Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Niagara ei ole joki, ei edes virtakaan, vaan luonnollinen suoni, kuusineljättä peninkulmaa pitkä johde, joka laskee veden Yläjärvestä, Michiganista, Huronista ja Eriestä Ontarioon. Vedenkorkeuden eroitus molempain viimemainittuin järvien välillä on 340 Englannin jalkaa. Tämä eroitus, joka tasan jakautuu koko tälle matkalle, on vaivoin saanut kosken aikuiseksi, mutta putoukset nielevät puolen vedestä, ja siitä tulee niiden hirmuinen voima.
Tämä Niagaran putous eroittaa Yhdysvaltiot Kanadasta. Sen oikeanpuolinen ranta kuuluu Yhdysvaltioiden, sen vasemmanpuolinen Englannin alle. Toisella puolen nähdään poliisivirkamiehiä, toisella ei niiden vilahustakaan.
Huhtikuun 12 päivänä päivän tullessa kävelimme tohtori ja minä Niagara-Falls'in leveillä kaduilla. Näin kutsutaan tätä kylää tahi kauppalaa, joka on syntynyt putousten luokse, kolmensadan peninkulman päähän Albanysta. Se on vähäinen "vesikaupunki" raittiilla ilmalla ja ihanalla paikalla, varustettu komeilla ravintoloilla ja pönäköillä huviloilla, joissa jankit ja kanadalaiset käyvät kauniilla vuoden-ajalla. Ilma oli ihana ja aurinko hohti kylmällä taivaalla. Kaukainen tohina kuului. Minä näin taivaanrannalla sumuja, jotka eivät voineet olla pilviä.
— Onko tuo köngäs? — kysyin minä tohtorilta.
— Malttavaisuutta, ystäväni, — vastasi Pitferge.
Muutamain minuuttien perästä olimme Niagaran rannoilla. Vesi kulki tyvenesti. Se oli kirkasta eikä isosti syvää. Harmahtavia kallionhuippuja pisti ylös siellä ja täällä. Putouksen pauhina kuului yhä selvemmin, mutta sitä ei voinut vielä nähdä. Puinen, rautaisen holvin päällä lepäävä silta yhdisti vasemman rannan erääsen saareen, joka oli ikäänkuin viskattu keskelle virtaa. Tohtori vei minun tälle sillalle. Ylöspäin ulottui virta niin pitkälle kuin silmä voi kantaa; alapuolella, se on oikealla kädellä, näkyivät kosken ensimäiset vietokset. Puolen peninkulman päässä sillasta maa katosi näkymättömiin, sillä ilma oli täynnä hienoa utua. Se oli se Amerikan puolinen putous, jota emme tainneet nähdä. Toisaalla näkyi rauhallinen seutu kunnainensa, huviloinensa, huoneinensa ja paljaine puinensa. Se oli Kanadan puolinen ranta.
— Älkää vielä katsoko sinne! — huusi tohtori Pitferge minulle. — Malttakaa vähän! Pankaa silmänne umpeen älkääkä aukaisko niitä ennenkuin käsken.
Minä en paljon kuunnellut oppaani sanoja, vaan levitin silmäni selälleen, katsellakseni ympärille. Mentyämme sillan yli astuimme saarelle. Se oli Goat-Island, eli vuohisaari, noin kuudenseitsemättä auran maan laajuutta, yleensä puita kasvava ja täynnä komeita puukujanteita, joilla vaunut voivat esteettömästi liikkua, ja viskattu kuin kukkakimppu Amerikan ja Kanadan putousten välille, jotka ovat kolmesataa Englannin kyynärää toisistansa. Me juoksimme noiden suurten puiden alate, ja astuimme vietoksia ylös ja alas. Veden ukkosentapainen pauhina kävi kahta kovemmaksi. Ilma oli utuun peittynyt.
— Katsokaapa nyt! — huudahti tohtori.
Missä Niagara hyökää alas ulospistävältä kalliolta, siinä se näkyy kaikessa loistoisuudessaan. Tällä paikalla tekee se kiukan käännöksen, ja kaaristuessaan tekemään Kanadan puolista putousta, "hevosenkenkä-putousta", hyökää se alas sadan kahdeksankuudetta jalan korkeudelta, kahta peninkulmaa leveänä.
Luonto, joka tällä kohdalla on ihanimpia maailmassa, on tehnyt kaiken saattaaksensa katsojan suurimpaan kummastukseen. Tämä Niagaran mutka takaisinpäin itseänsä vasten on erittäin edullinen valon ja varjon vaikutuksille. Kun aurinko säteillään käy näihin vesiin, silloin nähdään värinläikkeitä vaikka minkälaisia, ja joka ei ole nähnyt tätä loistoisata taulua, ei sitä uskoisi. Niinpä on vaahto likellä Vuohisaarta valkoinen; se on huimaavan valkeata lunta, valuvaa sulatettua hopeata, jota tässä syvyyteen hyökää. Keskellä putousta on vedellä ihmeteltävän kaunis vesivihreä väri, joka osoittaa, että siinä on sangen syvältä vettä. Niinpä pääsikin kerta eräs alus, Detroit, joka kävi kaksikymmentä jalkaa syvässä ja pantiin virtaan, menemään putouksesta alas, mihinkään tarttumatta. Kanadan puolisella rannalla sitä vastoin vesipyörteet välkkyvät kuin metallit; ne ovat valuvaa, syvyyteen suistuvaa kultaa. Etemmä ei voidakaan nähdä virran kulkua, sillä sakeata huurua tupruaa ilmaan. Taisinpa kuitenkin hiukan nähdä suunnattoman suuria jääröykkiöitä, joita oli syntynyt kylmänä talvena. Ne olivat kuin kummituksia, jotka aukinaiseen kitaansa nielivät tunnissa ne sata miljoonaa tonnia vettä, mitkä tyhjentymätön Niagara kaataa niiden eteen. Puolen peninkulman päässä putouksesta virta taas oli tyven ja varustettu lujalla pinnalla, jota Huhtikuun ensimäiset tuulet eivät vielä olleet sulamaan saaneet.
— Ja menkäämme nyt keskelle putousta! — sanoi tohtori.
Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti? En tiennyt mitä ajattelisin, kun hän osoitti minulle erään tornin, joka oli rakettu eräälle rannasta uloskäyvälle kalliolle muutamia satoja jalkamittoja rannasta, juuri jyrkkäyksen reunalle. Tätä uskallettua muistomerkkiä, jonka eräs Judge Porter 1833 rakensi, kutsutaan "Terrapin-tower'iksi".
Me astuimme Vuohisaaren vietoksia alas. Ennen pitkää näin minä erään sillan, eli oikeittain muutamia lankkuja, mitkä olivat asetetut tornin ja rannan välisille kallioille. Tämä silta meni pitkin syvyyttä, ainoastaan muutamain askelten päässä siitä, ja allamme ärjyi putous hirmuisesti pauhaten. Me uskalsimme astua noille lankuille ja muutamissa minuuteissa pääsimme etevimmälle kalliolle, jolla Terrapin-Tower seisoo. Tämä pyöreä, viisiviidettä jalkaa korkea torni on rakettu harmaan kiven möhkäleestä. Ylinnä on pyörön muotoinen balkongi katon ympärillä, joka on peitetty punertavalla marmoriseolla. Kiertoraput ovat puusta. Tuhansia nimiä on piirrelty niiden astuimiin. Kun hyvin on päästy tornin katolle, niin koukataan kiinni balkongiin ja silmäillään avaruuteen.
Ensistäkin silmä vajoo syvyyteen ja sitte noiden jää-hirviöiden kitaan, jotka ahmaavat tuon kuohuvan veden. Kallio, jolla torni seisoo, vapisee tuntuvasti jalkain alla. Ylt'ympäri nähdään hirvittäviä onteloita, ikäänkuin virran ojannes vajoaisi. Mahdotonta on puhua toistensa kanssa, sillä jyminä, niinkuin ukkosen, nousee noista vedenpaljouksista. Vaahto ryöppyää aina tornin katolle, ja se hienontunut vesi, noustua ilmaan, muodostaa loistoisan vesikaaren.
Torni näyttää siirtyvän hirvittävällä nopeudella, mutta kaikeksi onneksi taapäin, sillä jos se toisapäin näyttäisi siirtyvän, niin huimaus olisi mahdoton kestää eikä kukaan voisi kuilua katsella.
Läähättäen, tuohon paikkaan lannistuen, astuimme tornin ylempään huoneesen. Siellä tohtori näki syytä olevan sanoa:
— Tämä Terrapin-tower, ystäväni, on jonakuna kauniina päivänä syöstyvä syvyyteen ja kenties ennen kuin aavistetaankaan.
— Vai niin? Tosiaanko?
— Siitä ei ole epäilemistä. Tämä Kanadan puolinen köngäs vetäytyy huomaamattomasti takaperin, mutta sen se kumminkin tekee. Kun torni rakettiin 1833, oli se etempänä putouksesta. Maanpinnan tuntijat sanovat, että putous viisineljättä tuhatta vuotta tätä ennen oli Queenstownin luona, seitsemän peninkulmaa alempana, nykyistä paikkaa. Bakevellen mukaan se vetäytyy taapäin yhden meterin vuosittain, mutta Charles Lyeldin mukaan ainoastaan yhden jalan. Se silmänräpäys on siis tuleva, jona kallio, jolla torni seisoo, veden syövyttämänä on huilaava alas putouksen vieremiä. Muistakaa sanani, ystäväni: sinä päivänä, jona Terrapin-tower kukistuu, on siellä oleva muutamia haaveellisia turistia, jotka saattavat sitä Niagaraa alaspäin.
Minä silmäilin tohtoria ikäänkuin kysäistäkseni häneltä tulisiko hän olemaan yksi noita omituisia miehiä. Mutta hän viittasi minua tulemaan muassansa, ja me saimme taas ottaa hevosenkenkä-putouksen ja ympärillä olevan maiseman katseltavaksemme. Nyt eroitimme jonkun vähän Amerikankin puolista putousta. Tämä putous, niinikään ihmeteltävä, on suora eikä mutkainen ja 164 jalkaa pystysuoraan korkea. Mutta jos tahdotaan katsella sitä kokonaisenaan, niin täytyy asettua vastapäiselle Kanadan rannalle.
Koko tämän päivän me kävelimme sinne ja tänne Niagaran rannoilla, vastustamattomasti vedettyinä torniin takaisin, jossa veden pauhina, huurujen tuhusade, auringon säteiden leikitys ja köngäksen hurmaava tuoksu pitivät meitä alinomaisessa ihastuksessa. Sitte palasimme Vuohisaarelle katselemaan tätä putousta kaikin puolin emmekä koskaan kyllästyneet tähän näytelmään.
Kello 5 aikana tulimme jälleen Köngäs-Huoneesen; ja tuota pikaa nautittuamme päivällisen, Amerikan tavoin valmistetun, palasimme Vuohisaarelle. Tohtori tahtoi jälleen nähdä "Kolme sisarta," kolme ihanan saarta, jotka olivat hujan hajan saaren ylipään vaiheilla. Illan tultua hän taas vei minun Terrapin-towerin tutisevalle kalliolle.
Aurinko oli laskenut pimenneiden kukkulain taa. Päivän viimeinen valo oli kadonnut. Kuu, joka oli puolena, kumotti kirkkaalla valolla. Torni heitti pitkän varjon syvyyden ylitse. Ylempänä päin vieri vesi tyvenesti keveässä huurussa. Kanadan ranta, joka jo oli pimeään vajonnut, erosi silmään pistävästi Vuohisaaren ja Niagara-Falls kauppalan enemmin valaistuista osista. Kuilu, jonka puolipimeä isonti, näytti silmissämme pohjattomalta syvyydeltä, jossa tuo hirvittävä köngäs jumisi. Minkä voimakkaan ja sydäntä karsivan vaikutuksen emmekö tunteneet? Kuka mestari, oli se kynän tahi pensselin töissä, voisi sitä kuvailla? Liikkuva valo näkyi moniaina minuuteina taivaanrannalla. Se oli kuumoitus eräästä rautatie junasta, joka meni Niagaran päällä rippuvan sillan yli, kahden peninkulman päässä meistä. Me jäimme paikallemme puoliyöhön asti, äänettöminä ja liikkumattomina tämän tornin huipulle, aina nojaten itsemme katsomaan tuota putousta, joka viehätti ja lumosi meidät. Vihdoin viimein eräällä hetkellä, kun kuun säteet sattuivat erääsen kohtaan tuossa kirkkaassa vetelässä tohussa, eroitin minä maidonkarvaisen viirun, erään läpikuultavan, pimeässä vipajavan juovan. Se oli kuun laatuna vesikaari, himeä säteily yön tähdestä, jonka vieno valo muuttui kulkiessaan köngäksen löyhyväin huurujen läpi.
(jatkuu)
