Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Corsican ja minä emme tainneet enää epäillä; se oli Elleni, Fabianin morsian, Harry Draken vaimo. Sallimus oli siis saattanut heidät kaikki samaan laivaan. Fabiani ei ollut tuntenut Elleniä, vaikka hän huusi: Hän, Hän!
Ja kuinkapa olisikaan hän tuntenut Elleniä? Mutta ei hän ollut erehtynyt sanoessaan: mielipuoli! Elleni oli mielipuoli, ja epäiltämättä oli mielikarvaus, epätoivo, hänen sydämessään kuoletettu rakkaus, kanssa-olo sen kelvottoman miehen kanssa, joka oli temmannut hänen Fabianilta pois, köyhyys, viheliäisyys ja häpeä murtanut hänen sielunsa! Kaikista näistä asioista puhelin Corsicanin kanssa seuraavana aamuna. Muuten emme epäilleet, että tämä nuori nainen oli se sama. Se oli Elleni, jota Harry Drake vei muassaan Amerikan manterelle ja joka vielä sai seurailla häntä hänen seikkailija-elämässään. Synkeä tuli vilkastutti kapteinin silmät, kun hän ajatteli tuota viheliäistä, ja minäkin tunsin sydämeni tutisevan vihasta, mutta mitäpä voimme hänen miestänsä vastaan? Emme mitään! Mutta tähdellisin seikka oli estää Fabiania ja Elleniä uudestaan kohtaamasta toisiaan, sillä tottapa Fabiani viimein tuntisi kihlattunsa, ja tämä kohtaus olisi aikaansaattava juuri sen tapauksen, jota tahdoimme välttää. Kuitenkaan ei käynyt toivominen, ettei nämä viheliäiset olennot jälleen näkisi toistansa. Onnetonta Elleniä ei näkynyt milloinkaan päivillä, ei salongeissa eikä laivan kannella. Ainoastaan öisin ajoin, luultavasti pettäen vanki-vartijansa, tuli hän vilpastelemaan nuoskeassa ilmassa ja taivaan alla etsimään hetkisen lepoa!
Viimeistään neljässä päivässä oli Great Eastern ennättävä New-Yorkin sataman suulle. Siis taisimme toivoa, ettei sattumus tekisi valppauttamme hyödyttömäksi, ja ettei Fabiani saisi tietoa Ellenin läsnä-olosta tällä matkalla Atlantin yli. Mutta me petyimme laskuissamme.
Laivan menosuuntaa oli yöllä vähän muutettu. Kolmasti oli laivaa ohjattu etelää kohti; sittekuin oli havaittu veden olevan kolme niinpä neljäkin pykälää kylmää Celsiusen lämpämittarin mukaan eikä siis voitu epäillä siitä, että jäitä oli sangen likellä. Aamulla näkyikin taivaalla omituinen kiilto, ilma oli vaalahtava, koko pohjoinen taivas loisti vahvasta säteiden murrosta, jonka silminnähtävästi vaikutti heijastus jäävuorista. Kirpeä viuhka puhalteli, ja kello 10 tienoilla alkoi yhtäkkiä sangen hienoa lunta nakella laivalle. Sitte nousi sakea sumu, jossa ilmoitimme läsnä-olomme tiheillä höyrymerkeillä, jotka aikaansaattivat huumaavan viuhinan ja säikyttivät pois ne kajava parvet, jotka olivat asettuneet laivan raakapuille.
Kello 11 aikana oli usva kohonnut, ja eräs potkurilla käypä höyry näkyi oikealla puolen ilmanrannalla. Alus näytti lippunsa ja nähtiin olevan Liverpoolin ja New-Yorkin väliä kulkeva matkustaja-alus City of Limerik, tuhat viisisataa kolmekymmentä tonnia kantava ja kahdensadan viidenkymmenen hevosen voimainen. Se oli lähtenyt New-Yorkista lauantaina ja oli siis paluumatkalla.
Ennen aamusta toimittivat muutamat matkustajat eräänlaiset arpajaiset, jotka tietysti olivat mielein noista pelin ja veikanlyönnin harrastajista. Kuinka niissä oli käypä, ei ollut tietoon tuleva ennenkuin neljän päivän perästä. Ne olivat niinsanottu "luotsi-panokset". Laivan lähetessä maata tietää itsekukin luotsin tulevan laivaan. Nyt jaetaan vuorokauden neljäkolmatta tuntia kahdeksaanviidettä puoli-tuntiin tahi yhdeksäänkymmeneen kuuteen neljännes-tuntiin, aina matkustajain lukumäärän mukaan. Jokainen pelari panee dollarin sisään, ja sallimus määrää hänelle jonkun noista puoli- tahi neljännestunneista. Se, jonka puoli- tahi neljännes-tunnilla luotsi astuu laivaan, voittaa nuo kahdeksanviidettä tahi yhdeksänkymmentä kuusi dollaria. Kuten nähdään, peli ei ole vaikea; siinä ei ole kilpaa hevosten, vaan neljännes-tuntien välillä.
Eräs kanadalainen, arvoisa Mac-Alpini, otti asian johtaaksensa. Helposti sai hän yhdeksänkymmentä kuusi pelaria kerätyksi, joiden joukossa oli muutamia naisiakin, peliin yhtä halukkaita kuin miehetkin. Minä menin virran muassa ja panin dollarini sisään. Arpa määräsi minulle neljännenseitsemättä neljännes-tunnin. Se oli huono numero, jolla en tainnut toivoa voittavani. Ajan jako luetaan puolipäivästä puolipäivään, ja neljännes-tuntia on siis sekä päivällä että yölläkin, joilla jälkimäisillä ei ole mitään peli-arvoa, sillä harvinaista on että laivat uskaltavat likelle maata pimeän aikana, jonka tähden toivoa luotsin tulosta yön aikana laivaan on sangen vähää. Mutta minun oli helppo lohduttaa itseäni.
Palattuani salonkiin näin luennon illaksi ilmoitetuksi. Utah'in lähetys-saarnaaja julisti kokouksen pidettäväksi Mormonien opista. Tämä oli hyvä tilaisuus saada selkoa Pyhien kaupungin salaisuuksista. Paitsi sitä sanottiin tämän vanhimman, h:ra Hatch'in, olevan puhujan ja puhuvan sydämensä vakuutuksesta; puheenlahja ei siis voinut olla muu kuin tarkoitukseen vastaava. Matkustajat vastaanottivat tiedon tästä kokouksesta hyvällä mielellä.
Ilmoitus salongin ovella sisälti seuraavat numerot:
Lev. 42 pyk. 32 m. P.
Pit. 51 pyk. 59 m. L.
Kurssi: 254 penink.
Noin kello 3 aikana iltapäivällä havaitsivat ruorimiehet ison nelimastoisen höyryn lähenemisen. Alus käänsi vähän suuntaansa lähetäksensä Great Easternia nimeänsä ilmoittamaan. Kapteini puoleltaan käännätti vähän hänkin, ja kohta antoi höyry nimestään merkin. Se oli Atlanta, yksi niitä isoja aluksia, jotka kulkevat Londonin ja New-Yorkin väliä, käyden Brestissä. Se tervehti meitä sivumennessään, ja me vastasimme tervehdykseen, mutta kun se meni aivan toista suuntaa, niin se kohta katosi.
Samalla hetkellä kuulin Dean Pitfergeltä pahaksi mielekseni, että h:ra Hatch'in luento oli kielletty. Puritanien vaimot eivät olleet suvainneet miestensä tutustua Mormonien opin salaisuuksiin!
(jatkuu)
