Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Kello 4 aikana selkeni taas taivas, joka siihen asti oli ollut pilvessä. Meri oli tyyntynyt, ja laiva ei enää vaarunut; olisipa luullut manterella olevansa. Tämä Great Easternin vakavuus sai matkustajat ajattelemaan kilpajuoksujen toimittamista. Tämä uutinen levisi äkisti. Kaikki skotlantilaiset kokoontuivat hetikohta, ja katsojat jättivät salonkinsa ja hyttinsä. Eräs englantilainen, arvoisa Mac-Karthy, nimitettiin komissarius'eksi, ja juoksijat, puoli tusinaa matruusia, tulivat viipymättä esiin.
Kilparatoina olivat molemmat kadut. Kilpailijain piti kolmasti juosta laivan ympäri, ja siis mennä noin tuhannen ja kolmensadan meterin matka: siinä olikin kylliksi. Kohta olivat lehterit, se on penkeret täynnä uteliaita, käsikiikareilla varustettuja, ja muutamat olivat hissaneet "viheriän hunnun," arvattavasti suojaksi Atlantin pölyä vastaan. Vaunuja puututtiin, se on tosi, mutta ei tilaa asettaa niitä riviin. Naisia avarassa vaatetuksessa tungekseli erittäinkin peräkapeilla. Näkö oli ihastuttava.
Fabiani, kapteini Corsican, tohtori Dean Pitferge ja minä olimme asettuneet keulapenkerelle. Tämä oli paikka, jota voisi sanoa punnitus paikaksi, ja tänne olivat varsinaiset reimamiehet kokoontuneet. Edessämme oli pylväs, josta kilpailu oli aljettava ja joka oli maalinakin. Kohta alkoivat veikanlyönnit oikealla Englannin tavalla. Melkoisia summia uskallettiin ainoastaan kilpailevain ulkonäön nojalla. Huolekseni näin minä Harry Draken sekautuvan näihin valmistuksiin, puhellen ja väitellen äänellä semmoisella, ettei sanan vuoroa ollutkaan. Onneksi Fabiani ei näyttänyt pitävän kaikesta tuosta melusta juuri mitään, vaikka oli pannut muutamia puntia altiiksi hänkin. Hän oleskeli erillään, mieli aina murroksissa ja ajatukset kaukana muualla.
Tarjoutuneista juoksijoista oli kaksi edellä muita kääntänyt yleisen huomion puoleensa. Toinen oli eräs skotlantilainen Dundeesta, nimeltä Wilmore, pienoinen laihankälpä, reipas, jäntevä, leveärintainen ja kirkassilmäinen mies. Toinen, eräs kookas soreavartinen mies, synnylleen irlantilainen ja nimeltä O'Kelly, pitkä kuin kilpahevonen, oli tuntijain silmissä yhtä hyvä kuin Wilmorekin. Hänestäpä nyt vetoja pantiin, ja mielistyneenä häneen niinkuin muutkin yritin juuri uskaltamaan muutamia dollaria hänen päällensä, kun tohtori kuiskasi minulle:
— Pankaa veto tuosta pienestä, uskokaa minua. Iso mies on huonompi.
— Mitä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, — jatkoi tohtori vakavasti, — että iso mies ei ole puhdasta lajia. Hän voi olla alussa nopea, mutta ei ole kestäväinen. Tuo pieni, sitä vastoin, tuo skotlantilainen, on hyvää rotua. Katsokaapa kuinka suorana hän pitää ruumiinsa, kuinka luontevan avarana rintansa. Se on mies, joka useammin kuin kerran on harjoitellut hyppyä yhdessä kohti, se on: hyppäämistä ensin yhdellä, sitte toisella jalalla, niin että tekee ainakin kaksi sataa potkausta minuutissa. Lyökää veto hänestä, sanon minä, te ette tule katumaan.
Minä seurasin oppineen tohtorini neuvoa ja tein vedon Wilmoresta. Mitä noihin neljään toisiin juoksijoihin tulee, niin niistä ei ollut puhettakaan.
Sijat määrättiin arvalla, ja arpa suosi irlantilaista, joka sai nuoran. Ne kuusi juoksijaa asettuivat riviin pylvään viereen. Tässä ei ollut kavalaa juoksuun-lähtöä peljättävänä, mikä melkeästi helpoitti palkintotuomarin tehtävän.
Merkki annettiin, ja hurrahuuto tervehti juoksuun-lähtöä. Tuntijat näkivät hetikohta, että Wilmore ja O'Kelly olivat ammatilleen pikajuoksijoita. Huolimatta kilpailijoistaan, jotka läähättäen menivät heistä edelle, juoksivat he ruumis eteenpäin vähän kallellaan, pää pystyssä kyynärvarsi rintaluuta vasten painettuna ja kalvoiset vähän eteenpäin käännettyinä. He olivat avojaloin. Kantapäänsä eivät koskaan käyneet maahan, vaan antoivat heille tarpeellisen kimpeyden pitkittämään heidän kerta saatua nopeuttansa. Sanalla sanoen, kaikki heidän liikkeensä olivat yhteydessä keskenään ja täydellisentivät toisensa.
Toista kertaa ympäri juostessa olivat Wilmore ja O'Kelly, jotka yhä olivat rinnatusten, juosseet sivu hengästyneistä kilpailijoistaan ja näyttivät selvästi toteen, mitä tohtori oli minulle sanonut.
— Ei se ole jaloilla, vaan rinnalla kuin juostaan! Polvikivertimet ovat hyvät, mutta keuhkot ovat vielä paremmat!
Viimeisen edellisellä käännöksellä tervehtivät katsojat taas lemmetyisiään mieltymyshuudoilla. Kehoituksia ja hurrahuutoja kaikui joka suunnalta.
— Pieni mies voittaa, — sanoi Pitferge minulle. — Katsokaapa, hän tuskin hengittääkään; toinen läähättää.
Wilmore olikin kasvoiltaan tyven ja kalpea; O'Kelly sitä vastoin höyrysi kuin märkä olkisuova. Mutta molemmat pysyivät aivan rinnatusten. Jo viimein pääsivät he ison kapin, sitte koneluukun, jopa pylväänkin sivu.
— Hurrah, hurrah Wilmorelle! — huusivat muutamat.
— Hurrah O'Kellylle! — vastasivat toiset.
— Wilmore on voittanut!
— Ei, he ovat tasan.
Tosin olikin Wilmore voittanut, mutta tuskin puolen pään verralla; näin kuului arvoisan Mac-Karthyn tuomio. Kuitenkin kesti intoksia asiasta kauan, ja jo mentiin laaduttomuuksiinkin. Irlantilaisen suosijat, ja edellä muita Harry Drake, väittivät juoksua mitättömäksi ja sen tähden uudistettavaksi.
Mutta vapaa-ehdottoman liikahuksen viemänä lähestyi tällä silmänräpäyksellä Fabiani Harry Drakea ja sanoi kylmästi:
— Te olette väärässä, herraseni. Skotlannin matruusi on voittaja!
Drake astui yhtäkkiä Fabiania kohti.
— Mitä sanotte? — kysyi hän uhkaavalla äänellä.
— Minä sanon, että olette väärässä, — vastasi Fabiani tyvenesti.
— Luultavasti, — sanoi Drake, — sen tähden että olette lyöneet veikan
Wilmoresta.
— Minä olen niinkuin tekin lyönyt veikan O'Kellystä, — vastasi
Fabiani, — minä olen tapannut ja minä maksan.
— Herra, — huusi Drake, — tahdotteko opettaa minua?…
Mutta ei hän sanonut sanojansa loppuun asti. Kapteini Corsican oli mennyt Fabianin ja hänen väliin lujalla aikomuksella ruveta omassa nimessään kiistelemään. Hän kohteli Drakea selvästi nähtävällä töykeydellä ja ylenkatseella, mutta Drake silminnähtävästi ei tahtonutkaan hänen kanssansa kiistellä. Corsicanin päätettyä puheensa, laski hän kätensä ristiin ja kääntyi Fabianin puoleen.
— Herraseni, — sanoi hän pahankurisesti nauraa virnistellen, — herraseni tarvitsee siis ystäviään puollustamaan itseänsä.
Fabiani kalpeni ja hyökkäsi Drakea kohti; mutta minä pidätin hänen. Konnan toverit sitä vastoin veivät kumppalinsa pois, sittekuin hän kuitenkin oli ennättänyt vihaisesti katsahtaa vastustajansa päälle.
Kapteini Corsican ja minä menimme alas Fabianin kanssa, joka vain maltillisella äänellä virkahti:
— Ensi tilaisuudessa minä tuolle laaduttomalle miehelle annan aika korvapuustit.
(jatkuu)
