Yhdeksäs luku

Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki







Tunnustaa täytyy, että tohtori Dean Pitferge ei suinkaan ollut lohduttavainen, ja matkustajat eivät suinkaan olisi häntä kauhistuksetta kuunnelleet. Laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän toden takaa? Oliko se totta, että hän seurasi Great Easternia kaikilla sen matkoilla, saadaksensa olla läsnä jossakin lopputapauksessa? Kaikki mahdollista ylenmielellisessä ihmisessä, varsinkin kun se on englantilainen.

Sillä välin höyrylaiva pitkitti menoansa, kikkeröiden kuin vene. Hirmuinen meritauti, sekä tarttuva että kulkutaudin tapainen, levisi pikaisesti. Muutamat matkustajista, kalpeita, vähäverisiä, terävänenäisiä, posket lontollaan ja ohimot kuopalla, jäivät kannelle raitista ilmaa hengittelemään. Enin osa heistä oli tyytymätön höyrylaivaan, joka käytti itsensä aivan kuin ankkuripoji, ja laivan varustaja-yhtiöön, joka oli ilmoittanut, että "meritauti oli laivassa tuntematonta".

Kello 9 seuduilla aamupäivästä merkittiin eräs esine kolmen tahi neljän peninkulman päässä vasemman puolen looringin puolella. Oliko se laivahylky, valaskalan luuranko vaiko aluksen jäännös? Sitä ei käynyt vielä eroittaminen. Joukko terveitä matkustajia oli keräynyt keulakapille tähtäilemäan tätä noin kolmesataa peninkulmaa likimmäisestä rannikosta ajelevaa jäännöstä.

Silla välin oli Great Eastern kääntänyt suuntansa tuota havaittua esinettä kohti. Kaikki kiikarit olivat sinnepäin ojetut. Arvauksia rakeili, ja veikanlyönnit alkoivat päästä vauhtiinsa noiden amerikalaisten ja englantilaisten välillä, jotka ottavat joka aiheen onkeen, mistä vain voivat veikkoja lyödä. Noiden äkäisten veikanlyöjäin joukossa havaitsin erään pitkävartisen miehen jonka ulkonäkö minua hämmästytti isoa kavaluutta selvästi osoittavilla merkeillään. Tällä miehellä oli kiukkuisuuden ilmaus ikäänkuin painautuneena kasvoihin. Otsaansa rumensi suorapysty kurttu, katsantonsa oli julkea ja epäkohtelias; silmät kalseat, kulmakarvat likellä toisiaan, hartiot korkeat ja pää pysty, sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit harvinaisesta hävyttömyydestä ynnä tavattomasta konnamaisuudesta. Kukahan tuo mies oli? Sitä en tiennyt, mutta kovin oli hän vasten mieltäni. Hän puhui kovasti ja äänellä, joka tuntui loukkausta tarkoittavan. Muutaman hänen kaltaisensa toverit nauroivat hänen mauttomille pilapuheillensa. Tämä mies väitti tuossa veden päällä olevassa esineessä tuntevansa valaskalan rungon ja pysyi intoksessaan, tarjoten melkoista veikkaa, johon heti taivuttiin.

Hän tappasi kaikki nämä veikot, jotka nousivat moneen sataan dollariin, sillä tuo veden päällä oleva esine olikin aluksen runko. Höyrylaiva läheni joutuin, ja jo voitiin nähdä ruosteinen vaskitus sen emäpuulla. Se oli kolmimastokas, taklingiton ja kallellaan; se voi olla viiden tahi kuuden sadan tonnin kantava. Sen vanteissa rippui vielä taittuneita rustirautoja.

Oliko laivaväki jättänyt tämän aluksen sen omaan nojaan? Tämä oli kysymyksenä. Ei yhtään ihmistä näkynyt hylyllä; kenties olivat haaksirikkiset paenneet sen sisään? Kiikarilla varustettuna olin minä jo muutamia minuutia nähnyt jonkun esineen liikkuvan aluksen keulalla, mutta pian huomasin, että se oli tuulessa liehuva vokan jäännös.

Puolen peninkulman päässä tuli hylky kaikine eri seikkoinensa näkyviin. Se oli uusi ja aivan hyvässä kunnossa. Aluksen lasti, joka oli vierähtänyt tuulen alapuolelle, oli painanut sen oikealle puolen kallellensa. Silminnähtävästi oli aluksen jollakin vaarallisella hetkellä täytynyt uhrata mastonsa.

Great Eastern läheni alusta ja teki pyöräyksen sen ympäri, ilmoittaen läsnäolonsa tiheillä, ilmaa viiltelevillä, höyrypiipun merkeillä. Mutta hylky pysyi mykkänä ja äänettömänä. Koko tällä taivaanrannan ympäröimällä merenpinnalla ei näkynyt mitään; ei venettäkään ollut tämän tuhoittuneen aluksen vieressä.

Väestöllä oli epäiltämättä ollut aikaa pelastaa itsensä, mutta oliko se päässyt kolmensadan peninkulman takana olevaan maahan? Voivatko heikot veneet vastustaa aaltoja, jotka kiikuttivat Great Easternia noin hirmuisesti? Kuinka kauan sitte oli muuten onnettomuus tapahtunut? Eikö nyt vallitsevalla tuulella haaksirikon paikka ollut etempänä etsittävä? Eikö ollut tämä hylky jo kauan ajellut virran ja tuulen kaksinkertaisen vaikutuksen nojassa. Kaikki nämä kysymykset jäivät vastauksetta.

Höyrylaivan mennessä turmioon joutuneen aluksen perän sivu luin selvästi nimen *Lerida* sen nimilaudalla, mutta sen kotopaikka ei ollut ilmoitettuna. Sen muodosta ja näöstä sekä sen keulan omituisesta mallista merimiehet selittivät sen amerikalaiseksi.

Kauppalaiva, sotalaiva ei olis epäröinyt varustaa miehillä tätä runkoa, joka epäiltämättä sisälti arvokkaan lastin, sillä onhan tietona, että merivirastot semmoisissa tapauksissa myöntävät pelastajille kolmannen osan arvosta. Mutta Great Eastern, jolla oli säännöllinen retki, ei saattanut ottaa tätä hylkyä peräänsä tuhansien peninkulmain matkalla. Kääntyä takaisin ja viedä se likimmäiseen satamaan oli yhtä mahdotonta. Siis oli täytyminen matruusien suureksi kaipaukseksi, jättää se sillensä, ja kohta oli tämä vana ainoastaan taivaanrannalla katoava pilkku avaruudessa. Matkustajain ryhmät hajausivat. Mitkä palasivat salongeihin, mitkä hytteihinsä, eikä aamuiselle kutsuva torvikaan voinut herättää kaikkia meritaudissa nukkuvia.

Puolenpäivän aikana nostatti kapteini Anderson molemmat kahveli-vokat ja mesaanin, joten alus sai enemmän tukea eikä niin vaarunut.


(jatkuu)