Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki, viimeinen luku. Teoksen alkuun.
Hetkisen perästä astuimme erästä Kanadan puolella olevaa sangen loivaa vietosta alas. Tämä vietos vei meidät virran rannalle, ja virta oli pian kokonansa jäistä tukkeissa. Siellä odotti meitä pienoinen vene, joka oli viepä meidät "Amerikaan." Eräs matkustaja oli jo istunut siihen. Se oli eräs insinööri Kentuckysta, joka ilmoitti nimensä ja ammattinsa tohtorille. Mekin astuimme viipymättä veneesen, joka, häätämällä jääteliä pois edestään, pääsi keskelle virtaa, missä taisimme paremmin päästä eteenpäin. Sieltä loimme vielä viimeisen silmäyksen tuon ihmeteltävän Niagara-köngäksen puoleen. Matkakumppalimme katseli sitä tarkoin silmin.
— Eikös tuo ole kaunista, ihastuttavaa? — sanoin minä hänelle.
— Onpa niinkin — vastasi hän — ajatelkaapa, mikä koneellinen voima tässä tuhlataan ja kuinka komeata myllyä tässä voitaisiin käyttää tuonlaisella putouksella!
En koskaan ollut tuntenut suurempaa halua viskata insinööriä veteen.
Toiselle rannalle päästyämme me vietiin pian pystysuoraan seisovia rautatienkiskoja myöten muutamissa minuuteissa ylös korkeuteen. Kello 1,30 otimme ylimääräisen junan, joka jätti meidät Buffaloon kello 2,15. Käytyämme tässä uudessa kaupungissa ja maistettuamme Erie-järven hyvää vettä, lähdimme kello 6 jpp. New-Yorkin valtarautatielle. Seuraavana päivänä jätimme mukavat vuoteemme "nukunta-vaunussamme" ja tulimme Albanyyn, ja Hudsonin rautatietä myöten, joka kulkee pitkin vedenparrasta virran vasenpuolista rantaa myöten, saavuimme muutamissa tunneissa New-Yorkiin.
Seuraavana päivänä, joka oli huhtikuun 15, katselin minä väsymättömän tohtorini kanssa kaupunkia, East-virtaa ja Broklynia. Illan tultua sanoin minä hyvästit kelpo Pitfergelle, ja erotessani hänestä tunsin ystävästä eroavani.
Huhtikuun 18 päivänä, joka oli Great Easternin määrätty lähtöpäivä, menin minä kello 11 aikana sille paikalle, missä höyryveneen piti odottaa matkustajia. Se oli niitä ja lukemattomia tavaratukkuja täpötäynnä. Minä astuin alukseen.
Samassa kun höyryveneen piti lähteä rannasta tunsin minä jonkun tarttuvan minua käsivarteen. Minä katsahdin taakseni. Se oli tohtori Pitferge.
— Te palaatte Europaan? — huudahdin minä.
— Niin, ystäväni.
— Great Easternissako?
— Tottapa niin — vastasi armas toverini hymähdellen. Minä olen ajatellut asiata — ja minä lähden. Ajatelkaa, että tämä kenties on Great Easternin viimeinen reissu, reissu, jolta se ei palaa.
Kello juuri ikään soi lähdöksi, kun eräs laivapoika Fifth-Avenue ravintolasta juoksi läähättäen ja jätti minulle lennätinsanoman, Niagara-Falls-kauppalasta lähteneen. "Ellen on vironnut, hän on täydellä toimellaan, ja tohtori vastaa hänen pelastumisestaan." Näin kirjoitti kapteini Corsican.
Minä ilmoitin tämän uutisen Dean Pitfergelle.
— Vastaa hänestä — mumisi matkakumppalini. — Minäkin vastaan hänestä, mutta mitä se todistaa? Joka tahtoisi vastata minusta, teistä, kaikista, tekisi sangen väärin.
Kahdentoista päivän perästä saavuimme Brestiin ja seuraavana päivänä Parisiin. Paluu kävi ilman mitään merkillistä tapausta, pahaksi mieleksi tohtori Pitfergelle, joka yhä vain odotti "haaksirikkoa".
* * * * *
Nyt istuessani pöytäni ääressä luulisin Great Easternia, tuota vedellä liikkuvaa kaupunkia, jossa olen oleskellut kuukauden, yhtymistäni Elleniin ja Fabianiin, verratonta Niagaraa, niinpä kaikkea pelkäksi unelmaksi, ellei minulla olisi kunkin päivän muistoonpanot edessäni. Ihanoita nuo reissut kuitenkin ovat, ovatpa paluumatkatkin, tohtori sanokoon mitä tahtoo.
Kahdeksan kuukauden kuluessa en kuullut mitään puhuttavan tästä omatapaisesta miehestä, mutta eräänä päivänä sain postista monivärisillä vapaamerkeillä varustetun kirjeen, joka alkoi näillä sanoilla:
"Coringuy-laivassa, Auklawin saaristossa. Vihdoin viimein olemme kärsineet haaksirikon". Kirje päättyi näillä sanoilla: "En milloinkaan ole voinut paremmin kuin nyt".
Uskollinen ystävänne
Dean Pitferge."
Loppu.
