XXXVIII
Me emme enään puhuneet muusta kuin Arthurista, rouva Milliganista ja herra Milliganista.
Missähän Arthur oli. Mistähän voisimme heitä hakea ja löytää?
Herra J. Milliganin käynti meillä oli herättänyt meissä ajatuksen ja saanut meidät tekemään suunnitelman, jonka onnistuminen meistä näytti varmalta: kun herra J. Milligan oli kerran käynyt Punaisen Jalopeuran talossa, niin olihan melkein varmaa, että hän käy siellä toisenkin ja kolmannenkin kerran. Hänellä kai oli asioita isäni kanssa. Kun hän sitten lähtee meiltä, niin Mattia, jota herra Milligan ei tunne, kulkee hänen jälessään, ja niin saadaan tietää hänen asuntonsa. Sitten käydään palvelian puheille, ja ehkä tämä opastaa meidät Arthurin luo. Minkä vuoksi ei? Tämä ei tuntunut mahdottomalta meistä.
Tästä tuumasta oli se etu että se velvoitti minut tapaamaan Arthuria, ja niin pääsin pulastani, jossa Mattia minua piti. Siitä saakka kun Capi oli tehnyt tuon varkautensa ja vielä enemmän siitä lähtien kun olimme saaneet kirjeen Barberinin emännältä Mattia ei herennyt kertomasta kaikilla mahdollisilla äänillä : ”Palataan Ranskaan”. Se oli joka päivä hänen loppuvirtensä. Ja siihen minä vastasin aina samalla säkeellä: ”Minä en voi jättää omaisiani”. Mutta me tässä kohden olimme eri miellä velvollisuudestani vanhempiani kohtaan, ja siitä oli lakkaamatta väittelyä, josta ei ollut mitään ratkaisevaa tulosta, sillä kumpikin pysyi mietteessään: ”Täytyy matkustaa.” — ”Täytyy jäädä.”
Mutta kun nyt lisäsin että minun pitää tavata Arthuria, niin Mattialla ei ollutkaan enään puhumista mitään. Hän ei voinut olla Arthuria vastaan. Pitihän rouva Milliganin saada tietää lankonsa hankkeet. Meidän olisi ollut vaikea tavata herra J. Milligania, jos olisi pitänyt meidän olla kaiket päivät aamusta iltaan kaupungilla niin kuin olimme olleet siitä saakka kun Lontooseen tulimme. Mutta nyt lähestyi aika jolloin ei menty kadulle soittamaan päivin, vaan öisin, sillä joulukonsertit ovat keskiyön aikana. Me olimme siis päivät kotona ja voimme vuorotellen pitää vahtia.
”Jospa tietäisit, miten hartaasti haluan tavata rouva Milligania!” sanoi Mattia minulle eräänä päivänä.
”Minkä vuoksi?”
Hän oli vaiti kauan aikaa ja sanoi sitten: ”Kun hän on ollut niin hyvä sinulle.” Mutta sitten hän jatkoi: ”Ja myöskin sen vuoksi että hän ehkä voisi auttaa sinua löytämään vanhempasi.”
”Mattia!”
”Sinä et anna minun sanoa, mutta minä vakuutan sinulle, että minun on mahdoton minutin aikaakaan uskoa, että sinä olet Driscollin perheestä: katsele tämän perheen kaikkia jäseniä ja katsele itseäsi. En puhu ainoastaan heidän pellavatukastaan, mutta ovatko sinun käsiliikkeesi samallaiset kuin isoisäsi ja onko naurusi samallainen? Onko sinulle koskaan johtunut mieleen tarkastella kankaita lampun valossa niin kuin master Driscoll tekee? Onko sinulle koskaan sattunut sellaista että olisit nukkunut kädet levällään pöydällä? Ja oletko koskaan niin kuin Allen ja Ned, opettanut Capia tuomaan pumpulisukkia, joita ei ole pudotettu. Ei, kuule Rémi. Sinä olet aivan eri perheestä ja minusta tuntuu aivan luonnolliselta että sinä olet gentlemani, ja gentlemani sinusta tulee kunhan tapaamamme rouva Milliganin.”
”Minulla on oma ajatukseni.”
”Sanohan se.”
”Ei toki!”
”Minkä vuoksi?”
”Sen vuoksi että se voi olla tyhmää…”
”No annahan kuulua.”
”Se olisi liian tyhmää, jos se ei olisi totta. Ei saa kuvailla iloa, joka ei toteudu. Tämä kaunis viheriä Bethnal on meille opettanut jotakin: olemmeko nähneet täällä kauniita viheriöitä ketoja, jotka eivät todellisuudessa olisi olleet kurjia rämeitä?”
Minä en enään tinkinyt häneltä, sillä minullakin oli oma ajatukseni. Se oli tosin hyvin epämääräinen, hyvin väikkyvä, hyvin ujo, varmaan paljon tyhmempi kuin Mattian ajatus. Mutta juuri sen vuoksi en uskaltanut vaatia, että toverini sanoisi minulle ajatuksensa: mitä olisin vastannut, jos se olisi ollut sama kuin mikä häilyi kuin utuinen uni minun mielessäni? Silloin en olisi uskaltanut sitä muodostella, minulla ei olisi ollut rohkeutta siitä keskustella hänen kanssaan. Ei ollut muuta neuvoa käin odottaa, ja me odotimme.
Odotellessamme me kulimme retkillämme Lontoossa, sillä me emme olleet sellaisia etuoikeutettuja soittajia, joilla on hallussaan korttelinsa, missä heillä on oma yleisönsä: me olimme vielä liian lapsia, liian äkkinäisiä valtaamaan isännyyttä, ja meidän piti antaa sijaa niille, jotka osasivat valvoa etuoikeuksiaan todistuksilla, joita meissä ei ollut kykyä vastustamaan. Monta monituista kertaa, kun olimme soittaneet parhaimmat kappaleemme ja toivoimme hyvää saalista, meidän oli juuri sillä hetkellä lähdettävä pakoon kiireimmän kautta joitakin kauheita avojalkaisia, poimuhameisia ja töyhtöhaltuisia skotlantilaisia, jotka jo yksistään säkkipillinsä äänellä saivat meidät käpälämäkeen. Mattia kyllä olisi torvellaan saanut heidän pillinsä äänen peitetyksi, mutta meillä ei ollut voimaa itse pillittäjiä vastaan.
Niin ikään meillä ei ollut voimaa soittavien neekerein joukkoja vastaan, jotka juoksentelevat katuja ja joita englantilaiset sanovat neekerisoittajiksi. Nämät tekoneekerit, jotka komeilevat törkeän uljaina hännystakissa ja korkeassa kaulustassa, johon heidän päänsä on kääritty kuin kukkakimppu paperiin, olivat meille vielä suurempi kauhu kuin skotlantilaiset. Heti kun näimme heidän tulevan tai kun kuulimme heidän banjonsa, me kunnioituksella vaikenimme ja katosimme kauas toiseen kortteriin, jossa emme toivoneet tapaavamme toista joukkoa, taikka katsellen heitä, odotimme kunnes lopettivat kissannaukujaisensa.
Eräänä päivänä kun näin olimme heidän katselioinaan, näin heistä kaikkein hurjimman vinkeilevän Mattialle. Aluksi luulin, että hän pilkkasi meitä ja huvitti sillä yleisöä, mutta sitten suureksi hämmästyksekseni vastasi hänelle ystävällisesti.
”Tunnetko sinä hänet?” kysyin.
”Se on Bob.”
”Mikä kumman Bob?”
”Ystäväni Bob Cassotin sirkkuksesta, toinen niistä klowneista, joista olen sinulle puhunut, ja juuri se jolle olen suurimmassa kiitollisuuden velassa englanninkielen taidostani.”
”Sinä et häntä tuntenut ensin?”
”No hitto, kun hän sirkkuksessa pani tukkaansa valkojauhot ja täällä kiiltovoidetta!”
Kun heidän esityksensä oli loppunut, min Bob tuli meidän luo, ja siitä tavasta jolla hän lähestyi Mattiaa, minä näin miten toverini oli kaikkien rakastama: suurempi ilo ei olisi ilmennyt veljen silmissä eikä puheessa kuin tämän entisen klownin, ”joka huonojen aikain kuluessa”, sanoi hän meille, ”oli pakotettu rupeamaan matkailevaksi soittajaksi”. Mutta meidän piti pian erota, hänen seurata joukkoaan ja meidän lähteä kortteliin. Ja nämät kaksi ystävää lausuivat toisilleen olevan ensi sunnuntaina hauska kertoa, mitä kumpikin oli tehnyt sen jälleen kun olivat eronneet toisistaan.
Ystävyytensä vuoksi Mattiaa kohtaan Bob tahtoi minullekin osottaa myötätuntoisuuttaan, ja pian me saimme hänestä ystävän, joka kokemuksellaan ja neuvoillaan teki elämämme Lontoossa paljon helpommaksi kuin se tähän asti oli ollut. Hän rupesi hyvin suosimaan Capiakin, ja usein hän meille sanoi, että jos hänellä olisi sellainen koira, niin hän pian ansaitsisi omaisuuden. Ja monet kerrat hän ehdotti että rupeaisimme yhtiöön kaikki kolme tai oikeammin kaikki neljä, hän, Mattia, Capi ja minä. Mutta minä, joka en halunnut jättää omaisiani lähteäkseni Ranskaan, nähdäkseni Liseä ja entistä ystäviäni, vielä vähemmän halusin seurata Bobia läpi Englannin.
Niin olimme nyt lähellä joulua. Ja nyt me, sen sijaan kuin olimme tähän saakka lähteneet kaupungille aamusin, lähdimme nyt illoin yhdeksän seuduissa ja menimme valitsemiimme kaupunginosiin.
Aluksi valitsimme sellaiset kadut, joilla hevoskulku oli jo lakannut: täytyi olla jotensakin hiljaista ennen kuin soittomme tunkeutui sulettujen ovien läpi herättämään lapsia vuoteistaan ja ilmoittamaan joulun, tämän kaikille englantilaisille rakkaan juhlan tuloa. Sitten sen mukaan kuin yö lähestyy me kulemme suurille kaduille. Viimeiset vaunut, jotka ajavat teaterista, kulkevat ohitsemme ja syntyy muutamanlainen hiljaisuus, seuraten päivän huumaavaa melua. Silloin me soitamme vienoimmat kappaleemme, joilla on surullinen tai uskonnollinen luonne, Mattian viulu itkee, minun harppuni huokaa ja kun me herkenemme hetkeksi levätäksemme niin tuulenhengen mukana kantautuu kuuluviimme muutamia katkonaisia säveliä toisten soittajien luota. Konserttimme loppuu: ”Hyvät herrat ja naiset, hyvää yötä ja iloista joulua!”
Ja me menemme edemmäksi ja alotamme konsertin uudelleen.
Mahtanee olla suloista kuulla soittoa yöllä vuoteelleen, kun on käärittynä hyviin peitteisiin. Mutta meillä, jotka olemme kadulla ei ole peitteitä eikä untuvapatjoja: täytyy kuitenkin soittaa, vaikka sormet ovat puoleksi paleltuneet. Milloin usva käärii meidän kosteudellaan, milloin selkeisen taivaan alla pohjoistuuli jäätää luita myöten. Tämä joulu oli kylmä, mutta kuitenkin me joka yö kolmen viikon aikana olimme ulkona.
Monet monituiset kerrat me ennen kuin puodit sulettiin, pysähdyimme katselemaan niitä. Voi miten lihavia lintuja! Ja suuria ranskalaisia kalkkunia! Voi niin kauniita kananpoikia! Tuossa vuoriappelsinia! Tuossa omenoita, tuossa kastanjoita ja luumuja! Nepä saivat monta kertaa veden suuhun!
On iloisia lapsia ja sellaisia, jotka herkuista huumautuneina heittäytyvät vanhempainsa syliin.
Kuleksiessamme katuja mielikuvituksessamme näimme näitä iloisia, hempeitä perhejuhlia niin hyvin ylimysten taloissa kuin köyhäin majoissa.
Iloista joulua niille, jotka ovat rakastettuja!
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 4-5 5-6.1.1899.
