Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Fabiani jätti minun katsastamaan hänen kapineittensa siirtämistä hyttiin n:o 73 ison salongin rivissä, joka numero seisoi hänen piletissään. Samassa silmänräpäyksessä kiemuroitsi sakeita savutupruja höyrylaivan avaroista korsteinireiistä. Höyrykattilain seinäin tärinä kuului aina laivan pohjaan asti. Huumaava höyry kohisi laskutorvista ulos hienona tuhuna kannelle kaatuen. Muutamista jyrkävistä liikunnoista voi päättää, että koneita koeteltiin. Insinöörillä oli tarpeeksi höyryä; me taisimme lähteä.
Mutta ensin oli ankkuri nostettava. Merivesi oli vielä nousemassa, ja höyrylaiva, joka sen päällepainosta oli kääntynyt toisapäin, käänsi nyt keulansa sitä vastaan ja oli siis aivan valmis menemään jokea alas. Kapteini Andersonin oli täytynyt valita tämä hetki purjeille lähteäksensä, sillä laivan pituus ei sallinut hänen oikein liikehtiä Mersey-virralla. Kun pakovesi ei vienyt häntä muassansa, vaan hän päinvastoin tunki vikevää nousuvettä vastaan, niin hän voi paremmin hallita laivansa ja taitavammin liikehtiä niiden monilukuisten alusten keskitse, jotka liikkuivat virralla ristin rastin. Pieninkin yhteenkäynti tämän jättiläisen kanssa olis ollut rusentavainen.
Vaatipa melkoisia ponnistuksia ankkurin nostaminen tällaisissa suhteissa. Nousuveden ahdistama höyrylaiva jännitti ankarasti ankkurikettinkejä, johon vielä tuli se, että vahva länsi-eteläis tuuli ankarasti vastasi laivan suureen kokoon, näin yhdistäen vaikutuksensa nousuveden vaikutukseen. Sen tähden oli täytyminen käyttää voimakkaita koneita vetämään noita raskaita ankkureita mutapohjasta ylös. Eräs "ankkurivene", vene, joka vartavasten oli aiottu tämmöiseen tehtävään, oli tullut kettingeillä avuksi, mutta sen vintturit eivät riittäneet, jonka tähden täytyi käyttää Great Easternin konelaitoksia.
Seitsemänkymmenen hevosenvoiman kone oli edeltäpäin laitettu hissaamaan ankkureita. Ei tarvinnut muuta kuin päästää höyryä kattiloista sen sylintereihin, niin heti saatiin melkoinen voima, jota saatettiin suoraan käyttää vintturin lukuttamiseksi, jossa kettingit olivat kiinni. Niinpä tehtiinkin. Mutta kone oli riittämätön, niin voimakas kuin olikin. Täytyi siis tulla avuksi. Kapteini Anderson antoi käyttää kierrin- eli väänninpuita ja viisikymmentä miestä tuli vintturia vääntämään.
Laiva alkoi liikkua, mutta työ kävi verkasti; kettinkien mutkat kolisivat vaikeasti klyyseissä, ja minun mielestäni olisi kettingeitä voitu höllittää muutamilla rattaiden pyörähyksillä, että olisi helpommin voitu hilata niitä sisään.
Tällä silmänräpäyksellä seisoin kokkapenkerellä ynnä koko joukon kanssa muita matkustajia, tarkaten kaikkia työn temppuja. Likellä minua seisoi eräs matkustaja, joka epäiltämättä oli tuskissaan tästä pitkällisestä temppuilemisesta ja usein kohautteli hartioitansa, samalla ihvehtien tuolle voimattomalle koneelle. Se oli pienoinen, laiha, arkatuntoinen, liikunnoissaan äkkipikainen mies, jonka silmät tuskin näkyivät hänen ryttyyn vedettyin kulmainsa alta. Kasvontuntija olisi heti havainnut, että elämän tapaukset näkyivät iloiselta puoleltaan tälle miehelle, jonka naurujänteet eivät koskaan olleet levossa. Muuten — sen havaitsin jälestäpäin — oli hän herttainen matkakumppali.
— Herra, sanoi hän minulle, — tähän asti olin luullut, että koneet ovat aiotut auttamaan ihmisiä eikä ihmiset auttamaan koneita.
Aioin juuri vastata tähän oikeaan muistutukseen, kun ankaroita huutoja kuului. Me hyökäsimme molemmat likemmä keulaa. Kaikki väänninpuissa olleet miehet olivat kumoon paiskatut; muutamat kämpivät jälleen ylös, toiset jäivät kannelle makaamaan. Joku pienempi rataa koneessa oli lentänyt rikki ja vintturi antanut perään kettinkien hirmuiselle vetovoimalle. Miehet paiskattiin selkäpiilleen ja saivat kovia kolauksia päähän tahi rintaan. Katkenneista seisingeistään pääsneet tangot kieppusivat vikevästi ympärinsä ja tappoivat neljä merimiestä sekä haavoittivat tusinan toisia. Näiden jälkimäisten joukossa oli ylipursimies, eräs Skotlantilainen Dundeesta.
Nyt riennettiin näiden onnettomain luokse. Haavoitetut vietiin sairas-saliin, joka oli perän puolessa. Neljää kuollutta alettiin heti maalle toimittaa. Muuten englantilaiset ovat niin välinpitämättömiä ihmishengestä, että tämä tapaus ei juuri isosti vaikuttanut laivassa oleviin. Nämä onnettomat, kuolleet tahi haavoitetut, olivat vain hampaita rataslaitoksessa, joiden sijaan vähällä kustannuksella voitiin saada toiset. Höyryveneelle, joka jo oli lähtenyt tiehensä, annettiin merkki tulla takaisin, ja muutamain minuutein perästä oli se laivan vieressä.
Nuo neljä ruumista käärittiin nyt huopapeittoihin, laskettiin alas ja asetettiin höyryveneen kannelle. Höyryvene lähti heti menemään, ja matruusia meni keulan puoleen pesemään veripilkkuja kannelta.
Sillä välin katselin minä tuota vähäistä, täydellä koneella etenevää venettä. Kääntyessäni toisapäin jupisi tuo pilkallisen näköinen matkakumppalini takanani:
— Tämäpä matka hyvästi alkaa!
— Sangen pahasti, — vastasin minä. — Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
— Tohtori, Dean Pitfergen kanssa.
(jatkuu)
