Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 27, näkyi Irlannin kallioinen ranta Great Easternin oikealla puolella. Minä olin valinnut hyttini ensimäisessä rivissä keulan puolella. Se oli pienoinen, kahdella isolla akkunan reiällä valaistu huone. Toinen hyttirivi eroitti sen ensimäisestä keulasalongista, niin ettei puheen porina eikä pianon räminä, jota ei puuttunut laivassa, voinut tunkea sinne. Se yksinäinen koppi esikaupungin äärimmäisessä nenässä. Yksi sohva, yksi vuode ja yksi vaatetuspöytä peilinensä, kas siinä huoneen koko kalusto.
Kello 7 aikana aamulla tulin minä, astuttuani molempain ensimäisten salien läpi, kannelle. Muutamia matkustajia oli jo ylhäällä kävelemässä. Tuskin tuntuva vaaruminen kiikutti laivaa hiljallensa, vaikka tuuli oli navakka; mutta meri, joka oli suojan puolella rannikosta, ei voinut isosti aaltoilla. Yhtähyvin laisin päättää, että Great Eastern ei huolinut mitään merenkäynnistä.
Astuttuani "tupakinpoltto-huoneesen" näin tuon pitkän, pulskeasti kuvastuvan rannikon, joka ainoisesta vihannuudestaan oli saanut nimen "Viheriä saari". Muutamia yksinäisiä huoneita, yksi kaitainen tullivirkamiesten tie, yksi valkoinen höyrytöyhtö, joka osoitti ratajunan kulkua kahden kunnaan välillä, olivat ainoat, mitkä siellä ja täällä maisemaa vähän elvyttivät.
Rannikon ja meidän välillä näytti meri likaisen viheriältä, kuin kuparivihtrillillä tahrautunut laatta. Tuuli näytti vieläkin kiihtyvän; muutamia aallon-roiskauksia lennähteli pölynä tiehensä. Koko joukko aluksia, prikejä ja kuunareita, koki päästä rannikolta aavalle merelle. Höyry-aluksia luikasi ohitsi, vieritellen mustaa savuansa ilmaan, mutta Great Eastern meni helposti niiden sivu, vaikkei sillä vielä ollut mitään isompaa vauhtia.
Kohta saimme tunnun pienestä Queenstown nimisestä käymäsatamasta, jonka edustalla kokonainen kalastajaveneestö liikehti. Jokainen alus, oli se höyry- tahi purjealus, joka tulee Amerikasta tahi eteläisiltä meriltä, viskaa täällä sivu mennessään maalle postisäkkinsä. Pikajuna, joka aina seisoo valmiina, viepi ne muutamissa tunneissa Dubliniin, jossa pakettivene, jolla höyry aina on päällä, oikea pikajuoksija, vastaanottaa nämä postit, kulkee kanaalin poikki kahdeksantoista peninkulman nopeudella tiimassa ja jättää ne Liverpooliin. Tällä tavoin postit ennättävät perille päivää ennen nopeimpia, Atlantin yli kulkevia höyryjä.
Kello 9 tienoilla käänsi Great Eastern neljännes pielen läntiseen länsipohjaan. Olin vastikään mennyt kannelle, kun tapasin kapteini Mac-Elwinin seurattuna eräältä ystävältään, kuutta jalkaa pitkältä mieheltä, vaalealla parralla ja pitkillä nääveleillä, jotka yhdistyivät korvapartoihin, mutta päivän muotin mukaan jättivät leuvan paljaaksi. Tässä vartevassa nuoressa miehessä oli englantilaisen upseerin perikuva; pää pystyssä, mutta ei kankeana, katsanto luja, hartiot notkeat, käynti soma ja hilpeä; sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit siitä harvinaisesta urheudesta, jota voisi sanoa "vihattomaksi urheudeksi". En erehtynyt hänen ammattinsa suhteen.
— Ystäväni Archibald Corsican, — sanoi Fabiani minulle, — kuten minäkin kapteini Indian armeijan kahdennessakolmatta rykmentissä.
Näin toisillemme esiteltyinä kapteini Corsican ja minä tervehdimme toisiamme.
— Tuskin näimmekään toisiamme eilen, rakas Fabianini, — sanoin minä kapteini Mac-Elwinille, likistäen hänen kättänsä. — Me olimme silloin lähdön kuumiimmassa hommassa. Sen vain tiedän, ettei sattumus ole se, jota saan kiitää tapaamastani sinun Great Easternissa, ja minä tunnustan, että jos minulla on jotakin osaa tekemääsi päätökseen…
— Epäilemättä ystäväni, — vastasi Fabiani. — Kapteini Corsican ja minä tulimme Liverpooliin lähteäksemme Cunard-linjan China nimisessä höyrylaivassa, kun saimme kuulla Great Easternin tulevan tekemään uuden reissun Englannin ja Amerikan välillä. Tämä oli hyvä tilaisuus. Minä sain kuulla, sinun olevan laivassa; se oli lystiä. Me emme ole nähneet toisiamme kolmeen vuoteen siitä suloisesta matkustuksestamme Skandinavian maissa. En kauan miettinyt, ja siinä näet syyn, miksi höyryvene jätti minun tänne nähtesi.
— Rakas Fabianini, — vastasin minä, — luulenpa, ettet sinä eikä kapteini Corsican tule katumaan päätöstänne. Matka Atlantin yli ei voi olla kuin mitä miellyttävin, vaikka ei merimiehiä oltaisikaan. Se täytyy saada nähdä. Mutta puhukaamme sinusta. Viimeisellä kirjeelläsi, — se ei ollut kuutta viikkoa vanha, — oli Bombayn postitemppeli, ja minulla oli siis oikeus uskoa, sinun vielä olevan rykmentissä.
— Me olimme siellä kolme viikkoa takaperin, — vastasi Fabiani, — elellen Indian upseerien puoli sotaista, puoli maalaista elämää, jossa enemmin metsästetään kuin partiolla kuljetaan. Saatanpa esittää sinulle kapteini Archibaldin oivaksi tiikerien ajajaksi; hän on niiden kauhu. Mutta vaikka olemme naimattomat ja perheettömät, halusimme kumminkin jättää rauhallisuuden Indian peto-eläin raukkain keskellä ja tulla tänne hengittelemään muutamia suuntäysiä europalaista ilmaa. Me saimme vuodeksi kotiluvan, ja heti sen saatuamme tulimme Punaisen Meren, Suezin ja Franskanmaan kautta pikajunan nopeudella vanhaan Englantiimme.
— Vanhaan Englantiimme! — vastasi kapteini Corsican hymysuin, — emmepä siellä enää olekaan, Fabiani. Kyllähän englantilainen alus meitä kuljettaa mutta se on erään franskalaisen yhtiön varustama ja vie meidät Amerikaan. Kolme erilaista lippua liehuu päittemme päällä, osoittaen että kävelemme franskalais-englantilais-amerikalaisella maalla.
— Se ei tee mitään, — vastasi Fabiani, jonka otsa silmänräpäyksessä rypistyi jostakin tuskallisesta tunteesta, — se ei tee mitään, kunhan lupa-aikamme kuluu. Me tarvitsemme liikkua; siinä on elämä. Se tuntuu niin hyvältä, kun saa unhottaa olleet ja menneet ja kuolettaa nykyiset näkemällä uusia asioita ympärillänsä. Muutamain päiväin perästä olemme New-Yorkissa, jossa saan syleillä sisartani ja sen lapsia, joita en ole nähnyt moneen vuoteen, ja sitte käymme katsomassa niitä isoja järviä; me matkustamme Missisippiä alas New-Orleansiin ja käymme Amazon-virralla. Amerikasta suhkaisemme Afrikaan, jossa leijonat ja elehvantit ovat tehneet liiton yhtyäksensä Toivon Niemelle viettämään kapteini Corsicanin tuloa, ja sieltä käännymme takaisin opettamaan Chipaijilaiset tottelemaan hallituksemme tahtoa.
Fabian puhui arkatuntoisella joutuisuudella, ja rintansa aaltoili huokauksista. Silminnähtävästi oli hänen elämässään joku onnettomuus, jota en vielä tiennyt ja jota hänen kirjeensäkään ei ollut antanut minun aavistaa. Archibald Corsican sitä vastoin näytti kuin tuntisi hänen tilansa, ja hän osoitti hellää ystävyyttä Fabianille, joka oli muutamia vuosia häntä nuorempi. Hän näytti olevan Fabianin vanhempi veli, tämä pitkä englantilainen kapteini, jonka ystävyys ensi tilaisuudessa voi muuttua urhoollisuudeksi asti.
Kanssapuheemme samassa keskeytyi torven toitahuksesta; oli näetsen eräs möhläkkä passari, joka neljännestiimaa edeltäpäin ilmoitti, aamuisen pantavan eteen kello puolivälissä yksi. Neljästi päivittäin raikui tämä torvi matkustajain isoksi tyytymykseksi: kello puolivälissä yhdeksän kahvepöytään, puolivälissä yksi aamuiselle, neljän aikana päivälliselle ja puolivälissä kahdeksan teelle. Muutamissa silmänräpäyksissä olivat nuo pitkät kadut tyhjinä, ja kohta olivat kaikki vieraat asettuneet pöytiin noissa isoissa salongeissa, missä minä onnistuin saamaan sijani Fabianin ja Corsicanin viereen.
Näissä ruokasaleissa oli neljä pöytäriviä, joilla lasit ja putellit seisoivat aivan liikkumattomina. Höyrylaiva ei tuntenut laisinkaan aaltojen hyökyä; pöytävieraat, miehet, naiset ja lapset taisivat huoleti syödä. Hyvin laaditut vadit kulkivat ympäri pöytiä ja laivapojilla oli kiire passatessaan. Kunkin pyynnöstä, joka kirjoitettiin sitä varten aiottuun pienoiseen muistolippuun, toivat he viiniä, likööriä tahi olutta, josta eri maksu tehtiin. Uroita samppanjaa juomaan edellä muita olivat kalifornialaiset. Miehensä, entisen tullimiehen vieressä istui siellä eräs pyykinpesijä, joka oli rikastunut ammatissaan San Franciscossa ja joi kolme dollaria maksavan putellisen klikoota kuin mies. Kaksi tahi kolme heikkoa ja kalpeata nuorta naista ahmasivat verisiä pihvipaisti-pytkyjä. Pitkät rouvat, norsunluisilla torahampailla varustetut, kaalivat suihinsa pienoisista laseistaan keitetyitä munia. Toiset lipostelivat nähtävällä tyytyväisyydellä päällisruokiin kuuluvia raparperi-torttuja ja kasvaksia. Kaikki olivat täydessä puuhassa; olisitpa luullut olevasi jossakin kävelypuistojen ravintolassa, keskellä Parisia, etkä aavalla merellä.
Aamuisen jälkeen kannelle taas ilmausi väkeä; matkustajat tervehtelivät sivumennessään toisiansa taikka tunkeilivat kuin kävelijät Hyde-puistossa. Lapset juoksentelivat siellä ja täällä ja leikittelivät, nakkelivat ilma-pallojaan tahi vierittelivät vanteitaan. Enin osa herroja käveli, tupakkia poltellen. Naiset istuivat telttatuoleilla työskennellen, lueskellen tahi keskenään puhellen. Kuvernantit ja lasten piiat pitivät pikkulapsia vaarilla. Muutamat Amerikan mätimahat soutelivat kiikkutuoleillaan. Laivan upseerit tulivat ja menivät, mitkä vahdinpitoon komentosilloille ja kompassia katsomaan, mitkä matkustajain usein naurattaviinkin kysymyksiin vastauksia antamaan. Tuulen toisinaan tyyntyessä kuultiin urkujenkin ääniä, jotka seisoivat isossa peräsalonsgissa, ja äänen-vastuita kahdesta tahi kolmesta pianosta, jotka surkeasti kilpailivat keskenään alempana olevissa salongeissa.
Kello 3 paikoilla kuului väkeviä hurrahuutoja, ja matkustajat hyökäsivät hyteille. Great Eastern sivusi erästä kahden kaapelipituuden päässä olevaa pakettivenettä, jonka se tuuma tuumalta oli saavuttanut. Se oli New-Yorkissa käyvä Propontis, joka tervehti merien jättiläistä, ja merien jättiläinen vastasi tervehtimiseen.
Kello puolivälissä viisi meillä vielä oli maa näkyvissä kolmen peninkulman päässä, mutta työläs oli sitä sumun läpi nähdä nyt yhtäkkiä ärjähtäneessä myrskyn puuskassa. Kohta näkyi valkea, joka tunnettiin yksinäisellä kalliolla olevan Fastenet-majakan valkeaksi, ja ennen pitkää tuli yö, jonka kuluessa Cap Clear, Irlannin rannikon viimeinen niemi, oli sivuttava.
(jatkuu)
