Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Huolimatta laivan säännöttömistä liikkeistä pantiin elämä laivassa järjestykseensä; eikä mikään ole mutkattomampaa, kun vain englantilaiset ovat sitä tekemässä. Pakettivene on hänen korttelinsa, hänen katunsa, hänen huoneensa, jotka siirtelehtävät, ja hän on kotonaan sittekin. Franskalainen sitä vastoin on aina kuin matkustaisi, — kun matkustaa.
Niin pian kuin ilma salli, riensi väestö kaduille. Kaikki nämä kävelijät, jotka, vaarui miten vaarui, kuitenkin pysyivät pystyssä, näyttivät minusta ikäänkuin juopuneilta. Ne matkustajista, jotka eivät menneet kannelle, jäivät joko omiin salonkeihinsa taikka isoon salonkiin, ja silloin sai kuulla soittokalujen räminää. Kaikista mestareista huomioni enemmin tarkkautui erääsen pystyluiseen naiseen, jota sanottiin varsin hyväksi musiikin suosijaksi. Helpottaaksensa soitettavansa kappaleen suorittamista oli hän merkinnyt kaikki nuotit numeroilla ja kaikki pianon näppäimet niitä vastaavilla numeroilla. Jos nuotti oli merkittynä 27:llä, niin hän kosketti seitsentäkolmatta näppäintä, jos nuotti oli 53, niin hän löi näppäintä 53. Ja tätä teki hän huolimatta melusta ympärillään tahi muista soittokaluista, joita kuului likimmäisistä salongeista, taikka ilkivaltaisista lapsista, jotka nyrkeillään pieksivät soittimen joutilaita kieliä poikki.
Tämän soitannon alla kaappasivat läsnä-olijat sattumoisin käteensä kirjoja, joita oli siellä ja täällä pöydillä. Jos joku niissä tapasi jonkun miellyttävän paikan, luki hän ääneen, ja kohteliaasti huomaavaiset kuulijat tervehtivät häntä hyvittelevällä muminalla. Muutamia sanomalehtiä oli hajallansa sohvilla, mokomia englantilaisia ja amerikalaisia lehtiä, jotka aina näyttävät vanhoilta, vaikkei niitä olisikaan vielä auki leikattu. Hankalata on aukoa noita summattoman suuria lehtiä, jotka voivat peittää useiden neliömeterien alan. Mutta kun muoti on semmoinen ettei niitä leikata auki, niin niitä ei leikata. Eräänä päivänä oli minulla niin paljon malttavaisuutta, että luin auki leikkaamattoman New-York-Heraldin ja luin sen loppuun asti. Mutta päättäköönpä itsekukin, sainko palkintoa vaivastani, kun yksityisten ilmoitusten seassa keksin seuraavan pätkän: "H:ra X … pyytää kaunista miss Z …, jonka hän eilen kohtasi eräissä yhteisvaunuissa viidennelläkolmatta kadulla, tulemaan huomenna häntä tapaamaan huonessa n:o 17 Pyhän Nikolaan hotellissa. Hän haluaa puhutella häntä naimisesta". Mitäs tekikään tämä kaunis miss Z …? En tahdo toki tietääkään.
Koko tämän iltapäivän vietin minä isossa salongissa, tarkastellen ja pakinoiden. Kanssapuhe ei voinut olla muuta kuin miellyttävää, sillä ystävänäni Dean Pitferge oli tullut viereeni istumaan.
— Oletteko toipuneet loukkauksestanne? — kysyin minä häneltä.
— Täydellisesti, — vastasi hän. — Mutta ei käy hyvästi!
— Minkä ei käy hyvästi? Teidänkö?
— Ei, vaan höyrylaivamme. Potkurin kattilat eivät ole tarpeeksi suuret, ja me emme voi saada tarpeeksi asti höyryn painoa.
— Te tahdotte siis hyvin nopeasti päästä New-Yorkiin?
— En suinkaan, minä puhun vain niinkuin insinööri olisin; ei sen enempää. Minä olen täällä hyvin tyytyväinen, ja minä todellakin tuntisin kaipuuta, jos minun täytyisi jättää tämä joukko omatapaisia henkilöitä, jonka sattumus on saattanut tänne laivaan — minun huvikseni.
— Omatapaisia henkilöitä! — virkahdin minä, katsahtaen matkustajain puoleen, joita parast'aikaa virtasi salonkiin. Mutta ovathan kaikki nämä ihmiset yhdenlaisia!
— Oih! — vastasi tohtori, — kyllä näkyy että hyvin vähän tunnette heitä. Suku on sama, sen myönnän, mutta kuinka monia eri lajia eikö siinä ole. Katselkaapa tuota ryhmää ujostelemattomia herroja tuolla kaukana, jalat ojetut pitkin sohvia ja hatut silmille painetut. Ne ovat jankkeja, puhtaita jankkeja. Maine, Vermont ja Connecticut valtioista, Uuden Englannin jälkeisiä, ymmärtäväisiä ja toimeliaita miehiä, hiukan liiaksi papeille alamaisia, mutta jotka tekevät väärin siinä etteivät aivastaessaan pidä kättä suunsa edessä. Hyvä herraseni, ne ovat tosi saksalaisia, voitonhimoisia ja sitte niin kekseliäitä! Sulje kaksi jankkia yhteen huoneesen, ja tunnin kuluessa on kumpikin heistä voittanut kymmenen dollaria toiseltaan!
— En tahdo kysyä teiltä millä tavoin, — vastasin minä tohtorille naurahtaen, — mutta minä näen heidän joukossaan erään pienen, pystynenäisen miehen, oikean tuuliviirin. Hänellä on pitkä päällystakki ja mustat, lyhvenlaiset housut. Kuka se herra on?
— Se on protestantinen pappi, mahtava mies Massachussetista. Hän etsii vaimoansa, erästä entistä opettajatarta, joka on tullut hyvin edullisesti tunnetuksi eräässä kuuluisassa oikeudenkäymisessä.
— Entäs tuo toinen, iso ja murheellinen, joka näyttää mietteisinsä vajonneen?
— Hän laskee nyt jotakin lukua, — sanoi tohtori, — Hän miettii alinomaa.
— Jotakin tehtävääkö?
— Ei, vaan omaisuuttaan. Se on mahtava mies. Hän tietää joka silmänräpäyksenä pennin päälle, kuinka paljo hänellä on. Hän on rikas, ja yksi kortteli New-Yorkissa on rakettuna hänen maallensa. Neljännes tuntia tätä ennen hänellä oli 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja 1/2 dollaria, mutta nyt hänellä ei ole kuin 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja 1/4 dollaria.
— Mistä tulee se eroitus hänen omaisuudessaan?
— Siitä että hän vastikään poltti sikarin, joka maksoi 30 sous.
Tohtorilla oli niin äkki-arvaamattomia vastauksia, että halusin kuulla hänen pitemmältä puhelevan. Hän oli minusta lysti. Minä osoitin hänelle erästä ryhmää, joka oli istuutunut erääsen toiseen osaan salonkia.
— Nuo, — sanoi hän, — ovat kaukaisesta Lännestä. Vanhin heistä, joka on kuin ensimäinen kirjuri jutunkantajan luona, on mahtava mies, pankin johtaja Chicagossa. Hänellä on aina kainalossa albumi, sisältävä näköalat hänen korkeasti rakastetussa kaupungissa, josta hän kopeilee, ja syystä kyllä: kaupungista, joka rakettiin 1836 ja jossa nyt on 400 tuh. sielua, hänen itsensäkin niihin luettuna. Hänen vieressään näette kalifornialaisen parikunnan. Nuori vaimo on kaunis ja ihastuttava; mies, hyvin hyvästi pesty, on entinen auran ajaja, joka aikanaan kynti kultapaakkuja. Hän…
— On kai mahtava mies, — ennätin sanoa.
— On kyllä, — vastasi tohtori, — hänen varansa arvataan miljoonia.
— Entäs tuo pitkä varsi, joka aina keikuttelee päätänsä ylös ja alas kuin neekeri kelloa?
— Sekö, — vastasi tohtori, — se on se mainio Cokburn Rochesterista, maailman tilaston taitaja, joka on punninut kaikki, mitannut kaikki, jakanut ja laskenut kaikki. Asettakaapa joku kysymys tuon haittaamattoman hullun vastattavaksi ja hän on sanova teille, kuinka paljon leipää viisikymmenen-vuotias ihminen on syönyt aikanansa, ja kuinka monta kuutio-meteriä ilmaa hän on sisäänsä hengittänyt. Hän on sanova teille, kuinka monta peninkulmaa kirjeenkantaja astuu päivittäin, ainoastaan rakkaudenkirjeitä kantaissansa. Hän saattaa sanoa teille, kuinka monta leskeä tunnittain kulkee London-sillan yli, taikka kuinka laaja ja korkea torni tulisi, jos se rakettaisiin niistä voileivistä, jotka Yhdysvaltioiden kansalaiset yhdessä vuodessa nielevät. Hän on sanova teille…
Tohtori oli oikein vauhdissaan ja olis voinut pitkittää kauankin samalla tavoin, mutta muita matkustajia kulki ohitsemme ja saattivat väsymättömän tohtorin tekemään uusia muistutuksia. Kuinka monta erilaista luonnetta eikö ollut tuossa matkustaja-joukossa, jossa ei kumminkaan ollut yhtään joutilasta vetelehtäjää, sillä eihän siirrytä toisesta maan-osasta toiseen ilman tosi syyttä! Enin osa epäiltämättä menee etsimään onneansa Amerikan maalla, unhottaen että jankilla on asemansa yhteiskunnassa jo kaksikymmenen-vuotiaana ja että hän viidenkolmatta vuotisena pitää itsensä kovin vanhana rupeamaan kenenkään kanssa siitä taisteluun.
Näiden seikkailijain, keksijäin ja onnen etsijäin joukossa osoitti minulle Dean Pitferge muutamia, jotka eivät olleet mielenkiintoa herättämättä. Yksi niistä oli oppinut kemisti, tohtori Liebigin kanssa kilpaileva, joka sanoi keksineensä keinon tihentää kaikki ravitsevat aine-osat yhdestä härästä niin suureen lihapalaseen kuin viiden frankin lantti on, ja joka nyt meni lyömään rahaa märehtivistä karjoista Pampas-aavikoilla. Toinen, joka oli keksinyt lakkarissa kannettavan liikutusvoiman — lakkarikellon kuoreen mahtuvan höyryhevosen — kiirehti tästä keksinnöstään hyötymään Uudessa Englannissa. Tuo kolmas, eräs franskalainen Chapon-kadun varrelta, vei muassaan kolmeakymmentä tuhatta pahvivauvaa, jotka osasivat sanoa "pappa" hyvin onnistuvalla Amerikan tavalla, ja hän tiesi nyt etsityn onnensa saavuttaneensa.
Ja ottamattakin lukuun näitä omalaatuisia ihmisiä, kuinka monta muuta eikö ollut, joiden salaisuuksia ei voitu aavistaakaan! Kenties oli niissä joku kassanhoitaja, joka karkasi tyhjän kassa-arkun luota, tahi joku salainen poliisi, joka tekeytyi tuttavaksi hänen kanssansa ja ainoastaan odotti Great Easternin tuloa New-Yorkiin tarttuaksensa hänen kautustaansa! Kukatiesi olisi tässä joukossa myöskin voinut löytyä joitakuita noita epäiltäväin yritysten "perustajia", jotka aina löytävät kevyt-uskoisia osakkeiden ottajia, vaikka näillä yrityksillä olisikin tämmöisiä nimiä: *Valtameri-yhtiö Polynesion valistusta varten kaasulla*, tahi *Yleinen yhtiö tulen kestävien hiilien valmistusta varten*.
Mutta tällä silmänräpäyksellä kääntyi huomioni erään sisään astuvan nuoren parikunnan puoleen, jolla näytti olevan kovin varhainen ikävä.
— Ne ovat perulaisia, herraseni, — sanoi tohtori, — parikunta, joka naittui vuosi tätä ennen ja on viettänyt kuherrus-viikkojansa kaikilla maailman kulmilla. He lähtivät Limasta hää-iltana. He jumaloitsivat toisiansa Japanissa, rakastivat toisiansa Australiassa, suvaitsivat toisiansa Franskanmaalla, kiistelivät Englannissa ja tulevat epäiltämättä eriämään toisistaan Amerikassa!
— Ja kuka on tuo varteva mies, — sanoin minä, — tuo vähän pöyhkeän näköinen, joka nyt astuu sisään? Hänen mustista nääveleistään päättäen luulisin hänen soturiksi.
— Se on mormonilainen, — vastasi minulle tohtori, — eräs "vanhin", herra Hatch, yksi niitä suuria saarnamiehiä viimeisten päiväin pyhäin kaupungissa. Mikä kaunis miehen perikuva! Katsokaapa vain tuota uljasta silmänluontia, tuota arvokasta muotoa, tuota ryhtiä, niin erilaista jankin suhteen. Herra Hatch palajaa Saksanmaalta ja Englannista, jossa hän menestyksellä on saarnanut mormonien oppia, sillä tällä lahkolla on paljo seuralaisia Europassa, joiden se sallii elää eri maiden lakien mukaan.
— Mutta, — muistutin minä, — onhan monivaimoisuus kielletty
Europassa.
— Sepä on tietty, herraseni, mutta älkää luulkokaan että monivaimoisuus on pakollista mormonilaisille. Heidän päällysmiehellään Brigham Youngilla on vaimola, se kun on hänelle mieleinen, mutta kaikki hänen oppilaisensa Suolajärven rannoilla eivät noudata hänen esimerkkiään.
— Niinkö tosiaankin? Entäs herra Hatch?
— Herra Hatchilla on vain yksi vaimo ja hänestä on siinä kylliksi. Muuten aikoo hän selvittää meille oppijärjestelmänsä esitelmässä, jonka tulee antamaan jonakuna iltana.
— Kyllä silloin salonki on täynnä, — sanoin minä.
— Niin, — vastasi Pitferge, — jos eivät pelipöydät vie häneltä kovin paljon kuulijoita. Te tiedätte, että keulasalongissa pelataan. Siellä on eräs ruman- ja ilkeännäköinen englantilainen, joka näkyy johtavan sitä peliseuraa. Se on häjynkurinen, huonomaineinen ihminen. Oletteko havainneet häntä?
Sittekuin tohtori vielä oli antanut muutamia selityksiä, tunsin minä niistä saman henkilön, joka samana aamuna noilla hullummaisilla vedoillaan laivahylystä oli kääntänyt huomiota puoleensa. Vaarin-ottoni ei siis ollut minua pettänyt. Dean Pitferge ilmoitti minulle, että hänen nimensä oli Harry Drake. Hän oli erään Calcuttassa asuvan kauppiaan poika, pelari, irstaileva, kahden-miekkailija, miltei häviöön joutunut veijari, joka arvattavasti Amerikassa nyt aikoi koettaa seikkailevaista elämätä.
— Tuommoiset ihmiset, lisäsi tohtori, — löytävät aina imartelijoita, jotka heitä mielistelevät, ja tällä on jo joukko lurjuksia ympärillään, joiden keskus hän on. Niissä olen havainnut erään pienen, pyöreä-vartisen, nykerä-nenäisen, paksu-huulisen, lasisilmissä käyvän miehen, joka lienee joku saksalainen juutalainen juuri oikeata laatua. Hän sanoo itsensä tohtoriksi, mutta minä sanon, että hän on huonomman puolinen konna ja Draken ihmettelijä.
Dean Pitferge, joka äkkiä siirtyi aineesta toiseen, nyhjäsi samassa minua kyynärpäällään. Minä katsahdin salongin ovelle, jonka kautta eräs parikymmen-vuotias nuori mies ja seitsentoista-vuotias tyttö astuivat käsitysten sisään.
— Kaksi äsken nainuttako? — kysyin minä.
— Ei, — vastasi minulle tohtori puoleksi surullisella äänellä, — kaksi aikoja sitte kihlautunutta, jotka vain odottavat pääsyänsä New-Yorkiin saadaksensa naida. He ovat äskettäin päättäneet matkailemisensa Europassa — perheensä suostumuksella tietenkin — ja nyt he tietävät olevansa toisillensa luodut. Kelpo nuorukaisia! Onpa hupaista heitä katsella. Usein näen heidät kallistuneina koneesen vievän alaskäytävän ylitse, jossa lukevat rattaiden pyöräyksiä, jotka eivät liiku niin nopeasti kuin he soisivat. Ah! herraseni, jos höyrykattilamme lämmitettäisiin tuli-kuumiksi, niinkuin näiden nuorukaisten sydämet ovat, niin kyllä höyryn voima enenisi.
(jatkuu)
