Atle Hurme - Uni

Uni

Kirj. Atle Hurme




Pimeä, loppumattomiin ulottuva, harmaankeltaista liejua hersyvä suo. Sen yllä tanssivat riemuisina inhoittavat myrkylliset höyryt. Taivaalla toivottoman harmaita, läpipääsemättömän paksuja pilviä. Kaikki synkeää, hirveätä ja juhlallista. Ja minä näin likaisen suon hersyvistä mättäistä kohoavan ihanan valkea vartisen kukan. Se kasvoi, varren päähän ilmestyi punerva nuppu, joka viattomana nojausi valkeaa vartta varten. — Oh! minä näin miten käärmeellisesti myrkylliset usvat nauroivat, ja miten niitten villi tanssi kiihtyi. Mutta kukka kehittyi, suon myrkkyhöyryt koettivat umppua ahdistaa, mutta sen terälehdet pysyivät suljehtuina, usvien hyökkäykset olivat turhia. — Sitten, yhtäkkiä hajausivat harmajat pilvet, ihana aurinko alkoi paistaa. Minä näin miten usvat hätkähtivät ja piilousivat suon liejuisiin mättäisiin.

Mutta mikä aurinko! Ihana, sinisilmäinen naisen pää, jonka kullankeltaiset kutrit riippuivat hajallaan, ja purpuraisilla huulilla väreili omituinen hymy. Ne kutrit ne valaisivat, ja silmien ihana, sietämättömän kirkas katse. Se punerva umppu avasi terälehtensä aurinkoa kohti, aurinko katsoi siihen, kukka vavahti, sen läpikuultavissa suonissa hyrskyi polttavana punainen neste. Ja aurinko suuteli sen kukan terälehtiä. Mutta sitten yht'äkkiä minä näin miten auringon purpurahuulet vetäytyivät nauruun niin että valkoiset hampaat välähtivät kuin timantit, ja minä kuulin sen naurun ivallisen, jääkylmän, metallikirkkaan soinnun. Kylmät väreet kävivät ruumiini läpi. Minusta tuntui kuin olisi punainen kukka kalvennut, se vavahti ja horjui. Ja minä näin miten äkkiä aurinko katosi, harmaat pilvet saapuivat ja suon myrkylliset höyryt riensivät uhrinsa kimppuun. Ne nauroivat käärmeellisesti ja ruiskuttivat myrkkyään kukan terälehdille. Kukka sulki ne äkkiä, liian myöhään, usvat ehtivät häntä jo myrkyttää. Minä näin miten hartaasti kukka odotteli aurinkoa uudestaan saapumaan. Turhaan, turhaan. Silloin avasi kukka kuin uhaten tulipunaisen teräinsämaljan myrkkyhöyryille. Mutta kas, ne pelästyivät, katsoivat ihmetellen, eivätkä uskaltaneet kukkaan koskea. Silloin haihtuivat harmaat pilvet uudelleen ja aurinko ilmestyi entistäkin ihanampana. Kukka kurottautui sitä kohti, aurinko suuteli kukkaa ja imi punaisilla huulillaan kukan vaahtoavan elinnesteen. Ja kukka näytti vain olevan onnellinen. Mutta minä kuulin myrkkyusvain pirullisen, sihisevän riemun. Ja taas helähti auringon huulilla metallikirkas nauru; se katosi, harmajat pilvet ja myrkkyhöyryt saapuivat. Kukka värisi kuin kuoleva mutta se ei enää yrittänytkään sulkea lehtiään. Minusta tuntui kuin olisi se hymyillyt uhmaisesti. Ja nyt hyökkäsivät usvat sen kimppuun myrkyttivät ja kuolettivat. Mutta kukka kärsi ihanana pystyin päin. Sen suoniin virtasi elinnestettä tummaa, myrkkyisää. Kukka kalpeni, varsi tummui, kuihtui ja ihana kukka sortui kärsivästi hymyillen suon ilkeään liejuun. Myrkkyhöyryt riemuiten tanssivat kuolintanssin. Minua puistatti: »Kuka, kuka on kaiken tämän aikaansaanut", kysyin itseltäni. Silloin haihtuivat pilvet ja usvat. Keskelle suota ilmestyi korkea, valkeaan vaippaan verhottu naishaamu. Minä näin miten sen valkea povi nousi ja laski sen kauniit, kalpeat huulet olivat vetäytyneet voitonriemuiseen hymyyn, niin että valkoiset hampaat kiilsivät kuin petoeläimen. Sen vihreistä silmistä sädehti pirullinen julma kirkkaus ja sen korkeaan valkoiseen otsaan oli tulikirjaimillakirjoitettu: »Kohtalo» »Elämän valtiatar». Ja se sanoi ontolla, ilkeällä äänellä: »Minä, minä olen tämän aikaan saanut!»

Heräsin. Otsalleni oli noussut kylmä tuskanhiki. »Ole kirottu, Kohtalo», ajattelin. »Ole kirottu, sinä turmelet elämän!» Sitten lähdin kulkemaan kalpeana, horjuvin askelin.

Se oli uni vain, uni vain ja kuitenkin kamala julma todellisuus.





Lauvantai 4/1907.