Volter Kilpi - Kansallisteatterin nykyinen tila

Kansallisteatterin nykyinen tila? On väliaikainen. On ollut väliaikainen jo monta vuotta. On odotettu johtajaa. — Että asia yleensä on näin kauan pysynyt polttavana, siitä on osaksi pidettävä johtokunta edesvastuullisena. Se tosin ei ole johtokunnan vika, ettei ole ollut sopivaa johtajaehdokasta tarjolla. Mutta olosuhteitten ollessa tällaiset, on johtokunnan laiminlyönniksi laskettava se, ettei se heti alussa, jolloin asema jo oli aivan sama, täydellä tietoisuudella ja tarmolla ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka olisivat voineet valmistaa laitokselle sopivan johtajaehdokkaan. Muutama vuosi sitten kiinnitettiin tosin teatterin palvelukseen apulaisjohtaja, joka toimi nykyisissä oloissa on katsottava valmistumisasteeksi tulevaan teatterinjohtajan toimeen. Mutta henkilöön nähden oli silloinen vaali kaikille teatteriasioita harrastaville täydellinen yllätys, toimeen kun otettiin henkilö, jonka edellinen toiminta ei antanut mitään takeita tai toivonaiheita hänen taiteellisista edellytyksistään tehtävään. Kuluneet toimintavuodet eivät ole antaneet selitystä johtokunnan silloiselle vaalille, ja se seikka, ettei johtokunta vieläkään, näin monen oppivuoden jälkeen, ole katsonut voivansa tehdä apulaisjohtajasta laitoksen niin kipeästi kaipaamaa ylintä johtajaa, osoittaa ettei johtokunta itsekään enää pidä silloista vaaliaan oikeaan osuneena.

Asiaintila on nykyään se, että yleisömme teatteriharrastus on kuluneina vuosina ja on yhä edelleenkin virkeä, hyvinkin virkeä, että teatterin näyttelijävoimat ovat runsaat ja käsittävät paljokin kiitollista, käytettävää ainesta, sekä että maailmankirjallisuus käsittää rajattoman aarteiston, jota ei ammenna tyhjäksi vaikka kuinkakin runsaat työvoimat. Kaikki ainekset ovat siis olemassa, mistä muodostaa kukoistavimmankin teatterin, kun vain olisi toimimassa johtava, liikkeelle saattava voima, joka itse uskoo tulevaisuuteen ja tehtävään, ja saa toisetkin niihin uskomaan, ja joka voi avata työhalun tieltä sulut, niin että se pääsee virtaamaan.

Kun katsoo, miten tämän asemasta Kansallisteatterissa nykyään hallitaan ja vallitaan, pyrkii suuttumus valtaamaan malttavimmankin mielen. Ensinnäkin ohjelmisto? Tilapäinen, kuiva ja köyhä. Eletään kappaleesta kappaleeseen kuin pahaisin maaseututeatteri, ja silläkin taloudenpidolla saattaa tapahtua, kuten viime talvena, että kesken polttavinta teatterikautta tulee pitkä seisaus, jolloin teatteri näyttelee tyhjille seinille: edellinen, loppuun imetty kappale ei enää vedä yleisöä, ja mitään uutta ei ole valmiina. — Kansallisteatterin arvossa ja asemassa olevalle laitokselle ei sovellu eikä saa soveltua, että sen ohjelmisto rakentuu yksinomaan tilapäisille uutuuksille. Sillä pitää olla kanta-ohjelmisto pätevä ja laaja, käsittävä maailmankirjallisuuden pysyvimmät näytelmäluomat. Mikä hetki hyvänsä pitää sen voida asettaa näyttämölle Othellon, Macbethin, Hamletin, Learin, Tartuffen, Ihmisvihaajan (kaikki kappaleita, joita nykyinen teatteri-yleisöpolvi ei ole Kansallisteatterin näyttämöltä nähnytkään!), jotkut Schillerin ja Ibsenin kappaleista, mainitakseni ainoastaan ilmeisimmät yleisteatterin ohjelma-ainekset. Tällaiselle perusohjelmistolle rakennettu teatterin toiminta on, samalla kuin se on taiteellisesti pätevintä, myöskin ajan pitkään osoittautuva taloudellisesti kannattavimmaksi, ollen samalla sekä yleisölle että näyttelijäkunnalle kehittävin. — Toinen yhtä tärkeä tehtävä kuin tämä taiteen ikuisuusluomain tulkitseminen yleisölleen, on teatterilla oman aikakauden henkisen valtimotykähtelyn välittämisessä tälle yleisölle. Jos klassillisen näytelmistön viljeleminen on ollut vajanainen, niin on teatterin johto tasapuolisuuden vuoksi jättänyt meidät myöskin tutustumatta Strindbergin myöhäisempään dramaattiseen tuotantoon, tai esim. Maeterlinckin tai Wedekind'in näytelmiin, jotka, elleivät taiteellisesti kypsän kirkkaita, sisältävät siinä määrin nykyaikaisen ihmissielun sisäisintä, ongelmallisinta elämäntuntoa, että on ollut suoranaista sivistysryöstöä jättää suomalainen yleisö niiden hengenkäynniltä osattomaksi. Erikoisesti teroitan huomioon, ettei tällaisia edustavia hengenluomia mitenkään ole sekoitettava aina kunkin näytäntökauden muotikappaleihin, jotka yht'äkkiä selittämättömästi ilmestyvät teatteritaivaalle, yhtä selittämättömästi siltä taas hävitäkseen — sellaisia tähdenlentoja on Kansallisteatterimmekin kyllä muistanut — vaikka useimmasti kyllä vasta niiden vainajavuosina, jolloin keinotekoinen kohu niiden ympäriltä jo muualla on hälvennyt, — »Sosiaaliaristokraatit», »Usko ja kotimaa» tai minkä nimisiä sitte lienevätkin. —

Niukkaan ja ohueen ohjelmistoon liittyy läheisimmästi näyttelijäkunnan huono ja taidoton käyttäminen. Jo kappalten miehittämiseen nähden on tehtävä vakavia muistutuksia. Osien jakoon tuntuu usein vaikuttavan varsin pinnalliset, jopa pikkumaisetkin näkökohdat. Olen kuullut suunniteltavan esim. Faust-näytäntöä, jossa Axel Ahlberg ei enää soveltuisi Faustiksi, se osa vaatii muka nuoren näyttelijän. Tokkopa Faustia on Romeoksi käsiteltävä? Yksinomaan vanhan teatteripraktikon silmällä suoritettu osien jako voi usein muodostua hyvin yllättäväksi, aina kaavamaiseksi. — Kun lisäksi ohjelmisto on rajoitettu, ja uutuuksista useimmat heikkoja sepitelmiä, sellaisia, joissa on korkeintaan yksi tai kaksi sellaista osaa, joissa on senverran inhimillistä tartuttavaa, että näyttelijä niistä voi mitään tehdä, niin jää suuri osa näyttelijäkunnasta vuosien mittaan melkein työttömäksi. Luulenpa että Kansallisteatteri olisi viime vuodet tullut toimeen melkein puolella nykyisestä henkilökunnastaan. Ei siten, että pitäisin henkilökuntaa liika suurena. Siinä ei liene vähentämisen varaa. Nykyinen johto ainoastaan ei osaa järjestää työtä teatterissa siten, että kaikilla olisi tehtävää. Jos vain olisi ohjelmisto niin täyteläs Kansallisteatterissa, kuin on oikeus vaatia, niin uskon, ettei tarvitsisi olla laita siten kuin nykyään on, että nimittäin runsas, osaksi paras osa voimista saa olla melkein käyttämätönnä. Näyttelijät sellaiset kuin Katri Rautio, Weckman, Kallio, Lattu, mainitakseni eräitä nimeltä, olisi viimevuotinen teatteriyleisö jo voinut unohtaa Kansallisteatterissa olevankaan, ellei heitä olisi toisinaan saanut nähdä jossain statistitehtävissä. Vieläpä sellainen näyttelijävoima kuin Axel Ahlberg, jonka tumma miehekäs taiteilijatemperamentti on ihanimmassa kypsimmässä voimassaan, ja joka millä näyttämöllä hyvänsä olisi juhlittu sankari, on kahden vuoden ajan saanut olla melkeinpä käyttämätönnä. Siinä, jos missään on harjoitettu tuhlausta, jota ei mikään korvaa, sillä taiteilijamahdin kukkuraisuus on ohitseliitävä hetki, joka ei ikinä enää uudelleen palaa. Sellainen teatterinjohto, joka ei valmista meille tilaisuutta näkemään Axel Ahlbergia esim. Kuningas Learina, tai jossakin muussa samanarvoisessa osassa, niinkauan kuin aika on, tekee taidemurhan. — Myöskin entiskeväinen Ida Aalberg-riita oli välittömimmässä yhteydessä sen seikan kanssa, että teatterin johto ei ole kyennyt järjestämään teatterin työskentelyä siten tarmokkaaksi, että sen palvelukseen kiinnitetyt voimat olisivat kantaneet täyden sadon. Kun ohjelmiston vaali vaan on asianmukainen, ja kun johto kykenee saamaan kappaleita käsistään valmiiksi, niin eipä todentotta Ida Aalbergin-vertainen voima ole osoittautuva teatterin taloutta rasittavaksi kuolleeksi leiviskäksi. Luulenpa laidan olevan siten, että ainoa oikea periaate teatterintapaisen laitoksen talouspolitikassa on sen toiminnan elävöittäminen siten, että se työskentelynsä intensivisyyden painosta tulee yleisön mielenkiinnon polttopisteeksi —, ja sellaisessa teatterin elävöittämistyössä olisi Ida Aalbergin-laatuinen kuohuva ja joustava näyttämöllinen voima ollut loistavin ase todellisen teatterinjohtajan käsissä. — Kun vielä huomautan, että nykyinen johtajajärjestelmä riistää Kansallisteatterin näyttämöltä sen hiotuimman ja monipuolisimman miehisen näyttelijän, yleisön tunnustetun suosikin Adolf Lindforsin, kuluttaen epäkiitollisessa ja repivässä johtaja-ahdingossa kypsimmän taituruuden saavuttaneen taiteilijan, jonka läsnäolo näyttelijäkunnan riveissä melkoisesti kohottaisi koko näyttämöllisen esityksen tasapintaa, samalla tehden mahdolliseksi Moliere'n ja Holbergin uudelleen ilmestymisen ohjelmistoon, niin esiytynee selvästi, mikä turmiollinen halla nykyisen johtaja-järjestelmän kautta on kohdannut Kansallisteatterin näyttelijäkuntaa. — On lisäksi vielä otettava huomioon se kaikkea taiteellista luomisiloa ja -voimaa kalvava sielullinen masentumus ja lamaustila, mikä täytyy vallata taiteilijain mielet laitoksessa, jossa työ on tyrehtynyttä, vauhditonta, ja jossa innostus ja luottava uskallus tulevaisuuteen on sammunut, ja jossa sitäpaitsi useimpia työskentelijöitä painaa tunto siitä, että he saamattoman johdon vuoksi saavat parhaimmat ja hedelmällisimmät miehuusvuotensa lahota käyttämättöminä. —

Esitysten puhtaasti näyttämölliseen järjestelyyn en pidä olevan syytä erikoisemmin puuttua. Yhteisnäyttely samoinkuin näyttämö-asukin ovat tyydyttäneet kohtuullisia vaatimuksia, todistaen useissa kohdin hyvinkin tunnollista ja kunnollista työtä. Varsinaista regiataidetta eivät ne kyllä ole olleet. Päinvastoin ovat tulokset usein saavutetut melkoisesti pintapuolisilla ja ulkoisilla keinoilla, kappaleiden näyttämöllepano on enemmän ollut tarkkaa detalji- ja kulissityötä, kuin synteettistä kappaleen yleishengen herkistynyttä tulkintaa. — Mutta pitäisin kohtuuttomana tällaisten näyttämötaiteen korkeimpain ja harvinaisiinpäin saavutusten vaatimisenkin: niitä ei vaadita, ne vastaanotetaan armona.

*

Kansallisteatterin on, kuten jo olen sanonut, oltava yleisteatteri, joka, samalla kuin se holhoo toimivaa dramaattista kirjallisuuttamme, pysyttää maailmankirjallisuuden suurimmat näytelmäluomat kirkkaudessaan elävinä meille, sekä välittää meille oman aikamme hengenkäynnin sellaisena kuin se kuvastuu aikamme sisältöpitoisimmassa dramaattisessa tuotannossa. Välttämättömään klassilliseen ohjelmistoon on sen päästävä siten, että se joka näytäntökautena omistaa ohjelmistoonsa ainakin pari kolme maailmankirjallisuuden suurdraamaa, joita ei näytellä loppuun, ja jotka sitte pysyvästi pidetään miehitettyinä siten, että niitä seuraavina näytäntökausina voidaan milloin hyvänsä kansannäytäntöinä uusia. Tällä tapaa on teatterille valmistettava sellainen kanta-ohjelmisto, että se voi antaa n. s. kansannäytäntöjä kolmasti viikossa, esm. keskiviikko- ja lauantai-illoin sekä sunnuntai-iltapäivin, uutuuksia varten varattaisiin esm. tiistai-, perjantai- ja sunnuntaiillat. Täten lisättyä ohjelmistoa kannattamaan riittäisi hyvästi teatterin nykyinen henkilökunta. Mitä taas kansannäytäntöjen, tai paremmin sanoen pysyvän ohjelmiston kannattavaisuuteen tulee, niin on Helsingin suomalainen yleisö viime vuosina verrattomasti laajentunut ja voimistunut, sekä henkisesti virvonnut, ja jos sen harrastus vaan osataan teatteriin ohjata, voi se etupäässä juuri tälle pysyvälle ohjelmistolle taata täyden kannattavaisuuden. Olisi muuten mieltäkiinnittävää tietää, mitenkä nykyäänkin teatterin iltatulot jakautunevat eri kappaleisiin nähden. Päältä nähden ainakin tuntuu todennäköiseltä, että jos otettaisiin muutaman vuoden ajanjakso tarkastettavaksi, esm. Daniel Hjort, Elinan surma, Maria Stuart, joita viime aikoina on tiheimmin ja pysyvimmin uusittu, tuskin lienevät tuoneet heikoimmat keskimääräiset puhtaat iltatulot teatterin rahastoon?

On toisinaan eräillä tahoilla erikoisesti vedottu siihen, että teatterimme on kansallistuttava. Sitä puhetta en minä käsitä. Yleensä on kaikki ohjelmallinen »kansanteleminen» taideasioissa, kuten muussakin käytännöllisessä työssä toteutettavissa asioissa pelkkää hämäräpäisten suunpieksäntää. Kansallisuusväritys taiteessa ei ole ulkonaisesti tahdottua, tarkoitusperäistä, — semmoisena myrkyttäisi ja kuolettaisi se taideluoman —, vaan on se itsetiedottomasti koko taideluomassa läsnä, on sen sävy, elämänrusko, hengitys, on se itse. Minkä omintakeista, alkuperäistä taidetta luoda voimme, se on meidän luomanamme välittömästi, tahtomattammekin suomalaista taidetta, mikäli se vain taidetta on. On niin luonnollinen ja päivänselvä asia se, että olemme suomalaisia, ja että, minkä luomme, on suomalaista, ettei sitä tarvitse miksikään ohjelmaksi asettaa. — Jos teatterin kansallistuttamisella taas tarkoitetaan kotimaisten taidepyrintöjen hellää huolehtivaa vaalimista, niin siinä tapauksessa on sellainen pyrintö yksinomaan suositeltava. Mutta jos se tässä kotimaisen taidetuotannon suojelemisessa ja holhoamisessa pyrkii sulkemaan vieraat vaikutukset meiltä, silloin on sellainen kansallistaminen sukeutuva sulaksi turmioksi taide-elämällemme. Jos on persoonallisuutemme vaan niin polttava, että se jaksaa omakseen sulattaa kaiken vieraan, niin sitä ihanampaa, mitä palavammat ja rikkaammat vaikutukset vaan saammekin vastaanottaa: me emme siinä kosketuksessa itseämme kadota, vaan kasvamme. Tämä on totta niinhyvin kansasta kuin yksilöstä.

Paitsi teatterin kansallistuttamisesta on usein myöskin puhuttu teatterin tehtävästä puhekielemme jalostamiseksi. Tässä suhteessa on huomattavaa, että vakiintuva suomalainen sivistynyt keskustelukieli on vielä muodostumistilassaan, ja että kielenkäyttö Kansallisteatterissa, kuten luonnollista, ainoastaan kuvastaa suomalaisen keskustelukielen yleistä tilaa. Jos kielenkäyttö näyttämöllämme on jossakin määrin kirjava, johtuu se siitä että keskustelukielemme yleensäkin vielä on kirjava, eikä sellainenkaan laitos kuin Kansallisteatteri voi tätä seurustelukielen muodostumisprosessia muuta kuin korkeintaan jouduttaa, sen lopullisia tuloksia se ei voi enempää kuin kukaan muukaan ennakolta aavistaa ja omaksua. — Minusta muuten olisi onnellisin ratkaisu tälle kielikysymykselle, jos puhekieleksi omaksuttaisiin kirjakieli lausuttuna länsisuomalaisella ääntämisaksentilla. Sillä tapaa saavuttaisi kielemme, säilyttämällä sointurikkautensa, sen kimmon ja joustavuuden, joka siltä toisinaan esim. savolaisessa ja aitohämäläisessä ääntämistavassa puuttuu, ja joka kuitenkin on aivan välttämätön teräväkäänteiselle ja notkeantarkalle nykyaikaiselle keskustelukielelle. Täten väritetty keskustelukieli voisi näyttämöllä tietysti tulla kysymykseen ainoastaan nykyaikaisissa keskustelukappaleissa, joissa puhelun täytyy olla ripeätä ja sattuvaa sekä teräksistä, korkeampityylisissä kappaleissa olisi edelleenkin säilytettävä laajempi ja laulavampi Kalevala-värinen ääntämistapa.

Ratkaisevimmat toivomukset Kansallisteatterin vastaiseen toimintaan nähden ovat kuitenkin kohdistettavat sen johdon uusimiseen. Jo itse johtokuntakin kaipaisi mielestäni osittaista uusimista. Se ei suinkaan kaikkiin jäseniinsä nähden ole sillä tasolla taiteellisiin ja erikoisesti näyttämötaiteellisiin kysymyksiin nähden, millä se meidänkin oloissamme voisi olla. Johtokunnan ulkopuolella on useita henkilöitä, joiden sekä taiteellinen sivistys että näyttämölliset harrastukset ovat moninverroin intensiivisemmät kuin eräillä johtokunnan jäsenillä. Viittaan ainoastaan siihen että esim. Eino Leino tai Jalmari Hahl eivät kuulu edes varajäseninä johtokuntaan. On vaadittava, että johtokunnan jäsenet edustavat ainakin jotakin itsenäistä tahtoa taideasioissa, erikoisesti teatteriasioissa, muuten heidän läsnäolonsa on vain kuollutta painolastia johtokunnassa, joka aiheuttaa horjuvaa epämääräistä empimistä johtokunnan toiminnassa varsinkin juuri silloin, jolloin olisivat kysymyksessä ratkaisevat toimenpiteet. — Yleensä tuntuu melkein siltä, kuin johtokuntaa valittaessa sormin olisi laskettu, mihinkä puolueryhmään kukin lukeutuu. Teatterikysymyksissä nyt sillä asialla ei pitäisi olla mitään merkitystä, ja sitäpaitsi ei niin suurta yleistä avustusta nauttivan laitoksen hallintoneuvostolla ole mitään moraalista oikeutta johtokuntaa valitessaan kiinnittää huomiotaan mihinkään muuhun seikkaan, kuin siihen, että johtokuntaan tulevat oloissamme kypsimmät ja pätevimmät teatteriasioita harrastavat henkilöt. Kansallisteatteri ei ole mikään yksityinen laitos, ei tehtävänsä eikä kannatusapunsa vuoksi, ja siksipä myöskään ei hallintoneuvosto saa hoitaa sen asioita yksityisnäkökohtia silmälläpitäen.

Toisena toivomuksena johtoon nähden olisi se, että kun ainakin nykyoloissa on näyttänyt siltä, kuin ei johtaja apulaisjohtajan avustuksellakaan voisi valmistaa riittävissä määrin uutta ohjelmistoa, apulaisjohtajan toimi lakkautettaisiin, ja hänen sijastaan johtaja saisi apulaisikseen kaksi regissööriä, joiden tehtäväksi tulisi johtajan ylivalvonnan alaisena huolehtia kappalten harjoittelemisesta ja näyttämöllisestä järjestelystä. Jos näiden regissöörien vaali sattuisi onnellisesti, ja jos johtaja kykenisi järjestämään työn järkiperäisesti, voitaisiin aina pitää yht'aikaa kahta kappaletta valmistuksenalaisena, yksi kummankin regissöörin lähimmän silmälläpidon alla, samalla kuin johtajalla siitä huolimatta voisi säilyä tarpeellinen vapaus ahdistavimmalta pikkuhuolehtimiselta, jotta hän elokkaalla valppaudella ja terävyydellä voi pitää laitoksen toimintaa vauhdissa. — Näiden regissöörien olisi sitäpaitsi ottava riippuvaisia johtajasta, jotta vältettäisiin nykyinen epämääräinen asema, jolloin laitoksella on tavallaan kaksi johtokunnasta riippuvaa johtajaa sitä seuraavine hankauksineen, toiminnan hämmentymisineen sekä edesvastuun heikentymisineen.

Pää- ja lopputoivomus teatteriasioista puheen ollessa on kuitenkin aina se, että laitokselle on raatava uusi johtaja. — Tunnustan että henkilöllinen vaali tässä tapauksessa on vaikea ja edesvastuullinen, ja tiedän että tämän pulman edessä on johtokuntakin jo vuosikausia neuvottomana luovinut. Ehkä on kysymyksen ratkaisu kuitenkin yksinkertaisimmasti siinä, että uskalletaan jotakin. Onhan estetikkojemme piirissä — ja siihen parveen silmä ensiksi liitää tätä henkilökysymystä pohtiessa — teatterikysymysten harrastus vilkas, jopa polttavakin. Eiköhän löytyne siinä sankassa joukossa ainoatakaan, jolla voisi edellyttää olevan niitä taiteellisia ja mieskohtaisia luonneominaisuuksia, jotka tekisivät hänestä mahdollisen johtajaehdokkaan? Puuttukoonkin häneltä aluksi yksinomaan käytännöllisessä teatterityössä saavutettava kokemus, niin, kunhan aluksi maltetaan tinkiä vaatimukset olosuhteitten mukaisiksi, eiköhän työ miestään kasvattane, jos hän vaan oikeaa ainesta on. — Uskaltakoon johtokunta siis uhkakokeen, parempi sekin kuin nykyinen riutunut välitila! Ja jos se sellaisen askeleen rohkenee tehdä, tehköön sen nopeasti, jotta johtajaksi merkityllä olisi aikaa edes ensi näytäntökauden koettaa saavuttaa perehtymistä tärkeään toimeensa.


Volter Kilpi





Aika 7-8/1912.