Neljästoista luku

Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki







Aamuisella ollessa kertoi Dean Pitferge minulle, papin selittäneen tekstinsä oivallisesti. Monitorit, sota-oinaat, rautaan puetut linnoitukset, veden-alaiset miinut, kaikki nämä koneet olivat temppuilleet hänen saarnassaan, ja itse oli hän arvannut itsensä suureksi kaiken Amerikan suuruuden nojalla. Jos Amerikalle maistuu tämmöinen imarteleminen, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista.

Astuttuani taas isoon salonkiin, luin seuraavan ilmoituksen:

Lev. 50 pyk. 8 m. P.

Pit. 30 pyk. 44 m. L.

Kurssi: 255 penink.

Yhä samaa menoa. Emme olleet vielä tulleet kuin 11 sataa peninkulmaa, Fastenetin ja Liverpoolin väliset 310 niihin luettuina; siis vasta noin kolmanneksen osan matkaa. Koko päivän pitkittivät upseerit, matruusit, mies- ja nais-matkustajat lepäämistänsä, niinkuin Herra oli tehnyt Amerikan luotuansa. Ei ainoatakaan pianoa kuulunut noissa hiljaisissa salongeissa, shakkipelit eivät liikkuneet rasioistaan, ei kortit laatikoistaan; pelisali oli ja pysyi autiona. Tänäpänä sain tilaisuuden esittää tohtori Pitfergen kapteini Corsicanille. Omatapainen mieheni huvitti kapteinia isosti, kertomalla hänelle Great Easternin salaisen aikakirjan. Tohtori koki näyttää hänelle toteen, että se oli kirottu, noiduttu laiva, jota joku onnettomuuden tapaus olisi kohtava. Kertomus tuosta "kiinni niitatusta insinööristä" huvitti suuresti Corsicania, joka, kuten Skotlantilainen ainakin, isosti rakasti ihmeellisiä, mutta kuitenkaan ei voinut olla epäilevästi myhäilemättä.

— Minä näen, — sanoi tohtori Pitferge, — ettei kapteini paljon usko kertomuksiani?

— Paljon?… Kenties on kovin paljon sanottu! — vastasi Corsican.

— Uskoisitteko minua paremmin, kapteini, — kysyi tohtori vähän vakaisemmalla äänellä, — jos näyttäisin teille toteen, että täällä laivassa öillä kummittelee?

— Kummittelee! — sanoi kapteini. — Mitä! Liikkuuko täällä aaveitakin?
Ja te uskotte sen?
— Minä uskon, — vastasi Pitferge, — minä uskon mitä uskottavat ihmiset sanovat. Minä olen kuullut vahdissa olevilta upseereilta ja muutamilta matruuseilta, jotka pitävät yhtä tässä asiassa, että joku varjo, joku määrämuodoton haamu kuljeksii laivalla synkkinä öinä. Kuinka tulee se nainen tänne? Sitä ei tiedetä. Kuinka katoaa hän? Ei sitäkään tiedetä.

— Pyhä Dunstan! — huudahti kapteini Corsican — siitäpä tahdomme yhdessä ottaa selvän.

— Tänä yönäkö? — kysyi Pitferge.

— Vaikka tänä yönä, jos niin tahdotte. Ja te, herraseni, — lisäsi kapteini, kääntyen minuun päin, — tulettehan kanssamme.

— Ei, — sanoin minä, — minä en tahdo häiritä aaveen tuntemattomuutta.
Muuten ennemmin uskon, että tohtorimme puhuu leikkiä.
— Minä en puhu leikkiä, — vastasi kiinteäpäinen Pitferge.

— Saadanpa nähdä, tohtori! — sanoin minä. — Uskotteko todellakin, että kuolleet jälleen näyttelevät itsiänsä laivan kannella?

— Uskon, minä uskon totisesti, että kuolleet nousevat ylös, — vastasi tohtori, — ja tämä uskoni on sitä hämmästyttävämpi, kuin olen lääkäri.

— Lääkäri! — virkahti siihen kapteini Corsican ja peräytyi, ikäänkuin tämä sana olis tuottanut hänelle levottomuutta.

— Olkaa huoleti, kapteini, — vastasi tohtori, ystävällisesti naurahdellen, — minä en tee virkani töitä matkoilla!


(jatkuu)