Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Päivällä jälkeen, Huhtikuun 1:senä, valtameri näytti keväiseltä, vihannoiden kuin niitty auringon ensimäisissä säteissä. Huhtikuu alkoi loistoisena Atlantilla. Laineet hyökyilivät hehkumallisesti, ja muutamia pyöriäisiä eli merisikoja kelleröitsi laivan vanavedessä.
Tavattuani kapteini Corsicanin, sanoin minä hänelle, että tohtorin mainitsema kummitus ei ollutkaan nähnyt hyväksi näyttäytyä. Tottapa yö ei ollut tarpeeksi pimeäsen kuljeksimisille. Silloin pisti mieleeni, että koko tämä seikka oli vain Pitfergen keksimä pilanteko, jota sai harjoittaa Huhtikuun 1 päivänä, sillä Amerikassa ja Englannissa niinkuin Franskanmaallakin se on tavallista. Ilvehtelijöitä ja narratuita ei puuttunut; muutamat nauroivat, toiset tulivat levottomiksi, ja luulenpa nyrkkisilläkin oltaneen, mutta saksilaisten välillä ne eivät koskaan pääty miekanpistoilla. Kahden-miekkailut ovat, kuten tiedetään, Englannissa kielletyt sangen kovain rangaistusten uhalla. Upseereilla ja sotamiehillä ei ole lupaa tapella, sanokoot syyksi mitä hyvänsä. Murhaaja tuomitaan mitä kovimpiin, häpeällisiin ruumiillisiin rangaistuksiin, ja nyt johtuu mieleeni, että tohtori sanoi erään upseerin nimen, joka oli ollut kaleeri-orjana kymmenen vuotta sen tähden, että hän kuolettavasti oli haavoittanut vastustajansa eräässä muuten kunniallisessa kahden-miekkailussa. Tietysti siis kahden-miekkailut näin ankaraa lakia sovellutettaessa ovat perin kadonneet Englannin tavoista.
Tällä näin kauniilla ilmalla kävi vaarinotto puolenpäivän aikana vallan hyvästi; se ilmoitti 48 pyk. 47 m. leveyttä ja 36 pyk. 48 min. pituutta sekä kuljettua matkaa ainoastaan 250 peninkulmaa. Hitainkin atlantinen höyry olis voinut tarjota meille hinausta. Tämä harmitti kovasti kapteini Andersonia. Insinööri väitti riittämättömän höyrynpainon tulevan puuttuvasta ilmanvaihetuksesta tulisijoissa, mutta minä osaltani ajattelin vitkallisen kulun ennen kaikkea olevan luettavan rattaiden syyksi, joiden poikkimittaa varomattomasti kyllä oli vähennetty.
Kello 2 tienoilla samana päivänä havaittiin kumminkin höyrylaivan vauhdin paranneen, ja se oli noiden kahden kihloissa olevan nuorukaisen ulkonäkö, joka saatti minulle tämän parannuksen ilmi. Nojaten oikeanpuolista laivanparrasta vasten kuiskuttivat he muutamia iloisia sanoja toisilleen, taputellen käsiänsä. He katselivat hymysuin höyrytorvia, jotka kohosivat pitkin Great Easternin savupiippuja, ja joiden suilla liehui valkoista keveätä höyryä. Paino oli noussut potkurin höyrykattiloissa, ja tämä mahtava voima nosti henkiläpät, joita yhdenkolmatta naulan paino neliötuuman päällä ei enää voinut hallita.
— Ne höyryävät! ne höyryävät! — huusi nuori nainen — keveän huurun noustessa hänenkin puoli-aukinaisilta huuliltaan.
— Katsokaamme konetta! — sanoi nuori mies, vetäen morsiamensa käsivarren omansa alle.
Dean Pitferge oli etsinyt ja löytänyt minun. Me seurasimme tätä lempivää paria aina isolle kapille asti.
— Kuinka nuoruus on ihana! — sanoi hän.
— Niin, — vastasin minä, — nuoruus parittain!
Kohta seisoimme mekin kallistuneina potkurin koneen aukon ylitse. Tämän avaran kaivon pohjalla, kuusikymmentä jalkaa silmäimme alla, eroitimma me koneen vaakasuorassa makaavat pistonit eli männöt, jotka hyökäilivät toisiaan vastaan ja joka töytäyksellä kastivat itsensä nopalla kone-öljyä.
Sillä aikaa oli nuori mies ottanut lakkarikellonsa esiin, ja nojaten hänen olkapäätänsä vasten noudatti neito sekuntiviisarin liikuntoa. Neito katsoi kelloon ja nuorukainen luki potkurin pyöräyksiä.
— Minuuti! — sanoi neito.
— Seitsemän-neljättä pyöräystä! — vastasi nuorukainen.
— Seitsemän-neljättä ja puoli, — muistutti tohtori, joka myöskin oli pitänyt pyöräyksiä silmällä.
— Ja puoli! — huudahti neito. — Kuules Edvard! Kiitos, herraseni, — lisäsi hän ja lahjoitti arvoisalle Pitfergelle mitä armaimman myhäyksen.
(jatkuu)
