Viattomuus.
(Katkelma).
Kirj. V. C. Korolenko.
Kerran tunsi Jumala sääliä maata kohtaan, joka oli ylt'yltänsä pahuuden ja onnettomuuksien peittämä. Ja sanoi: minä tahdon lähettää ihmisten luokse lempienkelini, jota maa ei ole vielä nähnyt. Ja hän kutsui luoksensa viattoman enkelin, jonka nimi oli »Tietämätön pahasta».
Enkelin katseessa paistoi niin syvä puhtaus, niin hiljainen ilo ja viattomuuden lempeys, että joka kerta kun Jumala, jonka katse liian kauvan syntiseen maahan päin kääntyneenä, alkoi synkistyä, katsoi lemmikkinsä kasvoihin, tämän sinisiin säteileviin silmiin, niin kirkastui hän itse. — Enkeli astui Jumalan eteen lumivalkeisiin vaatteisiinsa puettuna ja loi häneen katseensa, jossa nuoruuden tietämättömyys säteili.
Ja Jumala sanoi enkelilleen: lennä tuonne maan päälle, nähkööt ihmiset puhtautesi ja hävetkööt synkkiä häpeän töitänsä. Hävetkööt ja hyljätkööt ne. Sinun tietämättömyytesi on niin suuri, että hekin unohtavat paheen.
Enkeli hymyili ja lähti hiljaa lentelemään maata kohti.
Ja monet näkivät hänet, ja kuka sattui katsastamaan hänen puhtaisiin silmiinsä se kirkastui. Ja onneton unohti surunsa, ja paha unohti vihansa. Viha taukosi enkelin ympäriltä, mutta hän lensi eteenpäin, ja silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin, sillä hän ei tuntenut pahaa.
Kerran lenteli hän maan yli ja huomasi erään miehen metsässä. Mies kulki polkua myöten tarkkaan kuunnellen metsän humua ja katsoi taaksensa, sillä häntä ajettiin takaa.
Mutta enkeli ei tiennyt, miksi ihmiset ajavat miestä takaa, ja hän tahtoi laskeutua alas onnettoman luo tiheässä metsikössä loistaen puhtaudellaan ja lempeällä viattomuudellaan.
Mutta silloin lähestyi se mies erään toisen miehen asuntoa, joka istui huoneensa kynnyksellä, ja kaatuen maahan väsymyksestä sanoi pakolainen:
En jaksa kävellä pitemmälle, olen väsynyt, minua ajetaan takaa tappaaksensa minut. Anna minulle yösija ja turvapaikka kattosi alla.
Ja mies vastasi hänelle: minäpä tiedän, kuka ajaa sinua; heidän isänsä ja esi-isänsä ovat aina vainonneet viattomia, mutta minun isäni ja esi-isäni ovat antaneet turvaa heikoille ja sorretuille! Jaminäannansinulleturvapaikan. Astu sisään talooni ja pane nukkumaan. Mutta anna minun ensin rikkoa kahleesi, niinkuin isäni ja esi-isäni ovat tehneet ja käskeneet minunkin tekemään.
Ja hän rikkoi kahleet ja heitti ne kauvas luotansa voimakkaalla kädellä, sanoen: älköön isäni huone ja lasteni huone tulko saastutetuksi orjuuden kahleilla!
Ja takaa ajettu mies astui sisään ja nukkui, mutta enkeli näki ja kuuli kaikki eikä ymmärtänyt mitään sillä hänen nimensä oli Tietämätön.
Hän kumartui väsyneen yli, ja hymyily ilmestyi nukkuvan huulille, ja hänen sielunsa tuli rauhalliseksi ja uni sitkeäksi.
Ja sitten lähestyi enkeli isäntää, joka istui kynnyksellä, mutta isäntä ei nähnyt Tietämättömyyden enkeliä, sillä hänen katseensa oli tähdättynä metsään. Hän vartioi vieraansa unta.
Silloin lensi enkeli etemmäksi.
Ja vähän matkan päässä hän kohtasi miehiä, väsyneitä, nääntyneitä ja vimmastuneita. Hiki ja vihamielisyys sumensi heidän silmänsä niin etteivät he nähneet, että enkeli seisoi edessänsä, vaan ainoastaan kysyivät, eikö hän ollut nähnyt miestä, jolla oli kahleet.
Ja enkeli lempeästi hymyillen ojensi kätensä sitä taloa kohti, missä oli nähnyt miehen kahleissa, ja sanoi: seuratkaa minua, hän on tuolla.
Ja meni itse edellä ja saattoi heidät sille talolle, missä pakolainen nukkui hymy huulilla, sillä pakolaisen sielu oli rauhallinen.
Ja heti kun isäntä kuuli miesten askeleet ja näki heidät tulevan, nousi hän nopeasti ylös ja meni sisään huoneeseen.
Ja herätettyään nukkuvan sanoi hänelle: sinä olet nyt levännyt. Lähde pois huoneestani ja riennä pian kauvas täältä, sillä takaa ajajat lähestyvät tänne.
Mies säikähtyi ja sanoi:
— He tappavat minut metsässä. Olen nukkunut liian kauvan luonasi enkä ehdi poistumaan. Voi minua, olen nyt hukassa!
Mutta isäntä vastasi:
— Poistu pian, mutta minä pidätän heitä täällä.
Isäni ja esi-isäni ovat käskeneet minua vartioimaan vieraan unta, eikä vielä kukaan ollut kärsinyt siitä, että oli nukkunut huoneessani.
Pakolainen uskoi häntä ja meni metsään, mutta isäntä otti aseen ja asettui huoneensa kynnykselle.
Ja takaa-ajajat lähestyivät ja näkivät isännän sekä sanoivat:
— Sinun huoneessasi on mies, jota me etsimme tappaaksemme. Luovuta hän meille.
Mutta isäntä vastasi:
— Teidän isänne ja esi-isänne aina vainosivat viattomia, mutta minun isäni käskivät minun suojelemaan nukkuvaa vierasta.
Silloin miehet paljastivat miekkansa, mutta enkeli seisoi eikä ymmärtänyt mitään, sillä hänen nimensä oli Tietämätön.
Ja teräs kohtasi terästä ja kalskahti äännekkäästi sekä väki kiljui vaatien miehen henkeä, joka puolusti toisen miehen henkeä.
Ja kauvan välkkyi, helisi ja kolisi teräs, kunnes vihdoin suhisten lyhyesti kuin käärme upposi puolustajan rintaan. Ja hän kaatui huoneensa kynnykselle verensä punaamana.
Tämä veri roiskahti haavasta ja sattui enkelin lumivalkeaan vaatteeseen sekä jäi siihen punaisena tahrana. Mutta enkelin korvia tärisytti kuolevan miehen tuskan huuto, miehen, jolle hän oli tietämättömyydessään saattanut turmion.
Mutta vainoojat hyökkäsivät huoneeseen, mutta eivät löytäneet siellä ketään. Niin he tulivat ulos sieltä ja sanoivat isännälle:
— Nyt sinä valehtelit meille, salasit totuuden ja itse kuolet.
Mutta isäntä vastasi:
- Minä salasin teiltä totuuden, mutta minun vanhurskauteni paistaa kirkkaana Jumalan edessä, sillä minä kuolen puolustaessani heikkoa, niinkuin isäni ja esi-isäni olivat tehneet. Ja vereni minä jätän muistoksi lapsilleni ja teidän lapsille.
Ja nämä sanat lausuttuaan hän kuoli, mutta enkeli, joka kuuli kaikki sanat, ei ymmärtänyt niiden merkitystä, sillä hänen nimensä oli — Tietämätön.
Mutta heti kun enkelin katse lankesi punaiseen vereen, alkoi tämän hohde heijastua hänen silmistään ja ne kadottivat entistä kirkkauttaan. Hän nosti silmänsä ihmisiin ja niissä oli valistuksen ja säikähdyksen ilme, ja sitten kuoleman pelon valtaamana nousi hän ylös Jumalan valtaistuimen eteen ja pysähtyi siihen. Ja Jumala loi katseensa häneen ja hänen vaatteisiinsa.
Enkeli seisoi hänen edessään, eikä hänen silmissään ollut kirkkautta, vaan oli niissä hämmästystä, kipua ja häpeää, sillä hän oli verellä tahrattu. Ja enkelin silmät olivat sameat, sillä niissä ei ollut enään entisaikojen puhdasta tietämättömyyttä, eikä ollut syttynyt vielä surunvoittoista tietoisuutta.
Ja Jumala synkistyi, mutta enkeli sanoi nuhdellen:
— Oi Adonai, Adonai! Näetkö nyt, mihin olet lemmikkisi lähettänyt . . . mitä ihmiset ovat minulle tehneet . . . tuntuu niinkuin kivi olisi nyt sydämeltäni . . .
Ja Jumala itki katsoessaan enkeliään ja sanoi:
— Voi, teitä, ihmisiä, voi, teitä! Uppiniskainen ja parantumaton sukukunta, — mitä olettekaan tehneet lemmikilleni! Pitkämielisyyteni mitta on täyttynyt, ja minä tahdon vuodattaa päällenne turmion . . . Ja kääntyen enkelin puoleen hän kysyi:
— Kuinka tämä oli tapahtunut sinulle ja missä olet kadottanut entisen puhtautesi?
Silloin kertoi enkeli Adonaille kaikki mitä hänelle oli tapahtunut:
Metsässä näin minä miehen kahleissaan ja toisen miehen, joka istui mökkinsä kynnyksellä. He puhuivat jotakin takaa-ajosta ja turvasta, mutta minä en ymmärtänyt mitään. Sitten meni se väsynyt mies huoneeseen sisään, ja minä lensin etemmäksi. Tahdoin astua heidän eteensä, mutta he eivät nähneet minua, sillä heidän huomionsa oli kiintynyt toisaalle. . .
— He eivät tarvinneet sinun puhtauttasi — sanoi Jumala. — Sinun olisi pitänyt ensin näyttäytyä vainoojille ja sitten vainotulle.
— Sitä en tiennyt, — sanoi enkeli. Ja sitten minä kohtasin muita miehiä, joiden silmiä hiki ja viha verhosi. He kysyivät katsomatta minuun, missä oli mies, jolla oli kahleet. Minä hymyilin heille ja osoitin mökkiä. . .
Jumala painoi päänsä alas ja sanoi:
— Voi surua suurta! Sinä et tehnyt siinä oikein.
Mutta enkeli kertoi loppuun asti ja sitten huudahti:
— Sinä itse lähetit minut maan päälle, sinun syysi se on, että niin tapahtui, eikä minun! Niin ota nyt pois se raskas paino, joka rasittaa sydäntäni, poista vaatteistani nämä inhoittavat punaiset tahrat! Tee, sinä, Ikuinen, niin etten minä tietäisi kuten ennenkin, että sielussani asuisi taas pyhän tietämättömyyden rauha.
Ja enkeli nyyhkyttäen kumartui alas Jumalan valtaistuimen edessä.
Mutta Jumala vastasi:
— Sinä et itsekään tiedä mitä pyydät. En minä tee sitä mutta tahdon tehdä jotakin toista. Tietämättömyyden asemasta annan sinulle Surunvoittoista tietoisuutta.
Ja Jumala selitti enkelille, minkälainen veri se oli, joka oli punottanut hänen vaatteensa, ja sanoi hänelle:
Minä käsken sinun kantamaan tätä verta pyhyytenä. Tämä on puhdasta verta, joka on vuodatettu heikomman puolustukseksi. Ja tietäen tämän, tulet sinä tuntemaan surua, mutta tietämättömyys ei palaa enää ikänä sinun luoksesi.
En edes minäkään voi poistaa ajan kivitauluista sitä, mikä on kerran tapahtunut menneisyydessä. Ja tahtoisitko todella, että taaksesi olisi jäänyt kaikki se, mitä oli tapahtunut, mutta että sinun sydämessäsi siitä huolimatta vallitsisi puhdas ilo? Sitäkö tahtoisit, sitäkö pyydät?
Ja sill'aikaa kun Jumala puhui, katosi enkelin katseesta hämmästyneen kivun ilme, vaan sen sijaan syttyi niihin surunvoittoisen tietoisuuden liekki, ja hän kauhistui ja laskeusi Jumalan valtaistuimen eteen sekä huudahti:
— Ei, Kaikkivaltias! En tahdo tietämättömyyden rauhaa! Anna minun tuntea aina tätä suruani.
— Ja Jumala nosti enkelin ja sanoi:
— Sinä pysyt edelleenkin lemmikkinäni ja rakkauteni sinua kohtaan tulee vieläkin suuremmaksi, mutta täst'edes nimesi ei ole enää Tietämätön. Nimesi olkoon Suuri suru.
Ja enkeli nousi ja nosti silmänsä Jumalaa kohti; ja Jumala taas katsoi rakkaudella hänen silmiinsä ja näki niissä — surua.
Ja enkeli nousi: nyt Herra, päästä minut taas maan päälle. Minä vien tämän vanhurskaan miehen pyhää verta hänen lapsilleen ja hänen murhaajainsa lapsille. Ja kun he kasvavat isoiksi, niin vaihtukoon viattomuuden rauha heidän katseessaan — tietoisuuden suruun.
Ja silloin ovat edellä mainitut valmiit nousemaan heikompien puolustukseksi, sukunsa tavan jälkeen, ja tulevat noudattamaan isäinsä käskyä niin kauvan kunnes vainajien lapset tulevat ymmärtämään koko sitä syvää surua, joka johtuu väkivallantekijäin käskystä.
Ja kumarrettuaan Jumalan valtaistuimen edessä, enkeli nousi hiljaan, heilautti siipensä ja lähti liitelemään maata kohti, mutta Jumala rakkaudella seurasi katseellaan Surun hiljaista lentoa — — — — — —
Suomensi Vera.
Eteenpäin - Kymenlaakson työväen joulujulkaisu 1909.
