Linnunkotolaisten maa, kirjoittanut Paul du Chaillu, suomentanut R. M. Jyväskylässä 1879.


Ei kukaan, joka aikansa rientoja ja edistystä harrastaa, ole voinut olla innolla seuraamatta viimeisien vuosikymmenien suuria löytöretkiä Afrikan sisämaissa eikä tuntematta myötätuntoisuutta niitä uljaita miehiä kohtaan, jotka vastuksia, vaaroja ja kuolemaa pelkäämättä ovat samoilleet halki erämaiden sekä ensimäisinä valonsäteinä tuikkineet tämän maan-osan pimeihin oloihin. Lyhyessä aiassa on yhä uusia kansoja tavattu, yhä outoja seutuja, vesiä ja vuoria löydetty,ja Afrikan ennen milt'ei kokonaan tuntematon maantieto on näiden ankarain ponnistusten kautta vähitellen alkanut vakaantua. Yksi noita pelkäämättömiä retkeilijöitä, noita sivistyksen eturyntääjiä tällä alalla on Amerikkalainen Paul du Chaillu, joka kaksikin eri kertaa, vuosina 1854—57 ja 1863—65 teki tutkimusmatkoja päiväntasaajan helteisissä tienoissa. Mies on omiansa vetämään puoleensa mieltymyksemme, kun tiedämme, että hän kummankin matkustuksen teki omilla varoillaan, ja varsinkin kun olemme oppineet tuntemaan hänen mutkattoman ja leikillisen luonteensa niistä molemmista kertomuksista, joita hän retkistään on julkaissut. Edellinen, "Seikkailuja Keski-Afrikassa" on jo ennen suomalaiselle yleisölle tuttu; nyt tarjotaan luettavaksi suomennos hänen toisesta matkastaan eli retkestään linnunkotolaisten maahan.

Kun du Chaillu tälle retkelle läksi, oli alkuperäinen tarkoituksensa länsirannikolta tunkea Niilin lähteille; mutta kaikellaiset vastukset ja tapaturmat, muun muassa kauhea asukkaissa raivoava rupulitauti, panivat esteitä hänen aikeilleen, ja vihdoin eräs onneton sattumus pakoitti hänet jo 13:nelta itäiseltä pituus-asteelta kiireisesti kääntymään takaisin. Retken hedelmät tulivatniinmuodoin vähäpätöisemmiksi, kuin alussa oli ollut syytä toivoa; mutta tuon kääpiörodun löytö antaa sille kuitenkin pysyväisen merkityksen. Niinkuin du Chaillu'n edellisellä matkallaan sattumalta onnistui tavata gorilla, hirmuinen jättiläis-apina, joka pelkkänä aavetaruna siihen asti oli kummitellut Eurooppalaisten tiedossa, niin kohtasi hän nyt odottamatta pientä linnunkotolais-kansaa, jota siellä täällä lavealla alalla näyttää asustelevan Afrikan sydänmaissa. Selväksi asiaksi katsotaan, että du Chaillu tässä ensimäisenä sivistyneenä miehenä joutui persoonallisiin tekemisiin samojen ihmisten kanssa, joiden hämmästyttävästä pienuudesta, elämänlaadusta ja taisteluista jo muinaisten Kreikkalaisten runoniekat ja historioitsijat tietävät kummia kertoa. Ensi alussa hänen juttujaan epäiltiin kovasti. Mutta myöhemmin saksalainen tohtori Schweinfurt, tunkiessaan pohjasta päin Niili-virran lähdepaikoille, kohtasi samanlaatuista kääpiö-sukua, jonka olemassa olo siis lienee epäilemätön totuus.

Syvällä mielenliikutuksella seuraamme rivi riviltä du Chaillu'n kertomusta pienistä, hajoitetuista Jumalan luomista raukoista, jotka vähäisinä kyläkuntina asuen viettävät korpien syvyydessä vaivalloista elämää, syöden rottia, oravia, käärmeitä, marjoja ja kasvien juuria. Luku, jossa matkustajamme ensin äkki-arvaamatta saapuu autioksi jätetylle linnunkotolais-kylälle, onkin kirjan parhaita ja jännittävimpiä kohtia sekä jättää pysyväisen muiston lukijan mieleen. Mutta tänne päästäkseen on hänen täytynyt kulkea monen aarniometsän läpitse, kahlata monen virran poikki ja kiipeillä monen vuorenharjanteen ylitse; ja onpa siis ainoastaan verrattain harvoissa luvuissa kirjan loppu-puolella puhetta kääpiöistä, heidän elintavoistaan sekä jumalanpalveluksestaan. Kumminkin on tuo edelläkäypäkin osa kirjaa hupainen, ja keveillä piirteillä, tosin ei juuri millään maantietellisellä tarkkuudella ja kokonaisuudella, mutta valaisevasti ja luonnollisesti, kuvataan eteemme maisemia, kansoja tapoineen, taika-uskoineen ja vaarallisia seikkailuja. Kirjantekijän esitystapa ei ole juuri nerokas, mutta keveä, ei erittäin rikas, mutta teeskentelemätön, ja joka rivi haastaa meille totuuden vilpistelemätöntä kieltä. Nuorison käsiin, jonka mieli ihmeellistä, ennen kuulumatonta rakastaa, ei tämän parempaa kirjaa voi antaa.

Suomentaja ansaitsee tällä työllään suomalaisen yleisön kiitollisuuden. Hän on tunnettu kääntäjä, hyvä kielen tuntija sekä käyttää sitä huomattavalla näppäryydellä ja huokeudella. Mutta paikkansa pitää tässäkin suhteessa, että jolle paljon on annettu, siltä paljo vaaditaan. Sujuvaisuutensa ohessa on käännös paikoittain, etenkin alkupuolella, hätäilemällä tehty, ja virheitä tapaa ehtimiseen. Luulisipa toki jo tähän aikaan suomalainen lukijakunnan oikeudeksi vaatia, että kirjoja, joita sen ostettaviksi tarjotaan, on huolella ja tarkkuudella ruokottu niin kääntäessä kuin korrehtuuria lukiessa.


E. S. K.





Kirjallinen Kuukauslehti 1/1880.