Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Päivän tullessa seuraavana aamuna riensin minä etsimään kapteini Corsicania, jonka tapasin isossa salongissa. Hän oli ollut yötä Fabianin luona, joka vielä oli sen hirmuisen mielenliikunnon vallassa, minkä Ellenin miehen nimi oli hänessä aikaansaattanut. Oliko se joku salainen sisällinen havainto, joka oli saattanut hänen ajattelemaan, että Harry Drake ei ollut yksinään laivassa? Oliko Ellenin läsnä-olo ilmoitettu hänelle tämän miehen näkemisen kautta? Aavistiko hän vihdoin, että tuo mielipuoli raukka oli se nuori tyttö, jota hän jo monia vuosia rakasti? Corsican ei voinut antaa minulle siitä selkoa, sillä Fabiani ei ollut sinä yönä virkkanut sanaakaan.
Corsican tunsi tykönään jonkunlaisen veljellisen helleyden Fabiania kohtaan, jonka pelkäämätön luonto aina lapsuudesta asti oli häntä ihastuttanut, ja hän oli kovin murheissaan.
— Minä ennätin kovin myöhään heidän väliinsä, — sanoi hän. — Ennenkuin Fabiani korotti kätensä tuota katalaa kohti, olisin antanut hänelle korvapuustin.
— Liikanaista kiivautta, — vastasin minä, — Harry Drake ei olisi lähtenyt sinne, minne tahdoitte viedä häntä. Se oli Fabiani, jota hän tarkoitti, ja loppu-tapaus oli välttämätön.
— Te olette oikeassa, — sanoi kapteini. — Se konna on päässyt tarkoituksensa perille; hän tunsi Fabianin, koko hänen entisen elämänsä ja rakkautensa. Kenties oli Elleni hulluudessaan ilmaissut hänelle salaiset ajatuksensa? Taikka eikö pikemmin Harry Drake ollut tuolta nuorelta vilpittömältä naiselta ennen heidän naimistaan saanut tietää kaikkia, mitä hän ei tuntenut sen nuoruuden-elämästä. Häjyn luontonsa johdattamana ja nähden itsellään olevan tekemistä Fabianin kanssa, oli hän etsinyt, tätä toraa ja syytti nyt Fabiania, että tämä oli häntä loukannut. Se seikkailija mahtaa olla peljättävä kahden-kamppailija.
— Onpa niinkin, — vastasin minä, — hän on ollut jo kolmessa tahi neljässä semmoisessa onnettomassa ottelussa.
— Hyvä herraseni, — vastasi Corsican, — ei kahden-ottelu yksistään olekaan se, jota pelkään Fabianin vuoksi. Kapteini Mac-Elwin on niitä miehiä, jotka eivät hätäile; mutta ottelun seuraukset ovat peljättävät. Jos Fabiani tappaa tuon miehen, lienee se sitte mimmoinen katala hyvänsä, niin hän siten luo ylipääsemättömän juovan itsensä ja Ellenin välille. Ja kuitenkin Elleni, siinä tilassa missä hän nyt on, tarvitsee semmoista miestä tuekseen kuin Fabiani on.
— Mutta, — sanoin minä, seuratkoon siitä mitä hyvänsä, niin totisesti emme saata sekä Ellenin että Fabianin vuoksi suoda muuta kuin yhtä asiata, nimittäin että Harry Drake kaatuu. Oikeus on meidän puolellamme.
— Niinpä kyllä, — vastasi kapteini, — mutta onpa syytä vapista muiden vuoksi, ja mieltäni karvastaa kovin, etten ole voinut, henkenikään uhalla, pelastaa Fabiania tästä kahden-kamppauksesta.
— Kapteini, — sanoin minä ja tartuin tätä uskollista ystävätä käteen, — Draken puollusmiehet eivät vielä ole käyneet luonamme. Sen tähden en heitä vielä kaikkea toivoa menneeksi, joskin muista asianhaaroista näyttää, että olette oikeassa.
— Tiedättekö yhtään keinoa poistaa tuota ottelua?
— En vielä. Mutta minusta on niinkuin tuo ottelu, jos sen tapahtua täytyy, ei kävisi laatuun muualla kuin Amerikassa, ja ennenkuin sinne ennätämme, voinee sattumus, joka on luonut tämän pulan, sen muuttaakin.
Kapteini Corsican pudisteli päätänsä niinkuin se, joka ei tunnusta sattumuksen vaikutusta inhimillisissä menoissa. Samalla silmänräpäyksellä meni Fabiani portaita myöten kannelle vievään kappiin. Minä näin hänen ainoastaan pikimmältään, mutta minua hämmästytti hänen kasvoinsa kalpeus. Verta juokseva haava oli taas revitty auki, ja minulle teki pahaa nähdä häntä. Me menimme hänen jälkeensä. Hän hairaili sinne ja tänne ilman tarkoituksetta, huuteli tuon kurjan olennon nimeä, jonka sielu jo puoleksi oli paennut kuolevaisesta verhostansa, ja koki vältellä meitä.
Ystävyys voi toisinaan olla haitaksi. Corsican ja minä katsoimmeki parhaaksi kunnioittaa tuota mielikarvautta eikä sekautua siihen. Mutta yhtäkkiä Fabiani lähestyi meitä ja tuli luoksemme.
— Se oli hän! Se mielipuoli! — sanoi hän. — Se oli Elleni, eikö niin? Elleni-parka!
Häntä vielä epäilytti ja hän meni luotamme odottamatta vastausta, jota emme olisi tohtineetkaan hänelle antaa.
(jatkuu)
