Björnstjerne Björnsson - Vaarallinen kosiomatka

Vaarallinen kosiomatka

Kirj. Björnstjerne Björnsson 




Kuten sanottu, ei Husaby-vuorille vienyt muuta kuin yksi ainoa polku; mutta eikö mies voisi muualtakin sinne tulla kuin tehtyä tietä myöten? Jospa hän venheellä kiertäisi tuon niemen, nousisi päinvastaisella puolella vuorta maihin; eiköpähän aina keinoa keksisi, millä pääsisi tytön luokse, vaikkapa vuori olikin niin jyrkkä, ettei vuorikauris, joka ei ole tottunut kallioseinämää pelkäämään, tuskin siellä jalansijansa sai.

Tuli lauantai, koko päivän kuljeskeli Thore levottomana mitään toimittamatta; aurinko paistoi mitä heleimmästi, kasvit näyttivät ikäänkuin silmissä kasvavan; silloin tällöin kajahti houkutteleva huikkaus tuntureilta. Thore istui auringon vaipuessa taivaanrantaa kohti, majansa edustalla. Hän katsahti ylös. Läikehtivät sumuvyöt käärivät utuiseen harsoonsa vuoren rinnettä, mutta tunturin huipulla oli hiljaista ja kirkasta. Silmäiltyään vielä Husabytä kohti, astui hän joustavin askelin rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa niemen ympäri.

Päivän askareiden päätyttyä istui Aslaug tunturimajan lähellä. Hän ajatteli, että tänään Thore ei voisi tullakaan, mutta sen sijaan rientäisi paljon muita; sentähden laski hän paimenkoiran irralleen, läksi majalta mainitsematta kenellekään, minne meni. Hän istahti sellaiselle paikalle tunturin harjanteelle, että hyvin voi pitää silmällä laaksoa. Mutta sumu vyöryisieltä ylöspäin ja teki mahdottomaksi nähdä esineitä alhaalla; sitäpaitsi katseleminen sinne herätti vaan katkeria mietteitä kovasta kohtalostaan. Hän muutti sentähden toiseen paikkaan ja asettui istumaan paikalle, josta oli oiva näköala merelle päin. Oli niin rauhoittavaa antaa katseen vajota tuohon äärettömään kaukaisuuteen! Hänen sielussaan syntyi halu antaa tunteiden laulussa purkautua ilmoille; hän valitsi surumielisen kappaleen ja kauvan kantoi hiljainen valoisa yö laulun sävelet. Se liikutti häntä itseäänkin ja sen vuoksi hän lauloi vielä yhden värssyn. Silloin tuntui kuin olisi joku tunturin juurella vastannut.

— Mitä tämä?

Aslaug astui jyrkänteen reunalle, ja nojaten kalliohalkeilemiin juurensa tunkeneeseen koivuun, loi hän silmänsä syvyyttä kohti. Mutta katse ei kohdannut muuta kuin peilikirkkaana välkähtelevän vuonon tumman pinnan. Ei lintuakaan näkynyt sen ylitse lentävän. Aslaug istahti jälleen ja lauloi laulunsa uudelleen. Tällä kertaa kuului vastaus selvemmin ja lähempää.

— Siellä varmaan on joku.

Aslaug kumartui jälleen syvyyteen katsoakseen ja nytpä hänen silmänsä keksi tunturin juurella veneen, joka näytti siellä alaalla pieneltä näkinkengältä. Tyttö terästi katsettaan ja nyt näki hän lisäksi punaisen myssyn ja sen alla pojan, joka näytti pyrkivän ylöspäin melkein luotisuoraan laskeutuvaa seinämää pitkin.

Kuka mahtaa olla tuo? kysyi Aslaug, jätti koivun irti ja peräytyi jyrkänteen reunalta. Hän ei uskaltanut vastata itselleen, sillä hän tiesi kuka se oli. Hän heittäytyi nurmelle, kouristi molemmin käsin ruohoa aivan kuin hän itse olisi ollut asemassa, jossa kaikki riippui siitä, kuinka lujasti jaksaa pidellä siitä, mistä kerran on kiinni saanut; mutta ruoho irtaantui hänen kouraansa, hän huudahti ja alkoi rukoilla Jumalaa, kaikkivaltiasta, suojelemaan rohkeata kiipejää. Mutta sitten jysähti hänen mieleensä, että tämä Thoren yritys oli Jumalan koettelemista, ja hän ei senvuoksi voisi odottaakaan apua sieltä.

— Tämä yksi kerta vaan! rukoili hän, kietoi käsivartensa koiran kaulaan, aivan kuin se olisi Thore, jota hän tahtoi kiinni pidellä. Aslaug kieriskeli koiransa kanssa nurmikolla; aika näytti hänestä loppumattoman pitkältä.

Mutta nyt hyppäsi koira seisaalleen, antoi kuulua pari iloista haukahdusta syvyyteen katsellen. Sitten kääntyi se Aslaugiin päin ja haukahti merkitsevästi häntäänsä heilutellen ja asettaen etukäpälänsä tytön syliin. Ikäänkuin tervehdykseksi kaikui vielä iloinen: »Vau, vau», samassa sukelsi punanen hattu kallion seinämän yläpuolelle ja Thore lepäsi hänen rinnallaan.

Siinä, hän pitkän ajan lepäsi, voimatta sanaa sanoa, ja kun hän viimein jotain kykeni sammaltamaan, oli se aivan järjetöntä.

Vanha Knut Husaby sitävastoin kuultuaan pojan retkestä, sanoi sanan, jossa oli järkeä:

— Poika on tytön arvoinen, saakoot he toisensa.





Lauvantai 4/1907.