloin näemme, mitä meidän pitää hänelle tehdä. Ja he poistuivat.”
Kuultuani tämän kertomuksen ajattelin veti ensimmäiseksi, että palaan kotia ja kysyn isältä hra Milliganin asuntoa saadakseni tietoa rouva Milliganista ja Arthurista. Mutta samassa huomasin, että se olisi ollut hulluutta: eihän ollut menemistä tiedustelemaan sellaiselta mieheltä hänen veljensä pojasta, joka toivoi tämän kuolemaa. Ja toisekseen olihan varomatonta ilmoittaa hra Milliganille, että oli kuultu mitä hän oli puhunut.
Arthur vielä eli ja oli terveempi. Tässä uutisessa oli jo tarpeeksi iloa minulle täksi kertaa.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 2 ja 4 3 ja 5.1.1899.
