Koditon, XXXXI luku

XXXXI







Bobin veljen lähdettyä oli laivassa hiljaista jonkun aikaa, niin ettemme kuulleet muuta kuin tuulen tohinan mastoissa ja veden loiskeen laivan sivua vasten. Mutta sitten vähitellen alkoi syntyä elämää, alkoi kuulua askeleita sillalta, heitettiin köysiä, laskettiin ja nostettiin ankkureita, kinurgit vinkuivat ja väkipyörät rämisivät, purjeita nostettiin, peräsin natisi ja alus kallistui vasemmalle puolen, alkoi keikkua: — me olimme matkalla, minä olin pelastettu.

Pian alkoi laiva keikkua yhä ankarammin ja meri pieksää tuimasti sen sivuun.

”Mattia parka”, sanoin toverilleni ojentaen hänelle käteni.

”Ei haittaa”, sanoi hän, ”kunhan sinä olet pelastettu. Muuten minä arvasin, että tällaista tulee. Kun olimme kärryissä, niin katselin kun tuuli heilutteli puiden latvoja, ja ajattelin että merellä saamme tanssia: tämä nyt on tanssia.”

Samassa aukesi kajutan ovi.

”Nyt ei ole enään mitään hätää, jos tahdotte nousta kannelle”, sanoi Bobin veli.

”Missä sitä on vähimmin kipeä?” kysyi Mattia.

”Makuullaan.”

”No minä makaan”, ja hän pani pitkälleen lattialle.

”Laivapoika tuo teille tarpeellisen kapineen”, sanoi kapteeni.

”Jos hän ei viivy kauan, niin tulee sopivaan aikaan.”

”Nytkö jo?”

”Se on alkanut jo aikoja sitten”, sanoi Mattia.

Minä tahdoin jäädä hänen luokseen, mutta hän käski minut kannelle sanoen:

”Ei hätää, kunhan sinä olet pelastettu. En koskaan olisi voinut kuvailla että minusta on hupaista olla merikipeä.”

Kannelle tultuani en voinut pysyä pystössä kuin pitelemällä lujasti muutamasta köydestä. Niin kauas kuin aamun kamarassa silmä kannatti ei näkynyt muuta kuin valkoinen vaahtovaippa, jonka päällä pieni aluksemme kiiti kallellaan aivan kuin olisi kaatumassa, mutta se ei kaatunut, se kohosi keveästi hyppien aalloissa länsituulen ajamana.

Minä käännyin katsomaan maalle. Tulet satamasta näyttivät enään ainoastaan pieniltä pisteiltä utuhämärässä, ja nähdessäni niiden katoavan toisen toisenperästä minä huojennetulla mielellä lausuin jäähyväiset Englannille.

”Jos tuuli tällaisena pysyy”, sanoi kapteeni, ”niin tulemme jotensakin varain tänä iltana Isignyyn. Eclipae on hyvä purjehtija.”

Koko päivän ja enemmänkin kuin päivän sai siis Mattia parka sairastaa! Ja hänestä oli hauska olla merikipeänä.

Päivä kului kuitenkin, ja minä kulutin aikaani kulkemalla kannelta kajuttaan ja kajutasta kannelle. Kerran sitten kun puhelin kapteenin kanssa hän ojensi kätensä lounaaseen, ja minä näin korkean valkoisen tornin joka kuvastui sinistä pohjaa vasten.

”Barfleur”, sanoi hän minulle.

Minä kiireellä kajuttaan viemään tätä iloista uutista Mattialle: olemme Ranskan näkyvissä. Mutta Baurfleorista Isignyyn on vielä pitkä matka. Ja me saavuimme vasta myöhään illalla Isignyn siltaan. Kapteeni sen vuoksi tarjosi meille yösijan kajutassa ja vasta seuraavana päivänä me erosimme hänestä kiittäen häntä sydämestämme.

”Kun haluatte matkustaa Englantiin”, sanoi hän kätellessään meitä, ”niin Eclipse lähtee joka tiistai”.

Qlihan se kohtelias tarjous, mutta ei kumpaakaan meistä tuntunut haluttavan isoihin aikoihin lähteä takaisin tämän meren poikki.

Me nousimme Ranskan maalle ei mitään muuta mukana kuin soittimemme — Mattia oli pitänyt huolen harpustanikin, jonka olin jättänyt Bobin telttaan — laukkumme olivat jääneet Driscollin vaunuihin. Me olimme pulassa, sillä emme voineet alkaa kuleksiaelämäämme ilman paitoja ja nukkeja ja varsinkaan ilman karttaa. Kaikeksi onneksi Mattialla oli kaksitoista markkaa rahaa vanhoja säästöjä ja sen lisäksi ne rahat, mitä olimme ansainneet Bobin ja hänen toveriensa kanssa yhtiössä, niin että meillä oli kaikkiaan melkein neljäkymmentä markkaa, joka oli meille suuri summa.

Ensi töiksemme siis laivasta lähdettyämme oli meidän saatava laukut ja pari paitaa, kahdet sukat, vähän saippuaa, kampa, lankaa, nappeja, neuloja, ja tärkein kaikista, Ranskan kartta.

Todella, mihin menemme nyt kun olimme Ranskassa? Mitä tietä lähdemme? Mihin suuntaamme kulkumme?

Tätä kysymystä pohdimme laivasta lähdettyämme Bayeuxin tietä.

”Minä puolestani olen valmis oikealle tai vasemmalle, minulla ei ole kuin yksi halu.”

”Mikä?”

”Että kulemme jonkun joen tai kanavan vartta, sillä minulla on omat ajatukseni ja se minun pitää sinulle selittää: kun Arthur oli kipeä, niin rouva Milligan kulki aluksessa ja sillä tavalla sinä hänet tapasit.”

”Arthur ei ole enään kipeä.”

”Hän on parempi, hän on ollut kipeä, ja ainoastaan huolellisella hoidolla äitinsä on saanut hänet pelasteluksi. Sen vuoksi arvelen, että saattakseen hänet aivan terveeksi rouva Milligan kulkee hänen kanssaan aluksellaan jokia ja kanavia myöten minne vain Joutsen uipi. Niin että kun seuraamme jokia ja kanavia, niin voimme tavata heidät.”

”Kuka sanoo että Joutsen enään on Ranskassa?”

”Eihän sitä voi varmasti sanoa. Mutta kun Joutsen ei voi kulkea meriä, niin on hyvin luultavaa, että se ei ole lähtenyt Ranskasta. Ja kun meillä on vähäkään toivoa tavata sitä, niin eikö mielestäsi voida koettaa onneamme. Minun mielipiteeni on että me emme saa mitään jättää tekemättä tätä varten.”

”Mutta entäs Lise, Alexis, Benjamin ja Etiennette?”

”Me käymme heidän luonaan etsiessämme rouva Milligania. Meidän pitää kulkea joen tai kanavan vartta. Katso kartastasi, mikä joki on lähin.”

Kartta levitettiin ruohikolle ja etsimme lähimmän joen: se oli Seine.

”No niin, me kulemme Seinelle.”

”Seine kulkee Parisin läpi.”

”Mitä se haittaa?”

”Paljonkin. Vitalis sanoi, että jos haluaa jotakin hakea, niin pitää hakea Parisista. Jos Englannin poliisi minua hakee, niin en tahdo joutua sen kynsiin. Silloinhan ei olisi ollut mitään hyötyä lähteä Englannista.”

”Voiko Englannin poliisi sinut ottaa kiinni Ranskassakin?”

”En tiedä, mutta jos niin on, niin silloin on parasta olla menemättä Parisiin.”

”Eikö voida seurata Seineä lähelle kanavia ja siellä sitten jättää ja taas ylempänä tulla joen varrelle. En minäkään haluaisi joutua Garofolin kynsiin.”

”Niinpä luulen.”

”No niin, tehkäämme sillä tavoin. Me kulemme joen vartta, kyselemme merimiehiltä, onko nähty Joutsenta, ja kun se on aivan erilainen kuin muut alukset, niin se ei ole voinut huomaamatta jäädä, jos se on kulkenut Seineä. Jos emme tapaa sitä Seinellä, niin haemme Loirelta, Garonnelta, ja kaikilta Ranskan joilta, niin että me sen lopuksikin löydämme.”

Minulla ei ollut mitään sanottavana Mattian ajatusta vastaan ja niin päätimme, että lähdemme Seineä kohden kulkeaksemme sen vartta.

Saatuamme omat asiamme näin järestetyksi, oli meidän ajateltava Capia. Se ei ollut minun mielestäni Capi, kun se oli keltainen. Ensimmäiselle purolle tultuamme pesimme sitä saippualla oikein perusteellisesti, hieroen sitä väsyksiimme asti. Mutta ystävämme Bobin väri oli hyvää ainetta, meidän piti monet kerrat saippuoida ja kylvettää Capia ja vasta viikkojen kuluttua Capi sai entisen värinsä. Onneksi Normandia on vetistä maata, niin että joka päivä saimme sitä pestä.

Me tulimme Seinen varrelle Bonillessa. Kun muutamalta metsäiseltä kukkulalta tien käänteessä, jonne olimme tulleet kulettuamme päivän, Mattia näki yhtäkkiä edessään Seinen, joka levisi tyyneenä ja oli täynnä valkopurjeisia aluksia ja höyrylaivoja, joiden savu kohosi meihin asti. Tämä näky lepytti Mattian mielen vettä kohtaan, ja nyt hän ymmärsi olevan hupaista kulkea aluksella tätä tyyntä jokea viheriäin rantojen, viljeltyjen peltojen ja siimekästen metsäin keskellä, jotka olivat joelle vihantana kehyksenä.

”Saat olla varma, että Seinellä rouva Milligan on kulkenut sairaan poikansa kanssa”, sanoi Mattia.

Silloin vielä en tiennyt, että normandilaisilta ei ole helppo saada vastausta, sillä he harvoin vastaavat suoraan, vaan kyselevät itse niiltä, jotka heiltä tahtovat tietää jotakin.

Onko se alus Havresta vai onko Rouenista, jota te tiedustelette ? — Onko se lautta-alus? — Onko se pursialus? — Onko se jokialus?

Vastattuamme kaikkiin näihin kysymyksiin, saimme lopultakin melkein varmaan tietää, että Joutsen ei ollut Bouillessa käynyt, tai jos olikin, niin oli kulkenut ohi yöaikaan, niin ettei kukaan ollut sitä nähnyt.

Bouillesta me menimme Roueniin, jossa taas aloimme kysellä, mutta samalla tuloksella. Elbeufissa ei myöskään oltu nähty Joutsenta, eikä Posesissakaan, jossa on sulut ja jossa siis olisi nähty jos se olisi kulkenut siitä. Mutta siitä lannistumatta me jatkoimme matkaamme yhä kysellen. Kun meidän piti ansaitakin matkallamme, niin kului meiltä viisi viikkoa matkaamme Isignystä Charentoniin.

Siellä tuli eteemme kysymys: pitikö meidän seurata Seineä vai Marnea? Ja minä usein tutkin karttaani, mutta löytämättä suurempia mahdollisuuksia toisen kuin toisenkaan puoleen.

Ennen sitä olimme ahkerasti keskustelleet oliko meidän Charentonista lähdettävä seuraamaan Seineä vai Marnea. Ja minulla oli usein kartta avoinna edessäni, mutta en voinut päättää puoleen enkä toiseen. Mutta Charentoniin tullessamme emme onneksi joutuneet vaapumaan tämän kysymyksen ratkaisemisessa, sillä siellä meille ensi kerta vastattiin, että oli nähty sellainen alus, joka oli kuvaamamme Joutsenen näköinen, se oli ollut huvialus, jossa oli veranta.

Mattia kävi niin iloiseksi, että rupesi tanssimaan rantasillalla, ja sitten soitti viulullaan riemumarssin. Sillä aikaa minä kyselin tarkempaan ja tulin siihen päätökseen, että se oli Joutsen. Mutta se oli kulkenut Charentonin ohi jo kaksi kuukautta sitten ja noussut Seineä ylös.

Kaksi kuukautta! Se oli kauheasti edellä meistä. Mutta mitä siitä. Me sen saavutamme kuitenkin lopuksi vaikka meillä ei ollutkaan kuin jalkamme ja sillä kaksi hyvää hevosta. Kysymys ajasta ei merkinnyt mitään, pääasia oli että Joutsen oli löydetty.

”Kuka oli oikeassa?” sanoi Mattia.

Meidän ei tarvinnut enään pysähtyä kyselemään ihmisiltä, Joutsen oli edessämme, ei tarvinnut muuta kuin seurata Seineä. Mutta Moretissa laskee Long Seineen ja siellä meidän piti taas ottaa selkoa, ja saimme tietää että Joutsen oli jatkanut matkaansa Seineä pitkin. Ja Monteraussa taas piti kysyä ja silloin saimme tietää, että Joutsen oli poikennut Seineltä ja lähtenyt Yonneen. Ja täällä kerrottiin että aluksessa oli ollut englantilainen nainen ja nuori poika, joka oli maannut vuoteessa.

Ja nyt seuratessamme Joutsenta Yonneen lähestyimme Liseäkin samalla. Sydämeni alkoi kovasti tykyttää, kun karttaani tutkiessa tuumailin olikoon rouva Milligan Joignyssä lähtenyt Bourgognen kanavaa vai Nivernaisin kanavaa. Me tulimme Yonnen ja Armenconin suuhun, ja saimme tietää että Joutsen oli noussut Yonnea. Me siis kulemme Dreuzin kautta ja tapaamme Lisen, hänkin voi meille kertoa rouva Milliganista ja Arthurista.

Siitä saakka kun lähdimme tavottamaan Joutsenta, meillä ei ollut aikaa paljon pysähdellä näytäntöjä antamaan, ja Capi, joka oli tunnokas taiteilija, ei ymmärtänyt mitä tämä kiireemme merkitsi: minkä vuoksi hänen ei annettu käydä arvokkaasti lipas suussa kunnioitettavan yleisön edessä.

Saaliimme vähentyikin ja säästömmekin vähentyi joka päivä: sen sijaan kuin olisimme koonneet rahaa, me hävitimme entisiä säästöjämme.

”Joutukaamme”, sanoi Mattia, ”että tavotamme Joutsenen.”

Minä sanoin niin kuin hänkin. Emmekä koskaan illoin valittaneet väsymystämme, niin pitkiä taipaleita kuin teimmekin, ja seuraavana päivänä lähdimme aina varhain matkalle.

”Herätä minut,” sanoi Mattia, joka oli halukas nukkumaan. Ja kun minä hänet herätin niin oli hän pian pystössä.

Säästääksemme rahojamme olimme vähentäneet kulumme niin vähiksi kuin suinkin, ja kun oli lämmin, niin Mattia oli ilmoittanut että hän ei tahdo lihaa ”kun liha kesällä ei ole terveellistä”. Me tyydyimme leipäpalaan ja kipeneeseen voita, ja vaikka me olimme viinin maassa niin joimme ainoastaan vettä. Mutta toisinaan Mattia joutui herkuttelutuulelle: ”Olisipa minusta mieluista, että rouva Milliganilla olisi vielä se hyvä kyökkipiika, joka sinulle teki niin mainioita kakkuja”, tuumi Mattia. ”Mahtoivat ne olla hyviä ne aprikosikakut?”

”Etkö koskaan ole niitä syönyt?”

”Olen nähnyt. Mitä se on se valkoinen, joka on liimattu keltaiselle hillolle?”

”Se on mantelia.”

”Voi toki!” Ja Mattia avasi suunsa aivan kuin nielevineen koko kakun.

Kun Yonne tekee paljon mutkia Joiguyn ja Auxerren välillä, niin me kulkiessamme maantietä saimme oikaistuksi ja siten voitimme vähän aikaa Joutsenelta. Joka sululla saimme tietoja siitä, sillä täällä ei liiku aluksia kovin paljon, niin että jokainen oli huomannut tämän aluksen, joka poikkesi niin paljon tavallisista. Meille ei kerrottu ainoastaan Joutsenesta, vaan rouva Milliganistakin, hyvästä englantilaisesta rouvasta, ja Arthurista, joka enimmäkseen oli maannut vuoteessa verannassa, mutta oli ollut jalkeillakin joskus.

Arthur siis oli parempi.

Me lähestyimme Dreuzä, näimme jo metsät, joissa olimme leikkineet Lisen kanssa edellisenä syksynä, näimme jo sulunkin ja Catherine tädin talon. Tietämättämme aivan kuin yhteisestä sopimuksesta lähdimme astumaan kiireesti jopa juoksimmekin, ja Capi, joka jo tunsi paikat, lähti laukkamaan edelle. Se meni sanomaan Liselle, että me tulemme ja Lise tietysti tulee meitä vastaan. Mutta Capi syöksi sieltä takaisin aivan kuin olisi ajettu.

Mattia ja minä pysähdymme heti hetkiseksi ja tuumailimme, mitä tämä merkitsee, mitä on tapahtunut? Kumpikaan ei lausunut tätä kysymystä, ja sanaa puhumatta jatkoimme taas kulkuamme. Capi tuli luoksemme ja neuvottomana kävi astumaan jälessämme.

Muuan mies on avaamassa sulun porttia, mutta se ei ole Lisen eno. Me menemme taloon, muuan vaimo, jota emme tunne, liikuskelee kyökissä.

”Rouva Suriot?” kysyin.

Vaimo katseli meitä jonkun aikaa ennen kuin vastasi, aivan kuin me olisimme kysyneet jotakin tyhmää. Vihdoin hän sanoi: ”Rouva Suriot ei ole enään täällä.”

”Missä hän on?”

”Egyptissä.”

Mattia ja minä katselimme toisiamme tyhmistyneinä. Egyptissä! Me emme oikein varmaan tienneet mikä se Egypti on, missä tämä paikka oli, mutta hämärä aavistus meillä oli että se on kaukana. Hyvin kaukana merien takana.

”Entä Lise? Tunnetteko Lisen?”

”Tunnen tokikin. Lise on matkustanut erään englantilaisen rouvan kanssa, joka kulki kanavaa aluksella.”

Lise Joutsenessa! Näemmekö unta?

Vaimo vastasi meille, että totta se on.

”Oletteko te Rémi?” kysyi vaimo minulta.

”Olen.”

”No niin, kun Suriot hukkui ...”

”Suriotko hukkunut?”

”Niin, hukkui kanavaan. Ettekö tiedäkään? Suriot oli pudonnut kanavaan ja joutunut muutaman veneen alle, sellaista usein tässä toimessa tapahtuu. No niin, kun hän oli hukkunut, niin vaimonsa joutui köyhyyteen, vaikka olikin taitava nainen. Hän kyllä olisi saanut paikan Egyptissä erään rouvan lasten kasvattajana, joiden imettäjänä hän oli ollut, mutta hänellä oli luonaan pikku Lise. Kun hän tuumaili mitä hänen piti tekemän, niin eräänä iltana pysähtyi kanavaan erään englantilaisen rouvan alus. Rouvalla oli sairas poika. Hän oli vailla leikkitoveria tälle pojalleen ja pyysi Liseä luvaten pitää hänestä huolen, parantaa hänet ja takasi hänen tulevaisuutensa. Catherine suostuikin antamaan Lisen, ja samalla hetkellä kun Lise meni laivaan, Catherine lähti matkalle Egyptiin. Minun mieheni on nyt Suriotin sijassa. Ja lähtiessään Lise, joka ei itse osannut puhua, käski tätinsä selittää minulle, että kertoisin teille kaikki, jos te tulette häntä hakemaan. Ja niin olen nyt kertonut.”

Mieleni oli niin liikutuksissaan, että en osannut sanaa lausua, mutta Mattia ei menettänyt järkeään niin kuin minä:

”Ja mihin se englantilainen rouva meni?” kysyi hän.

Keski-Ranskaan ja Sveitsiin. Lise aikoi kirjoituttaa minulle ilmoittaakseen osotteensa, mutta en ole saanut vielä kirjettä.”

(jatkuu)




Uusi Suometar n:ot 21-22 ja 25-26 ja 28.1.1899.