Morsian.
Kirj. A. Tshehov.
I.
Kello oli jo kymmenen illalla ja täysi kuu valaisi puutarhaa. Shuminien talossa oli vastikään päättynyt iltarukous, jonka tuomiokirkon esipappi, isä Andrej, oli toimittanut isoäiti Marfa Mihailovnan tilauksesta, ja nyt näki Nadja — hän oli hetkiseksi mennyt puutarhaan — salissa katettavan illallispöytää ja isoäidin hääräilevan upeassa silkkipuvussaan. Isä Andrej puheli Nadjan äidin Niina Ivanovnan kanssa, ja äiti näytti lamppujen valossa läpi ikkunan hyvin nuorelta. Vieressä seisoi isä Andrejn poika, Andrej Andreitsh, ja kuunteli tarkkaavasti.
Puutarhassa oli hiljaista ja vilpoista ja tummat rauhalliset varjot lepäsivät maassa. Jostain hyvin kaukaa, ehkä kaupungin takaa kuului sammakkojen kurnutus. Oli kevät, kevät, suloinen kevät! Rinta laajeni ja mielessä heräsi ajatus, että tällä hetkellä, ei täällä, vaan jossain tuolla avaran taivaan alla, puiden yläpuolella, etäällä kaupungin takana, pelloilla ja metsissä syttyi oma keväinen elämä, salaperäinen, ihana, rikas ja pyhä, heikon syntisen ihmisen ymmärrykselle käsittämätön. Ja teki mieli itkeä.
Hän, Nadja, oli jo 23-vuotias. Kuudentoista vanhasta asti oli hän kiihkeästi toivonut pääsevänsä naimisiin ja nyt hän oli vihdoin Andrej Andreitshin morsian, juuri sen Andrej Andreitshin, joka seisoi tuolla salissa ja kuunteli. Sulhanen miellytti häntä, häät olivat jo määrätyt heinäkuun seitsemänneksi päiväksi — eikä kuitenkaan ollut hauskaa, yöt hän nukkui huonosti, ilo oli kadonnut . . . Kellarikerroksesta, missä oli keittiö, kuului avoimen ikkunan läpi häärinää, veitsien kalinaa ja oven pauketta; tuoksui kalkkunapaisti ja marinoidut kirsikat. Ja tuntui siltä, että tällaista tulee olemaan koko elämä, ilman vaihtelua, ilman loppua!
Joku tuli ulos ja seisahtui portaille : se oli Aleksander Timofeitsh eli Sasha, kuten häntä kutsuttiin, joka toista viikkoa sitten oli Moskovasta tullut tänne vierailemaan. Ennen muinoin kävi isoäidin luona almua anomassa etäinen sukulainen Maria Petrovna, köyhtynyt aatelismiehen leski, pieni, laiha, sairas. Sasha oli hänen poikansa. Pojalla kerrottiin olevan etevät taiteilijalahjat, ja kun hänen äitinsä kuoli, tahtoi isoäiti tehdä Jumalalle otollisen työn ja lähetti hänet Moskovaan Komissarovin kouluun. Kahden vuoden kuluttua siirtyi Sasha piirustuskouluun, oli siellä lähes viisitoista vuotta ja sai keskinkertaisen päästötodistuksen arkkitehtiosastolta. Arkkitehdin töitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan työskenteli moskovalaisessa kivipainossa. Melkein joka kesä saapui hän, tavallisesti hyvin sairaana, isoäidin luo lepäämään ja parantumaan.
Hänellä oli yllään napitettu pitkä takki ja kuluneet liinaiset housut, jotka alhaalta olivat rikki. Paita oli silittämätön ja koko mies näytti väsyneeltä. Hyvin laiha, silmät suuret, sormet pitkät ja luisevat, musta, parrottunut, mutta kuitenkin kaunis. Shumineihin hän oli tottunut kuin omaisiinsa ja oli heidän luonaan kuin kotonaan. Ja huonetta, jossa hän heillä asui, oli jo kauan nimitetty Sashan huoneeksi.
Seisoessaan rappusilla huomasi hän Nadjan ja meni hänen luokseen.
— Kuinka teillä täällä on kaunista, sanoi hän.
— Kaunista tietysti. Teidänkin pitäisi asua täällä syksyyn asti.
— Niin, ehkä täytyykin. Taidan asua täällä teidän luonanne syyskuuhun asti.
Hän naurahti aiheettomasti ja istui Nadjan viereen.
— Minä istun täällä ja katselen äitiä, sanoi Nadja. — Hän näyttää täältä niin nuorelta! Äidilläni tietystikin on heikkouksia, lisäsi hän hetkisen vaiettuaan, — mutta sittekin on hän harvinainen ihminen.
— Kyllä hän on hyvä — — — myönsi Sasha. — Teidän äitinne on tavallaan hyvinkin hyvä ja herttainen nainen, mutta . . . kuinka sen Teille sanoisin? Tänään aamulla varhain menin Teidän kyökkiinne, ja täällä makaa neljä palvelustyttöä paljaalla lattialla, sänkyjä ei ole, makuuvaatteiden asemesta on ryysyjä, löyhkää, luteita, torakoita . . . . Aivan samaa kuin oli 20 vuotta sitten, ei mitään muutosta. Isoäidistä en puhu, hän olkoon minun puolestani rauhassa, siksi hän onkin isoäiti; mutta äitihän puhuu ranskaa ja ottaa osaa seuranäytelmiin. Hänen luulisi ymmärtävän.
Puhuessaan ojenteli Sasha kuuntelijansa eteen kahta pitkää luisevaa sormeaan.
— Minusta on täällä kaikki niin autiota, en ole tottunut tällaiseen, jatkoi hän. — Hitto vieköön, kukaan ei tee mitään. Äiti vain kävelee koko päivän ikäänkuin joku herttuatar, isoäiti ei myöskään tee mitään. Te samaten. Ja Teidän sulhasenne, Andrej Andreitsh, ei myöskään tee mitään.
Nadja oli kuullut sen viime vuonna ja luultavasti edellisenäkin ja tiesi, ettei Sasha voi toisin ajatella, ja se oli ennen häntä naurattanut, mutta nyt se alkoi häntä harmittaa.
— Kaikki tämä on vanhaa ja siihen on jo aikoja sitten kyllästytty, sanoi hän ja nousi ylös. — Keksisittepä jo jotain uuttakin.
Sasha naurahti ja nousi niinikään ja molemmat läksivät sisälle. Pitkä, kaunis ja sorea Nadja näytti Sashan rinnalla hyvin terveeltä ja sirolta. Nadja tunsi sen ja hänen kävi sääliksi ja tuntui pahalta.
— Te puhutte paljon turhaa, sanoi hän. — Äskenkin puhuitte minun Andrejstani, vaikkette tunne häntä.
— Minun Andrejstani . . . Olkoon hiidessä Teidän Andrejnne! Minun käy vaan sääliksi Teidän nuoruuttanne.
Kun he tulivat saliin, ruvettiin siellä jo illalliselle. Isoäiti eli mummo, kuten häntä talossa kutsuttiin, hyvin lihava, ruma, silmien yläpuolella tiheät kulmakarvat ja ylähuulella huuliparta, puhui lujalla äänellä, ja jo hänen äänestään ja puhetavastaan voi huomata, että hän oli vanhin talossa. Hänelle kuului kokonaisia myymälärivejä markkinoilla sekä ikivanha pylväillä koristettu talo puutarhoineen, mutta joka aamu hän itki ja rukoili Jumalaa varjelemaan häntä häviöstä. Hänen miniänsä, Nadjan äiti, Niina Ivanovna, vaaleanverevä kureliiviin puristettu nainen, silmälasit päässä ja hohtokiviä joka sormessa, Andrejn isä, laiha hampaaton vanha ukko, kasvoillaan sellainen ilme, kuin aikoisi hän kertoa jotakin hyvin hullunkurista, ja hänen poikansa Andrej Andreitsh, Nadjan sulhanen, pyylevä ja kaunis kähärätukkainen, näyttelijän tai taiteilijan näköinen nuorukainen — puhuivat kaikki kolme hypnotismista.
— Sinä kostut minun luonani viikossa, sanoi mummo kääntyen Sashan puoleen — sinun pitää vaan syödä enemmän. Minkä näköinen sinä oletkaan! huokasi hän. — Kamalaksi sinä olet käynyt! Totta totisesti kuin tuhlaajapoika.
— Mutta koska han kaikki oli tuhlannut, puhui isä Andrej hitaasti ja nauravin silmin — suostui hän yhteen sen maakunnan kauppamieheen, joka hänen lähetti kaitsemaan sikoja . . .
— Pidän minä tuosta isäkullastani, sanoi Andrej Andreitsh ja laski kätensä hänen olalleen. — Kunnon ukko. Hyvä ukko.
Kaikki vaikenivat. Sasha purskahti yhtäkkiä nauruun ja painoi lautasliinan vasten suutaan.
— Te siis taidatte uskoa hypnotismiin? kysyi isä Andrej Niina Ivanovnalta.
— Minä tietystikään en voi vakuuttaa, että juuri uskoisin, vastasi Niina Ivanovna tekeytyen hyvin vakavan, vieläpä ankarankin näköiseksi — mutta täytyy tunnustaa, että luonnossa on paljon salaperäistä ja käsittämätöntä.
— Olen täydellisesti yhtä mieltä Teidän kanssanne, vaikka minun omasta puolestani täytyy lisätä, että usko melkoisesti vähentää salaperäisyyden piiriä.
Tuotiin pöytään suuri, hyvin lihava kalkkuna. Isä Andrej ja Niina Ivanovna jatkoivat keskusteluaan. Niina Ivanovnan hohtokivet välkkyivät sormissa, silmissä kimaltelivat kyynelet, hän tuli liikutetuksi.
— Vaikken uskallakaan riidellä Teidän kanssanne, sanoi hän — niin myöntäkää toki, että elämässä on niin paljon selittämättömiä arvotuksia!
— Ei ainoatakaan, uskallan vakuuttaa Teille.
Illallisen jälkeen soitti Andrej Andreitsh viulua ja Niina Ivanovna säesti flyygelillä. Andrej Andreitsh oli kymmenen vuotta sitten lopettanut yliopistolukunsa filoloogisessa tiedekunnassa, mutta hän ei ollut missään virassa eikä hänellä ollut mitään määrättyä tointa, ainoastaan joskus harvoin otti hän osaa hyväntekeväisyystarkotuksissa pidettyihin konsertteihin; ja kaupungissa häntä kutsuttiin taiteilijaksi.
Andrej Andreitsh soitti, muut kuuntelivat äänettöminä. Pöydällä kiehui teekeittiö hiljalleen ja Sasha joi yksin teetä. Kun kello löi kaksitoista, katkesi yhtäkkiä viulun kieli; kaikki naurahtivat ja alkoivat liikkua ja hyvästellä.
Saatettuaan sulhasensa portaille saakka meni Nadja huoneeseensa yläkertaan, missä hän asui äitinsä kanssa (alakerta oli isoäidin hallussa). Alhaalla salissa alettiin sammuttaa lamppuja, mutta Sasha istui yhä vielä ja joi teetä. Hän joi teetä aina kauan, moskovalaiseen tapaan, seitsemän kahdeksan lasia yhtä perää. Nadja kuuli vielä pitkän aikaa riisuessaan ja maata pannessaan, kuinka alhaalla palvelija korjaili astioita ja mummo suututteli. Vihdoin hiljeni kaikki ja ainoastaan silloin tällöin kuului alhaalta Sashan huoneesta matalaääninen yskintä.
II
Kun Nadja heräsi, oli kello ehkä kaksi, aamu alkoi valjeta. Jossain kaukana kalkutteli vartija. Ei haluttanut nukkua, oli liian pehmeää ja pahaa maata. Nadja nousi nyt, kuten aina edellisinäkin keväisinä öinä, istualleen vuoteeseensa ja alkoi ajatella. Ja ajatukset olivat yhä vaan samat kuin edellisenäkin yönä, yksitoikkoiset, tyhjät, tunkeilevat, kuinka Andrej Andreitsh oli alkanut hakkailla häntä ja oli sitte kosinut häntä, kuinka hän antoi suostumuksensa ja sitten vähitellen alkoi kunnioittaa tuota hyvää viisasta miestä. Mutta nyt, kun ei häihin ollut enää aikaa enempää kuin kuukausi, rupesi häntä vaivaamaan selittämätön pelko ja levottomuus, ikäänkuin häntä odottaisi jokin tuntematon ja raskas tulevaisuus.
— Tik-tok, tik-tok . . . kalkutteli vartija laiskasti. — Tik-tok . . .
Suuresta vanhasta ikkunasta näkyy puutarha, etäämpänä tiheäkukkaisia sireenipensaita, unisia ja kylmästä rentoja; ja paksu valkea usva ui hiljalleen lähemmäs sireenejä ja on peittää ne. Kaukana puissa rääkkyvät uniset peltovarikset.
— Hyvä Jumala, miksi minun on niin raskas olla!
Ehkä jokainen morsian tuntee samanlaista ennen häitään. Kenties! Vai olisiko se Sashan vaikutusta? Mutta Sashahan on jo useita vuosia perätysten puhunut tuota yhtä ja samaa kuin kirjasta lukien ja tekee puhuessaan kummallisen ja naiivisen vaikutuksen. Mutta miksi ei Sasha kuitenkaan mene pois mielestä? Miksi?
Vartija oli jo aikoja sitten lakannut kalkuttamasta. Ikkunan alla ja puissa alkoivat linnut viserrellä, sumu poistui puutarhasta, keväinen aamu valaisi kuin hymyily koko ympäristön. Pian koko puisto auringon lämmittämänä, hyväilemänä elostui, kastehelmet kimaltelivat lehdillä kuin timantit ja vanha metsistynyt puutarha näytti tänä aamuna nuorelta ja kauniilta.
Jo oli mummo valveilla. Sasha yskäsi karkealla bassoäänellään. Kuului, kuinka alhaalla tuotiin teekeittiö pöytään ja siirreltiin tuoleja.
Tunnit kuluvat hitaasti. Jo aikoja sitten oli Nadja noussut ylös ja kävellyt kauan puutarhassa, mutta yhä vaan kestää aamua.
Tuossa tulee Niina Ivanovna, itkettyneenä, kädessään lasillinen kivennäisvettä. Hän tutki hypnotismia ja homöopatiaa, luki paljon, puhui mielellään epäilyksistä, joihin oli joutunut, ja kaikella tuolla oli Nadjan mielestä syvä salaperäinen merkitys. Nadja suuteli äitiään ja alkoi astella hänen kanssaan rinnan.
— Miksi olet itkenyt, äiti? kysyi hän.
— Viime yönä aloin lukea kertomusta, jossa puhutaan eräästä isästä ja hänen tyttärestään. Isä on palveluksessa ja esimies rakastuu hänen tyttäreensä. En lukenut loppuun, mutta siinä on eräs sellainen paikka, että oli vaikea pidättää kyyneleitään, sanoi Niina Ivanovna ja ryyppäsi lasista. — Tänään aamulla muistin sen taas ja itkin.
— Minulle ovat kaikki nämä päivät olleet niin ikäviä, sanoi Nadja hetken päästä. — Miksi en minä nuku öisin?
— En tiedä, kultaseni. Kun minä en saa unta öisin, niin puristan silmäni lujasti, lujasti kiinni, näin, ja kuvittelen itselleni Anna Kareninaa, kuinka hän kävelee ja kuinka hän puhuu, tai kuvittelen jotakin historiallista, vanhalta ajalta . . .
Nadja tunsi, että äiti ei ymmärrä häntä eikä voi ymmärtää häntä. Hän tunsi sen ensi kerran elämässään ja häntä alkoi pelottaa, teki mieli piilottautua; ja hän meni huoneeseensa.
Kello kaksi mentiin päivälliselle. Oli keskiviikko, paastopäivä, ja sentähden tarjottiin isoäidille paastoborshtshia ja lahnaa ynnä perunaa.
Kiusottaakseen isoäitiä Sasha söi omaa paaston aikana kiellettyä soppaansa ja paastoborshtshia sekasin.
Hän laski leikkiä koko ajan, kun syötiin päivällistä, mutta hänen kokkapuheensa tuntuivat puisilta ja moraliseeravilta, ei yhtään naurattanut, kun hän leikkiä laskiessaan nosti pystyyn kovin luisevat pitkät ruumiinkaltaiset sormensa, ja kun muisti, että hän oli kovin kipeä ja ehkei enää kauan elä tässä maailmassa, silloin kävi häntä sääliksi niin, että teki mieli itkeä.
Päivällisen jälkeen meni isoäiti huoneeseensa lepäämään, Niina Ivanovna soitti vähän flyygeliä ja meni sitte myös pois.
— Voi, Nadja kultainen, alkoi Sasha tavallisen iltapäiväpuheensa, — kunpa Te tottelisitte minua! kunpa!
Nadja istui syvällä vanhanaikuisessa nojatuolissa, silmät sulettuina, ja Sasha kulki hitaasti pitkin huonetta nurkasta toiseen.
— Kunpa te lähtisitte opiskelemaan, puheli hän. — Ainoastaan valistuneilla ja pyhillä ihmisillä on arvoa, ainoastaan ne ovat tarpeelliset. Kuta enemmän kehittyy sellaisia ihmisiä, sitä pikemmin lähestyy Jumalan valtakunta maan päälle. Teidän kaupungistanne ei silloin enää jää kiveä kiven päälle — kaikki mullistuu ylös alasin, kaikki muuttuu ikäänkuin taikavoimasta. Ja täällä on silloin suuria, komeita taloja, ihania puutarhoja, ihmeellisiä suihkulähteitä, erinomaisia ihmisiä . . . Mutta pääasia ei ole se. Pääasia on se, että joukkoa meidän käsityksemme mukaan, siinä merkityksessä kuin nyt, sitä pahaa ei silloin ole, sillä ei ole tyhjiä joukkoihmisiä, vaan jokainen uskoo ja jokainen tietää, miksi hän elää, eikä kukaan etsi tukea joukosta. Hyvä rakas Nadja, matkustakaa! Näyttäkää kaikille, että olette kyllästynyt tähän liikkumattomaan harmaaseen syntiseen elämään. Näyttäkää se edes itsellenne.
— En voi, Sasha. Minä menen naimisiin.
— Heretkää nyt jo toki! Mitä hyötyä siitä olisi?
He läksivät puutarhaan ja kävelivät siellä pikkusen.
— Kuinka hyvänsä onkin, Nadja kulta, mutta teidän täytyy sittenkin ajatella, täytyy ymmärtää, kuinka likaista, kuinka siveetöntä on tämä teidän joutilas elämänne, jatkoi Sasha. — Ymmärrättehän, että kun esim. Te, Teidän äitinne ja isoäitinne ette tee mitään, niin tietystikin silloin teidän edestänne tekee joku muu työtä, te kulutatte jonkun toisen elämää, ja onko se oikein, puhdasta?
Nadja tahtoi sanoa: »niin, se on totta», tahtoi sanoa, että hän ymmärtää, mutta kyynelet tunkeutuivat hänen silmiinsä, hän vaikeni yhtäkkiä, lyyhistyi kokoon ja meni huoneeseensa.
Iltapäivällä saapui Andrej Andreitsh ja soitti tapansa mukaan kauan viulua. Hän oli ylimalkaan harvapuheinen ja rakasti viuluaan, ehkä sentähden, ettei soittaessa tarvinnut puhua. Kello 11 lähtiessään kotiin, syleili hän, päällystakki yllään Nadjaa ja alkoi tulisesti suudella häntä kasvoihin, olkapäihin ja käsille.
— Minun kalleimpani, herttaisimpani, suloisimpani! . . . sopersi hän. — Oi kuinka onnellinen minä olen! Minä olen melkein mieletön riemusta.
Ja Nadjasta tuntui, että hän oli jo kauan sitten kuullut sen, hyvin kauan sitten, tahi oli lukenut sen jostain . . . romaanista, vanhasta, risaisesta, jo aikoja sitten pois viskatusta.
Salissa Sasha istui pöydän ääressä ja joi teetä pitäen teevatia viiden pitkän sormensa päässä; isoäiti pelasi pasianssia, Niina Ivanovna luki. Liekki vitisi pyhimyksen kuvan edessä, ja kaikki näytti hiljaiselta, onnelliselta. Nadja sanoi hyvää yötä ja meni huoneeseensa, pani maata ja nukkui heti. Mutta kuten edellisenäkin yönä, tuskin päivä pilkisti, kun hän jo heräsi. Ei nukuttanut, sielu oli rauhaton, oli niin raskasta. Hän istui nojaten päänsä polvia vasten ja ajatteli sulhastaan, häitään . . . . Muisti, ettei hänen äitinsä ollut rakastanut miesvainajaansa ja ettei hänellä nyt ollut mitään, vaan hän oli täydellisesti riippuvainen anopistaan, mummosta. Eikä Nadja, kuinka tahansa ajattelikin, voinut ymmärtää, miksi hän tähän asti oli nähnyt äidissään jotakin erikoista, harvinaista, miksi hän ei ollut huomannut yksinkertaista tavallista onnetonta naista.
Ja Sasha ei nukkunut alhaalla — kuului kuinka hän yski. Tuo on kummallinen naiivinen ihminen ajatteli Nadja, ja hänen haaveiluissaan, noissa kaikissa ihanissa puutarhoissa, ihmeellisissä suihkulähteissä oli jotakin hullunkurista. Mutta kuitenkin hänen naiivisuudessaan, vieläpä tuossa hullunkurisuudessakin, oli niin paljon kaunista, että kun Nadja vain ajatteli sitä, että hänen pitäisi matkustaa opiskelemaan, tunsi hän koko sydämessään, koko rinnassaan kylmät väreet ja koko olennossaan ilon ja riemun tunteen.
— Ei parempi on olla ajattelematta, parempi on olla ajattelematta . . . kuiskasi hän — ei saa ajatella sellaista.
— Tik-tok . . . kalkutti vartija jossain kaukana. — Tik-tok . . . tik-tok . . .
III
Sashan alkoi yht'äkkiä kesäkuun keskivaiheilla tulla ikävä ja hän hankkihe Moskovaan.
— En voi elää tässä kaupungissa, puhui hän synkkänä. — Ei ole vesijohtoa eikä lokaviemärejä! Minua ilettää syödä päivällistä: kyökissä vallitsee mitä kauhein siivottomuus . . .
— No, mutta odotahan, tuhlaajapoika! vakuutteli isoäiti kuiskaten: — seitsemäs päivä ovat häät!
— En tahdo.
— Lupasithan asua meillä aina syyskuuhun asti!
— Mutta kas nyt en tahdokaan. Minun täytyy tehdä työtä!
Kesä oli kostea ja kylmä, puut olivat märät, kaikki puutarhassa näytti epäystävälliseltä, uniselta, teki mieli toden teolla tehdä työtä. Huoneissa alhaalla ja ylhäällä kuului tuntemattomien naisten ääniä, pärisi isoäidin ompelukone: kiirehdittiin myötäjäisiä. Yksin turkkeja annettiin Nadjan myötä kuusi, ja kaikkein halvin niistä maksoi isoäidin sanojen mukaan 300 ruplaa! Touhu ärsytti Sashaa; hän istui huoneessaan ja suututteli. Mutta yhä edelleen häntä kehotettiin jäämään ja hän lupasi lähteä vasta heinäkuun ensimäinen päivä eikä ennemmin.
Aika kului nopeasti. Pietarin päivänä päivällisen jälkeen meni Andrej Andreitsh Nadjan kanssa Moskovskajakadulle, vielä kerran katsellakseen taloa, joka oli vuokrattu ja jo aikoja sitten valmistettu nuorikoille. Talo oli kaksikerroksinen, mutta kalustettu oli toistaiseksi vasta yläkerta. Salissa oli kiillotettu parkettilattia, wieniläiset tuolit, flyygeli, nuottitelineet. Haisi maalille. Seinällä riippui kullatussa kehyksessä suuri öljyvaroilla maalattu taulu: alaston nainen ja hänen vieressään punasinertävä maljakko, josta korva oli särkynyt.
— Ihana taulu, sanoi Andrej Andreitsh ja huoahti kunnioituksesta. — Taiteilija Shishmatshevskin tekemä.
Etäämpänä oli vierashuone pyöreiue pöytineen, sohvineen ja nojatuolilleen, jotka olivat verhotut heleän sinisillä päällyksillä. Sohvan yläpuolella oli suuri valokuva: isä Andrej kalotti päässä ja kunniamerkit rinnassa. Sitten he menivät ruokasaliin ja katselivat komeaa pöytäkalustokaappia, sitten makuuhuoneeseen. Täällä näkyi puolihämärässä kaksi sänkyä rinnan ja tuntui, kuin olisi makuuhuonetta järjestettäessä ajateltu, että siellä tulee aina olemaan hyvää ja että toisin ei voi olla. Andrej Andreitsh kuletti Nadjaa pitkin huoneita ja piti häntä koko ajan vyötäisiltä. Mutta Nadja tunsi itsensä heikoksi, syylliseksi, hän vihasi kaikkia näitä huoneita, sänkyjä, nojatuoleja; alaston nainen kiusasi häntä. Hänelle oli selvä, että hän oli lakannut rakastamasta Andrej Andreitshiä tai ehkei ollut häntä koskaan rakastanutkaan. Mutta kuinka sen sanoisi, kenelle sanoisi ja miksi, sitä hän ei ymmärtänyt eikä voinut ymmärtää, vaikka ajatteli sitä kaiket päivät ja yöt . . . Andrej Andreitsh piti häntä vyötäisiltä, puhui niin hyväilevästä, kainosti, oli niin onnellinen kulkiessaan huoneissaan, mutta Nadja näki kaikessa ainoastaan tyhjyyttä, alhaista, tyhmää, naiivista, tietämätöntä tyhmyyttä, ja käsi, joka oli kiertynyt hänen vyötäisilleen tuntui hänestä kovalta ja kylmältä kuin astian vanne. Ja hän oli joka hetki valmis karkaamaan pois, purskahtamaan itkuun, heittäytymään ulos ikkunasta. Andrej Andreitsh vei hänet kylpyhuoneeseen ja koski hanaan, joka oli tehty seinään, ja heti valui siitä vettä.
— Miltäs näyttää? sanoi hän ja naurahti, — Minä käskin tehdä ullakolle sata sankoa vetävän ammeen ja nyt meillä tulee olemaan vettä.
He kävelivät vähän pihalla, menivät sitten kadulle ja ottivat issikan. Pöly nousi sakeina pilvinä ja näytti siltä, että heti paikalla tulee sade.
— Onko sinun vilu? kysyi Andrej Andreitsh siristäen silmiään pölyltä.
Nadja vaikeni.
— Eilen Sasha, muistathan, moitti minua siitä, etten tee mitään, sanoi Andrej Andreitsh hetken vaiettuaan, — Aivan niin, hän on oikeassa! totisesti oikeassa! Minä en tee mitään. Rakkaani, mistä se johtuu? Miksi minulle on niin vastenmielistä jo paljas ajatus, että joskus ripustettaisiin kokardi otsaani ja menisin virastoon? Miksi minua suorastaan inhottaa, kun näen asianajajan tai latinankielen opettajan tai hallituksen jäsenen? Oi, äiti Venäjä, kuinka paljon sinä vielä elätät joutilaita ja hyödyttömiä! Kuinka paljon sinulla on sellaisia poikia kuin minä, sinä kovaosainen!
Hän antoi toimettomuudelleen yleisen merkityksen, hän näki siinä ajan merkin.
— Kun menemme naimisiin, jatkoi hän — niin muutamme yhdessä maankylään, rakkaani, ja teemme siellä työtä! Ostamme itsellemme pienen maakappaleen puutarhoineen, jokineen, aherramme, tutkimme elämää . . . Oi kuinka hyvä siitä tulee!
Hän otti hatun päästään ja hänen hiuksensa liehuivat tuulessa ja Nadja kuunteli häntä ja ajatteli: «Hyvä Jumala, minä tahdon kotiin! Hyvä Jumala!« Melkein kotitalon vieressä he saavuttivat isä Andrejn.
— Kas isäkin tulee! ilostui Andrej Andreitsh ja heilutti hattuaan. — Rakastan minä isä kultaani, oikein todella, sanoi hän maksaen issikalle. — Kunnon ukko. Hyvä ukko.
Nadja meni sisälle suuttuneena, sairaana, ajatellen sitä, että koko illan on vieraita, että täytyy pitää heille seuraa, hymyillä, kuunnella viulua, kuunnella kaikenlaisia tyhmyyksiä ja puhua ainoastaan häistä. Isoäiti arvokkaana, upeassa silkkipuvussaan, ylpeänä, kuten aina kun oli vieraita — istui teekeittiön ääressä. Tuli sisälle isä Andrej, huulillaan tavallinen viekas hymyilynsä.
— Minulla on ilo ja siunattu lohdutus nähdä teidät hyvässä terveydessä, sanoi hän isoäidille. Vaikea oli erottaa, laskiko hän leikkiä vai puhuiko tosissaan.
IV.
Tuuli kolkutti ikkunoita ja kattoa, kuului vihellystä ja uunissa lauloi haltija valittavaa lauluansa. Kello kävi yhtä yöllä. Talossa olivat jo kaikki menneet levolle, mutta kukaan ei nukkunut ja Nadjasta tuntui yhä, kuin alhaalla olisi soitettu viulua. Kuului kimakka heläys, luultavasti joku ikkunaruutu särkyi. Hetken kuluttua tuli Niina Ivanovna paitasillaan sisälle, kynttilä kädessä.
— Mikä se oli, joka helähti, Nadja? kysyi hän.
Äiti, hiukset sidottuina yhteen palmikkoon, arka hymy huulillaan, näytti tänä myrskyisenä yönä vanhemmalta, rumemmalta ja lyhyemmältä. Nadja muisteli, kuinka hän vielä joku aika sitten piti äitiänsä harvinaisena ihmisenä ja kuunteli ylpeydellä hänen sanojaan, mutta nyt ei hän voinut mitenkään muistaa niitä sanoja: kaikki, mikä tuli mieleen, oli niin tyhjää, tarpeetonta.
Uunissa kajahti kuin monien bassojen laulu, vieläpä kuului selvästi: «O-oi hyvä Ju-u-mala!« Nadja nousi istualleen vuoteeseensa ja tarttui yhtäkkiä lujasti hiuksiinsa ja purskahti itkuun.
— Äiti, äiti, sanoi hän — oma rakas äitini, jospa sinä tietäisit, mikä minua vaivaa! Pyydän sinua, rukoilen sinua, salli minun matkustaa pois! Rukoilen sinua!
— Minne? kysyi Niina Ivanovna ymmärtämättä häntä ja istui vuoteen laidalle. — Matkustaa, minne?
Nadja itki kauan eikä voinut virkkoa sanaakaan.
— Anna minun matkustaa pois kaupungista! sanoi hän vihdoin. — Häitä ei pidä tuleman eikä tule — ymmärrätkö! Minä en rakasta tuota miestä . . . En kärsi edes puhuttavan hänestä.
— Ei, rakas lapseni, ei, sanoi Niina Ivanovna hätäisesti, pelästyen kauheasti. — Rauhoitu, tuo johtuu vain pahasta mielialasta. Se kyllä menee. Sellaista kyllä tapahtuu. Varmaankin sinä olet riitaantunut Andrejn kanssa, mutta rakastuneethan riitelevät — vain huvitellakseen.
— No, mene pois, äiti, mene pois! nyyhki Nadja.
— Niin, sanoi Niina Ivanovna hetken päästä. — Ei ole pitkää aikaa siitä, kun olit vielä lapsi, nuori tyttö, ja nyt sinä olet jo morsian. Luonnossa tapahtuu alituinen ainesten vaihtelu. Etkä huomaakaan, kun itse olet tullut äidiksi ja käynyt vanhaksi ja saat itse samanlaisen uppiniskaisen tyttären, kuin minullakin on.
— Rakas, kallis äiti, sinähän olet viisas, sinä olet onneton, sanoi Nadja — sinä olet kovin onneton — miksi sinä siis puhut tyhmyyksiä? Jumalan tähden, miksi?
Niina Ivanovna olisi tahtonut puhua jotakin, mutta ei voinut sanoa sanaakaan, nyyhki vaan ja meni huoneeseensa. Bassot taasen alkoivat laulunsa uunissa, rupesi yhtäkkiä pelottamaan. Nadja hypähti ylös vuoteeltaan ja meni nopeasti äitinsä luo. Niina Ivanovna makasi itkettyneenä vuoteessaan, hän oli kiertynyt siniseen peitteeseensä ja piti kirjaa kädessään.
— Äiti, kuule minua! sanoi Nadja. — Rukoilen sinua, ajattele ja ymmärrä minua! Ymmärrä toki, kuinka pikkumaista ja alentavaa meidän elämämme on! Minun silmäni ovat auenneet, minä näen nyt kaikki. Ja mitä on sitte tuo sinun Andrej Andreitshisi? Hänhän ei ole viisas, äiti! Oi, hyvä Jumala! Ymmärräthän, äiti, hän on tyhmä.
Niina Ivanovna nousi rajusti istumaan.
— Sinä ja sinun isoäitisi kidutatte minua! sanoi hän nyyhkien. — Minä tahdon elää! elää! toisti hän ja löi kaksi kertaa rintaansa. Antakaa minulle toki vapaus! Minä olen vielä nuori ja tahdon elää, mutta te olette tehneet minusta vanhuksen! . . .
Hän purskahti katkeraan itkuun, pani maata ja kiertyi käppyrään peitteen alle ja näytti niin pieneltä, säälittävältä ja tyhmältä. Nadja meni huoneeseensa, puki päälleen ja istui ikkunan ääreen odottamaan aamua. Hän istui koko yön ja ajatteli, ja joku yhä vaan kolkutti pihalta ikkunaan ja vihelsi.
Aamulla isoäiti valitti, että tuuli oli yöllä puutarhassa hakannut kaikki omenat alas ja katkaissut vanhan luumupuun. Oli harmaata, hämärää, ikävää, niin että tulta kaipasi. Kaikki valittivat kylmää ja sade löi ikkunoihin. Aamuteen jälkeen meni Nadja Sashan luo, asettui sanaakaan puhumatta polvilleen nurkkaan nojatuolin ääreen ja peitti kasvonsa käsillään.
— Mitä? kysyi Sasha.
— En voi . . . virkkoi Nadja. — Kuinka minä olen voinut elää täällä ennen, en ymmärrä, en käsitä! Minä halveksin sulhastani, halveksin itseäni, halveksin koko tätä laiskaa, tarkotuksetonta elämää . . .
— No, no . . . sanoi Sasha, ymmärtämättä vielä mistä oli kysymys. . . . Se ei tee mitään . . . Se on hyvä.
— Tämä elämä on käynyt minulle vastenmieliseksi — — — minä en kestä täällä yhtään päivää enää. Huomenna matkustan pois täältä. Ottakaa minut mukaanne, Jumalan tähden!
Sasha katseli häntä hetkisen kummastellen. Vihdoin hän ymmärsi ja tuli iloiseksi kuin lapsi. Hän huitoi käsillään ja alkoi koputtaa tohveleillaan, ikäänkuin tanssien ilosta.
— Mainiota! sanoi hän hieroen käsiään. — — — Jumalani, kuinka se on hyvä!
Ja Nadja katseli häneen räpäyttämättä, suurin rakastunein silmin kuin lumottuna, odottaen, että hän heti sanoo hänelle jotakin merkillistä ja äärettömän tärkeätä. Sasha ei vielä ollut mitään sanonut hänelle, mutta hänestä jo näytti siltä, että hänen eteensä aukenee jotakin uutta ja avaraa, josta hän ei ennen ollut tietänyt ja hän katseli Sashaan täynnä odotusta, valmiina kaikkeen, vaikkapa kuolemaan.
— Huomenna minä matkustan pois, sanoi Sasha vähän mietittyään, — ja Te tulette minua saattamaan asemalle . . . Teidän tavaranne otan minä matkalaukkuuni ja hankin Teille piletin. Kun kolmas kerta soitetaan, astutte vaunuun — ja me lähdemme. Te seuraatte minua Moskovaan ja sieltä lähdette yksin Pietariin. Onko Teillä passia?
— On.
— Vannon Teille, ette tule suremaan ettekä katumaan, sanoi Sasha innostuen. — — Matkustatte, alatte opiskella, ja sitten Teitä ohjatkoon kohtalo. Kun käännätte elämänne nurin, niin kaikki muuttuu. Pääasia on kääntää elämä nurin, mikään muu ei ole tärkeätä. Huomenna lähdemme.
— Oi, niin! Jumalan tähden!
Nadjasta tuntui, että hän oli kovin liikutettu, että hänen sydämensä oli raskaampi kuin koskaan ennen, että hänen nyt täytyi aina lähtöön asti kärsiä ja ajatella tuskallisia asioita. Mutta tuskin hän oli mennyt ylös huoneeseensa ja pannut maata, kun hän heti nukkui sikeään uneen ja makasi itkettynein kasvoin ja hymy huulillaan aina iltaan asti.
V.
Lähetettiin hakemaan issikkaa. Kun Nadjalla jo oli hattu päässä ja päällystakki yllään, meni hän vielä kerran ylös katsellakseen äitiään ja kaikkia tuttuja esineitä. Hän seisahtui huoneeseensa vielä lämpimän vuoteen ääreen, meni sitten hiljaa äitinsä luo. Niina Ivanovna nukkui, huoneessa oli hiljaista. Nadja suuteli äitiään, korjasi hänen hiuksiaan ja viipyi pari minuuttia. Sitten palasi hän kiirehtimättä alas.
Ulkona satoi rankasti. Issikka, vaunujen kuomi ylhäällä läpimärkänä, seisoi rappusten edessä.
— Et sinä mahdu hänen kanssaan, Nadja, sanoi isoäiti, kun palvelustyttö alkoi sijoitella matkalaukkuja, — Viitsiikin mennä saattamaan tällaisella ilmalla! Jäisit kotiin. Näethän, kuinka sataa!
Nadja olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei voinut. Sasha sovitti Nadjan istumaan, kääri hänen jalkansa matkapeitteeseen. Ja nyt hän istui itse rinnalle.
— Onnellista matkaa! Jumalan haltuun huusi isoäiti rappusilta. — Kuule, sinä Sasha, kirjota meille Moskovasta.
— Hyvä. Jääkää hyvästi mummo!
— Suojelkoon sinua Jumalan äiti!
— No onpas nyt ilma! virkkoi Sasha.
Vasta nyt purskahti Nadja itkuun. Nyt oli hänelle selvä, että hän todella lähtee pois, jota hän ei silloinkaan vielä uskonut, kun sanoi hyvästi isoäidille, kun katseli äitiään. Jää hyvästi, kaupunki! Ja yhtäkkiä hän muisti kaikki: sekä Andrejn että hänen isänsä, uuden asunnon, alastoman naisen maljakkoineen. Ja kaikki tuo ei häntä enää pelottanut eikä ahdistanut, vaan oli naiivia, vähäpätöistä ja jäi yhä kauemmas ja kauemmas. Ja kun he istuivat vaunuun ja juna lähti liikkeelle, niin kaikki tuo entisyys, tähän saakka niin suuri ja vakava, kutistui pieneksi mykeröksi ja sen sijaan aukeni suunnaton laaja tulevaisuus, jota hän ei ollenkaan ollut huomannut. Sade löi vaunun ikkunoihin, näkyi ainoastaan vihreää niittyä, vilahtelivat sähkölankapylväät ja linnut langoilla, ja ilo yhtäkkiä salpasi Nadjalta hengityksen: hän muisti olevansa matkalla vapauteen, matkalla oppimaan, ja se merkitsi samaa kuin joskus ennen muinoin kasakaksi lähteminen. Hän nauroi ja itki ja rukoili vuorotellen.
— Ei se tee mitään, sanoi Sasha hymyillen, — Ei mitää-än!
VI.
Kului syksy, syksyn jälkeen talvi. Nadja ikävöi jo kovin ja ajatteli joka päivä äitiä ja isoäitiä, ajatteli Sashaa. Kotoa tuli hiljaisia ja hyviä kirjeitä, näytti siltä, että kaikki oli jo annettu anteeksi ja unohdettu. Toukokuussa tutkintojen jälkeen lähti hän terveenä, iloisena kotiin ja pysähtyi matkallaan Moskovaan nähdäkseen Sashan. Sasha oli yhä samanlainen kuin edellisenäkin kesänä: parrottunut, pörrötukkainen, yllään sama pitkä takki ja liinaiset housut, silmät yhtä suuret ja kauniit kuin silloinkin. Mutta hän oli sairaan näköinen, rasittunut, vanhentunut, laihtunut ja yhä vaan yski. Ja hän näytti Nadjasta harmaalta ja pikkukaupunkilaiselta.
— Herranen aika, Nadja on tullut! sanoi hän ja naurahti iloisesti. — Hyvä rakas kulta lintuseni!
He istuivat pikkusen kivipainossa, jossa oli tupakoitu ja haisi väkevä, vallan tukahduttava tussin ja maalin haju. Sitten he menivät Sashan huoneeseen, missä myöskin oli tupakoitu ja syljeskelty. Pöydällä jäähtyneen teekeittiön vieressä oli rikkinäinen lautanen ja siinä tummanruskeata paperia, ja pöydällä ja lattialla makasi joukko kuolleita kärpäsiä. Kaikesta näkyi, että Sashan oma yksityinen elämä oli likaista, hän eli miten sopi, täydellisesti halveksien kaikkea mukavuutta, ja jos joku olisi puhunut hänelle hänen yksityisestä onnestaan, hänen yksityisestä elämästään, rakkaudesta häneen, niin ei hän olisi ymmärtänyt mitään, olisi vaan naurahtanut.
— Ei mitään erityistä, kaikki kävi hyvin, kertoi Nadja hätäisesti. — Äiti tuli minun luokseni syksyllä Pietariin ja sanoi, ettei isoäiti ollut suuttunut, käy yhä vaan minun huoneessani ja tekee ristinmerkkejä seinille.
Sasha katsoi iloisesti, mutta yski ja puhui käheällä äänellä ja Nadja yhä katseli häneen eikä ymmärtänyt, oliko hän oikein todenteolla vakavasti kipeä, vai näyttikö hänestä vain siltä.
— Sasha, hyvä rakas, sanoi hän, — Tehän olette sairas!
— Ei se tee mitään. Hiukan kyllä, mutta ei kovin . . .
— Oi, hyvä Jumala, Nadja kävi levottomaksi, — miksette lääkitse itseänne, miksette hoida terveyttänne? Hyvä rakas Sasha, sanoi hän ja kyynelet tulvahtivat hänen silmistään, ja hänen mieleensä tuli Andrej Andreitsh ja alaston nainen maljakkoineen ja koko menneisyys, joka näytti etäiseltä kuin lapsuus ja hän rupesi itkemään sitä, ettei Sasha enää näyttänyt niin terveeltä, intelligentiltä ja viehättävältä kuin viime vuonna. — Rakas Sasha, Te olette kovin, kovin kipeä. En tiedä, mitä tekisin, ettette olisi noin kalpea ja laiha. Minä olen Teille niin suuressa kiitollisuuden velassa. Te ette voi käsittää, kuinka paljon teitte minulle, minun hyvä Sashani! Oikeastaan Te olette nyt minulle kaikkein läheisin, omaisin ihminen.
He istuivat ja puhuivat kappaleen aikaa, ja nyt, senjälkeen kuin Nadja oli viettänyt talven Pietarissa, huokui Sashasta, hänen sanoistaan, hymyilystään ja koko olennostaan jotakin elähtänyttä, vanhanaikuista, kulunutta, ehkä jo hautaan mennyttä.
— Ylihuomenna lähden Volgalle, sanoi Sasha, — niin, ja sitten kumissiparannukselle. Tahdon koettaa kumissia. Minun kanssani matkustaa eräs ystäväni vaimoineen. Hänen vaimonsa on erinomainen ihminen. Minä häntä yhä ahdistelen ja käsken hänen lähteä oppimaan. Tahdon, että hän kääntäisi elämänsä nurin.
Puhuttuaan he ajoivat asemalle. Sasha kestitsi teellä ja omenoilla. Kun juna lähti liikkeelle ja hän hymyillen heilutti nenäliinaansa, näkyi jo hänen jaloistaankin, että hän oli kovin kipeä ja tuskin enää elää kauan.
Nadja tuli kotikaupunkiinsa puolenpäivän aikaan. Kun hän ajoi asemalta kotiin näyttivät kadut hänestä hyvin leveiltä ja talot pieniltä, litistyneiltä. Ihmisiä ei näkynyt, vastaan tuli ainoastaan saksalainen pianonvirittäjä, punertava päällystakki yllä. Ja kaikki talot olivat ikäänkuin tomun peitossa. Isoäiti, jo kokonaan vanhentunut ja yhä edelleen lihava ja ruma, kiersi molemmat kätensä Nadjan ympärille ja itki kauan puristaen kasvonsa hänen olkapäätään vastaan eikä voinut irroittautua hänestä. Niina Ivanovna oli myöskin suuresti vanhentunut, ikäänkuin kokonaan surkastunut, mutta yhä vielä entiseen tapaansa kureliiviin puristettu ja hohtokiviä joka sormessa.
— Oma rakkaani, sanoi hän, koko ruumis väristen. Oma rakkaani!
Sitten he istuivat ja itkivät vaieten. Näkyi, että sekä isoäiti että äiti ymmärsivät, että entisyys oli mennyt ainiaaksi ja auttamattomasti: ettei heillä enää ole paikkaa seuraelämässä, ei entistä kunniaa, ei oikeutta kutsua luokseen vieraita. Aivan kuin silloin, kun keskellä kevyttä huoletonta elämää poliisi ryntää sisään, panee toimeen kotitarkastuksen ja saa ilmi, että talon isäntä on tuhlannut ja väärentänyt, — jää hyvästi silloin ainiaaksi kevyt, huoleton elämä!
Nadja meni yläkertaan ja näki saman vuoteen, samat ikkunat valkoisine naiivisine uutimineen ja ikkunoista saman puutarhan, auringonpaisteisen, iloisen, humisevan. Hän nojasi pöytäänsä, istui ja ajatteli. Ja hän söi hyvän päivällisen ja joi teetä maukkaan paksun kerman kanssa, mutta sittenkin puuttui jotain, huoneissa tuntui tyhjältä ja laet riippuivat matalalla. Illalla hän pani maata, veti peitteen ylitsensä ja jostakin syystä tuntui koomilliselta maata tuossa lämpimässä, kovin pehmeässä vuoteessa.
Niina Ivanovna tuli hetkiseksi sisään ja asettui istumaan, kuin olisi tuntenut itsensä syylliseksi, arasti ja katsoen taaksensa.
— No, mitä kuuluu, Nadja? kysyi hän, hetkisen vaiettuaan. — Oletko tyytyväinen? Oikein tyytyväinen?
— Olen, äiti.
Niina Ivanovna nousi ja siunasi ristinmerkillä Nadjan ja ikkunat.
— Minä, kuten näet, olen tullut uskonnolliseksi, sanoi hän. — Tiedätkö, minä lueskelen nykyään filosofiaa ja ajattelen, ajattelen yhä . . . Ja minulle on nyt monta asiaa tullut selväksi kuin päivä. Ennen kaikkea, näyttää minusta, tulisi koko elämän kulkea kuin prisman läpi.
— Sano, äiti, minkälainen on isoäidin terveys?
— Aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kun sinä silloin läksit pois Sashan kanssa ja sinulta tuli sähkösanoma, kaatui isoäiti siihen paikkaan, kun oli lukenut sen, ja makasi kolme päivää liikkumatta. Sitten alkoi hän alati rukoilla Jumalaa ja itkeä. Mutta nyt on kaikki hyvin.
Hän nousi ja käveli pitkin huonetta.
— Tik-tok . . . kalkutti vartija, — tik-tok, tik-tok ...
— Ennen kaikkea tulee koko elämän kulkea ikäänkuin prisman lävitse, sanoi hän, — se on toisin sanoin, elämän täytyy tajunnassa jakaantua yksinkertaisimpiin alkuaineksiinsa, ikäänkuin seitsemään pääväriin, ja jokainen alkuaines on opittava tuntemaan erikseen.
Mitä Niina Ivanovna vielä sanoi ja milloin hän meni pois, sitä ei Nadja kuullut, niin pian hän nukkui.
Kului toukokuu, tuli kesäkuu. Nadja oli jo tottunut kotiinsa. Isoäiti hääräili teekeittiön ääressä ja huokaili syvään. Niina Ivanovna kertoi iltasin filosofiastaan. Hän entiseen tapaansa eleli talossa isoäidin armoilla ja oli pakotettu kääntymään hänen puoleensa joka kahdenkymmenen kopeekan tähden. Oli paljon kärpäsiä ja huoneitten laet näyttivät painuvan yhä alemmas ja alemmas. Isoäiti ja äiti eivät uskaltaneet mennä kadulle, sillä pelkäsivät kohtaavansa isä Andrejn ja Andrej Andreitshin. Nadja käveli puutarhassa ja kadulla, katseli taloja ja harmaita aitoja jahänestä tuntui, että kaupungissa kaikki jo aikoja sitten oli vanhentunut, elähtänyt ja vaan odottaa joko loppuaan tahi jonkun uuden ja tuoreen alkua. Oi, jospa jo pian tulisi tuo uusi valoisa elämä, jolloin voisi suoraan ja rohkeasti katsoa kohtaloansa silmiin, tunnustaa olevansa oikeassa, olla iloinen, vapaa! Ja sellainen elämä tulee varhemmin tai myöhemmin! Tuleehan aika, jolloin isoäidin talosta, missä kaikki on niin järjestetty, että neljä palvelustyttöä ei voi asua muuten kuin ainoastaan yhdessä huoneessa, siivottomassa kellarikerroksessa — tuleehan aika, jolloin tästä talosta ei jää jälkeäkään, se unhotetaan, kukaan ei muistele sitä. Ja Nadjaa huvittivat ainoastaan naapuritalon lapset; ne kolkuttivat aitaan, kun hän käveli puutarhassa, ja kiusottelivat häntä nauraen:
— Morsian! Morsian!
Tuli kirje Saratovista Sashalta. Iloisella tanssivalla käsialallaan oli hän kirjottanut, että matka Volgalla onnistui hänelle täydellisesti, mutta että hän Saratovissa oli sairastunut vähäsen, ääni oli tullut käheäksi ja nyt hän oli jo maannut sairaalassa kaksi viikkoa. Nadja ymmärsi, mitä se merkitsi, ja aavistus, milteipä varma vakuutus, valtasi hänet. Ja hänestä tuntui pahalta, että tämä aavistus ja varmuus Sashan kohtalosta ei tehnyt häntä niin levottomaksi kuin ennen. Hän halusi tulisesti elää, halusi Pietariin, ja Sashan tuttavuus tuntui hänestä suloiselta, mutta jo kauan, kauan sitten menneeltä! Hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla hän istui ikkunan ääressä kunnellen. Ja todellakin kuului ääniä alakerrasta. Pelästynyt isoäiti alkoi hätäisesti kysellä jotakin. Sitten purskahti joku itkuun. Kun Nadja meni alas, oli isoäiti polvillaan nurkassa ja rukoili ja hänen kasvonsa olivat itkettyneet. Pöydällä oli sähkösanoma.
Nadja käveli kauan pitkin huonetta ja kuunteli isoäidin itkua, otti sitten sähkösanoman ja luki. Ilmotettiin, että eilen aamulla Saratovissa oli kuollut Aleksander Timofeitsh eli Sasha, kuten häntä kutsuttiin.
Isoäiti ja Niina Ivanovna menivät kirkkoon tilaamaan sielumessun, mutta Nadja kulki kauan pitkin huoneita ja ajatteli. Hän tunsi selvästi, että hänen elämänsä oli käännetty nurin, kuten Sasha tahtoi, että hän on täällä yksin, vieras, tarpeeton ja että kaikki täällä on hänelle tarpeetonta, koko entisyys on riistetty pois häneltä ja hävinnyt, ikäänkuin se olisi palanut ja tuhka hajotettu tuuleen.
— Jää hyvästi, Sasha kulta, ajatteli hän, ja hänen eteensä kuvastui elämä, uusi, laaja, avara ja tämä elämä, vielä epäselvä, täynnä salaperäisyyttä, viehätti ja houkutteli häntä.
Hän meni ylös laittamaan tavaroitaan kuntoon ja toisen päivän aamulla sanoi hän jäähyväiset omaisilleen ja elämänhaluisena, iloisena jätti kaupungin, — kuten arveli, ainiaaksi.
Venäjästä suomentanut K—o.
Aika 11-12/1908.
