Kolmas luku

Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki







Great Eastern silminnähtävästi jo valmisti itseänsä lähtemään. Sen viidestä korsteinista nousi jo mustia savutupruja. Kuumaa höyryä levisi niistä syvistä aukoista, joiden kautta päästiin koneiden luokse. Muutamia matruusia oli lataamassa neljää suurta kanuunaa, joilla sivumennessä aiottiin Liverpoolia tervehtiä. Märssymiehiä juoksi raa'oilla, köysiä selvittelemässä. Kello 11 tienoilla herkesivät tapetinpanijat lyömästä viimeisiä naulojansa ja maalarit sivelemästä viimeisiä väriänsä. Sitte he kaikki menivät höyryveneesen, joka heitä odotti. Tarpeeksi asti höyryn painoa saatua, päästettiin höyryä ruorikoneen sylintereihin, ja insinöörit havaitsivat tämän näppärän laitoksen tekevän työtänsä säännöllisesti.

Ilma oli joksikin kaunis. Aurinko paistoi pilvien lomitse, jotka pikaisesti muuttelivat asemiansa. Merellä arveltiin olevan vinhan viuhkan, josta Great Eastern ei tarvinnut hätäillä.

Kaikki upseerit olivat kannella ja eri paikoille hajautuneet, laittamaan kaikkia paikkoja lähtöön selville. Päällystöön kuului yksi kapteini, yksi toinen kapteini, kaksi ensimäistä luutnanttia ja viisi luutnanttia, joista yksi, h:ra H., oli franskalainen, ja yksi vapaa-ehtoinen, niinikään franskalainen.

Kapteini Anderson oli Englannin kauppalaivastossa isossa arvossa pidetty merimies, ja häntäpä saadaankin kiittää Atlantin poikki menevän sähkököyden upottamisesta. Tosi on, että jos hän onnistui siinä missä edelläkävijänsä eivät onnistuneet, niin se oli sen tähden, että hän teki työnsä verrattoman myötäisemmissä suhteissa, hänellä kun oli Great Eastern käytettävänä. Mutta olipa miten oli, niin tämä menestys tuotti hänelle arvonimen "Sir", jonka hänelle kuningatar lahjoitti. Minä tapasin hänessä erittäin herttaisen päällikön. Hän oli viidenkymmenen vuoden mies, hyvin valkeaverinen ja sitä laatua, joka hyvin kestää aikaa ja ikää vastaan, varreltaan pitkä, kasvoiltaan leveä ja hymyilevä, katsannoltaan tyven ja muuten näöltään aivan kuin ainakin englantilainen. Käyntinsä oli määräkäs ja tasainen, äänensä lempeä; käsiänsä ei hän koskaan pitänyt lakkarissa, käytti aina hansikoita, joita ei sopinut moittia, oli sorea puvulleen sillä omituisella tuntomerkillä, että pienoinen valkea nenäliinan nipukka pisti ulos hänen sinisen, kolmella kaluunalla koristetun viittansa lakkarista.

Laivan toinen kapteini oli kummasti vastakkaista laatua kapteini Andersonin suhteen. Hän on helppo kuvailla. Se oli pienoinen, sangen päivettynyt mies, silmät vähän veristävät, musta, aina silmiin asti ylettyvä parta ja jalat lengot, jotka kyllä kannattivat miehensä, vaarui laiva merellä miten hyvänsä. Hän oli toimellinen, valpas merimies, perin pohjin tunteva virkansa osaseikat, ja lyhyellä äänellä jakeleva käskynsä, jotka ylipursimies toisti Englannin meriväestön omituisella tavalla, joka on kuin käheä-äänisen leijonan kiljumista. Nimensä oli W…. Luulen häntä joksikuksi laivaston upseeriksi, joka erityisellä luvalla oli asetettu Great Easterniin. Hän oli näöltään, sanalla sanoen, kuin "meri-susi" ja näkyi olevan samaa oppikuntaa kuin se franskalainen amirali — uros yli kaiken ylistyksen — joka aina tappelun alussa huusi väelleen: "Eteenpäin, lapseni, älkäät peräytykö, sillä tiedättehän tapani olevan lentää ilmaan!"

Paitsi tätä päällystöä olivat koneet yhden yli-insinöörin komennossa, ja tällä oli apuna kahdeksan tahi kymmenen insinööriä. Näiden komentamana teki työtä kahdensadan viidenkymmenen miehen pataljoona hiilenluojia, lämmittäjiä ja voitelijoita, jotka tuskin koskaan tulivat laivan pohjalta ylös.

Päällisiksi oli tällä pataljoonalla yötä ja päivää tekemistä kymmenen höyrypannun kanssa, joilla kullakin oli kymmenen uunia; siis yhteensä sata valkeata hoidettavana.

Mitä höyrylaivan varsinaiseen väestöön, ylipursimiehiin, korttelimestareihin, märssymiehiin, ruorimiehiin, laivapoikiin tulee, niin siihen kuului noin sata miestä. Paitsi näitä oli kaksi sataa passaria asetettu matkustajia varten.

Itsekukin oli siis paikallansa. Luotsi, jonka piti viedä Great Eastern ulos Merseyn ahdinkovesistä, oli laivassa sitte eilisen päivän. Myös havaitsin siellä erään franskalaisen luotsin, Molène saarelta lähellä Ouessantia, jonka piti matkustaa kanssamme Liverpoolista New-Yorkiin ja paluumatkalla viedä höyrylaiva Brestin ankkuripaikalle.

— Jopa alan luulla, että tulemme lähtemään tänä päivänä — sanoin minä luutnantti H … lle.

— Me odotamme vain matkustajiamme — vastasi maanmieheni.

— Onko niitä monta?

— Kaksi tahi kolmetoista sataa.

Siinä oli kokonainen pikkukaupungin väestö.

Kello puolivälissä kaksitoista annettiin merkki että höyryvene oli tulossa, täpötäynnänsä matkustajia, jotka olivat paenneet hytteihin, kavunneet jalkasilloille, asettuneet ratashuoneille tahi kiivenneet kannella oleville tavaralukkuläjille. Siellä oli, niinkuin sittemmin sain kuulla, kalifornialaisia, kanadalaisia, pohjois-amerikalaisia, perulaisia, etelä-amerikalaisia, englantilaisia, saksalaisia ja kaksi tahi kolme franskalaista.

Höyryvene tuli oikeanpuolisten portaiden viereen, jonka perästä matkustajain ja kapineiden loppumaton nouseminen alkoi, mutta kiirehtimättä, huutelematta, eli niinkuin ihmisiltä, jotka huoleti menevät kotiinsa. Franskalaiset olisivat luulleet pitävänsä nousta laivaan kuin rynnäkköä tehdessä ja käyttää itsensä kuin todelliset zuavit.

Heti kun kukin matkustaja oli laskenut jalkansa höyrylaivan kannelle, oli hänen ensimäinen huolensa mennä ruokasaliin ja siellä merkitä paikkansa atrialla oltaissa. Hänen korttinsa tahi paperilipulle kirjoitettu nimensä vakuutti hänelle täydellisesti hänen omistaman paikkansa. Paitsi sitä oli aamullinen jo valmis, ja muutamissa silmänräpäyksissä olivat kaikki pöydät täynnä vieraita, jotka, kun ovat englantilaisia, perinpohjin ymmärtävät konstin veitsellä ja kahvelilla taistella merimatkan ikävyyksiä vastaan.

Minä olin seisahtunut kannelle tarkkaamaan kaikkia eri seikkoja laivaan mentäissä. Kello 1 aikana kapineet olivat laivassa. Siellä nähtiin huiskin haiskin tuhansittain kaikenmuotoisia ja kaikensuuruisia tavaratukkuja, hinkaloita isoja kuin rautatien vaunut ja kokonaisen huonekaluston vetäviä, pieniä erinomaisen soreita matka-arkkuja, kummallisesti muodostettuja vaatesäkkiä ja noita amerikalaisia tahi englantilaisia matkalaukkuja, jotka helposti tunnetaan remmiensä komeudesta, raudoitustensa moninaisuudesta ja loistosta sekä paksuista vaatepäällyksistään, joissa kaksi tahi kolme, kirkkaaksi hivutetusta raudasta tehtyä alkupuustavia loisti vaatteesen leikatuista aukoista. Kohta oli kaikki tämä kalusto kadonnut makasiineihin, ja viimeiset käsityöläiset, kantajat tahi oppaat astuivat jälleen höyryveneesen, joka lähti tiehensä, mustattuansa Great Easternin seiniä savullansa.

Minä käännyin keulan puoleen, kun yhtäkkiä olin sitä nuorta miestä vastatusten, jonka olin nähnyt New-Princen rantasillalla. Havaittuansa minun hän seisahtui ja ojensi minulle kätensä, jota heti ystävällisesti likistin.

— Sinäkö, Fabiani — sain minä huudahtamaan — sinäkö täällä?

— Minä itse, rakas ystävä.

— Enpä siis pettynyt, vaan sinäpä se olitkin, jonka näin muutamia päiviä tätä ennen rantalautan luona?

Kylläpä uskonkin, — vastasi Fabiani, — mutta minä en nähnyt sinua.

— Ja sinäkin tulet Amerikaan?

— Tottapa niin! Saatettaneenko käyttääkään muutamain kuukausien kotilupaa muulla tavoin paremmin kuin matkustamalla maailman ympäri?

— Olipa onnellinen sattumus, joka saatti sinun valitsemaan Great
Easternin tähän huvimatkaan.
— Se ei ole mikään sattumus, hyvä ystäväni; minä luin eräässä sanomalehdessä, että aioit mennä Great Easternin, ja koska emme olleet tavanneet toisiamme moneen vuoteen, niin hain sinun täältä, matkatukseni meren yli yhdessä sinun kanssasi.

— Ja sinä tulet Indiasta?

— Godavery-laivassa, joka toissa-päivänä laski minun maalle
Liverpoolissa.
— Ja sinä matkustat, Fabiani..? — kysäsin minä, huomaten hänen olevan kalpean ja murheellisen näköisen.

— Huvittelemaan itseäni, jos taidan, — vastasi kapteini Fabiani
Mac-Elwin, liikutuksella likistäen kättäni.


(jatkuu)