Kuolema
(Satu. Kirj. Carlo Broschi )
Oli talvi. Myrsky kulki ulvoen pitkin katuja, ajaen kokonaisia lumipilviä edessään.
Suuressa kulmatalossa oli kaikki hiljaista. Komeat etuhuoneet katselivat tyhjinä ja autioina sameaan talvi-iltaan, ja ruunujen kristallit loistivat niin kummasti illan hämärässä. Ne riippuivat kuin jäätyneet kyyneleet, ja kun valonsäde vieteisestä huoneesta hetkeksi sattui niihin, niin välähtelivät ne tulipunaisina sitten taas sammuakseen illan hämyssä.
Oikealla olevassa huoneessa liekehti yölamppu himmeästi ja hiljaa. Kauneissa, koristelluissa sängyissä lepäsi lumivalkeilla patjoilla kaksi pientä lapsen päätä.
Äiti raukka oli kallistanut hetkeksi sohvaan väsyneen päänsä, ja hyvä isoäiti, joka koko tämän vaikean ajan oli seissyt hänen sivullaan uhrautuvasti, istui nyt pikku lemmikkien vuoteitten vieressä vahtina.
Työhuoneessa istui isä pää käden varassa. Silloin soi kovasti eteisen ovikello.
Hän menee avaamaan, ja sisään astuu laiha, luinen, viittaan kietoutunut haamu.
»Ken olette ja mitä haette?» kysyi isä katsoen kummastellen vieraaseen.
»Minä olen kuolema», vastasi tämä synkästi, »ja tulin nyt ottamaan lapsesi mukaani.»
Isä vavahti, syvä levottomuus täytti hänen sielunsa ja kauhua ilmaisevin katsein katsoi hän kutsumattomaan vieraaseen.
»Se ei ole totta, sinä lasket leikkiä», sanoi hän vapisevalla äänellä, »se ei voi olla totta! Tahdotko kultaa? Kas tässä, ota niin paljon kuin tahdot, minulle jää kyllin vielä», ja hän latoi vieraan eteen kokonaisia kasoja tätä loistavaa metallia, mutta vieras katseli vain välinpitämättömästi sitä.
»Luulet voivasi ostaa kaikkea kullalla» sanoi hän ja hymyili halveksivasti, »mutta haudan toisella puolella ei ole niin. Kas niin, älä estele minua enää, aikani on lyhyt. Jo muutaman minuutin kuluttua minun täytyy olla toisessa paikassa, jossa olen kaivattu vieras, ja siksi en tahdo odotuttaa itseäni.»
»Eikö siis ole mitään, joka voisi pakoittaa sinua antamaan minun pitää lapseni? Vastaa minulle, pyydän?»
»Hm», sanoi kuolema miettiväisenä, »se riippuu siitä, mitä sinä tarjoat minulle.»
»Kultaa et tahdo, mitä minä siis voin antaa sinulle? En ole oman elämäni herra, en voi sitä antaa, se olisi väärin tehty. Olen kulkenut aina suoraan tietäni ja tehnyt kaikkialla oikein; niinpä nytkin, kun on kysymys lapsistani, en voi rikkoa peruslauseitani vastaan, jotka aina ovat toimintatapani johtaneet.»
Kuolema loi häneen pitkän, kylmän katseen ja meni sitten kuulumattomin askelin suoraan sairashuoneeseen.
Oven auetessa kääntyi valpas isoäiti ja katsoi hämmästyneenä luurankomieheen.
»Ken olette?» kysyi hän.
»Olen kuolema», vastasi haamu yksitoikkoisesti, ja läheni lasten sänkyjä.
»Pysähdy!» sanoi isoäiti päättävästi ja asettui hänen tielleen, »sinä et saa viedä lapsia, kuuletko, et saa!» ja hän piti yliluonnollisella voimalla kuolemaa käsivarresta.
»Varo itseäsi!» sanoi tämä, »ei kukaan rankaisematta kosketa kuolemaa», ja hän nosti vaippaansa ja näytti viikatettaan, joka oli sen alla.
»Mitä huolin kiellostasi!» sanoi vanhus pää pystyssä. »Etkö usko, että minä näiden pienokaisten tähden voin pahoittaa sinut poistumaan? Mene, mene, et tiedä mitä rakkaus voi saada, aikaan.» Ja tuntematta kuinka terävä viikate haavoitti hänen käsiään tarttui hän hämmästyneeseen kuolemaan ja vei tämän oven ulkopuolelle.
»No niin», sanoi kuolema hieman hämillään. »Tänään olkoon sinun tahtosi, sillä minulla ei ole aikaa kiistellä kanssasi, mutta huomenna tähän aikaan tulen takaisin, ja silloin kasken minä, tiedä se!» ja kuolema katosi pimeään iltaan.
Isoäiti kohotti silmänsä taivasta kohti ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut hänelle voimaa ja rohkeutta, uhmaamaan kauheaa kuolemaa.
Kului seuraava päivä, ja tuli ilta.
Loistavissa etuhuoneissa paloi muutamia lamppuja levittäen niukan valon. Joukko vanhempia miehiä käveli syvämietteisin ilmein pehmeillä matoilla.
Isä raukka istui huoneessaan ja odotti, mitä oli tuleva. Peläten kadottavansa kaksi rakasta pienokaistaan oli hän antanut kullan virtailta ja välittämättä tavattomista kustannuksista, oli häh kutsunut maan viisaimmat ja taidokkaimmat miehet kokoon. Näitten yhteisten ponnistusten piti toki pitää kauhea vieras kaukana, jos hän uskaltaisi tulla uudelleen! ...
Tämä oli nyt hänen viimeinen toivonsa, ja tuskaisin katsein seurasi hän komean kellon minuuttiviisarin hidasta kulkua. Kello löi kahdeksan, ja tuskin oli viime lyönti kajahtanut, kun joku kovasti soitti eteisen ovikelloa.
Se oli kuolema, ja pian seisoi tämä oppineen joukon keskellä.
»No kaikkea», sanoi hän ja katseli kummastellen ympärilleen. »Täällähän tapaan monta ystävää ja tuttavaa», ja hän nyökkäsi ystävällisesti muutamille erityisille suosikeilleen, jotka kaikki, omituista kyllä, erosivat muusta seurasta oppineemman ilmeensä ja ylpeämmän ryhtinsä kautta.
Etevin näistä ylhäisistä, joille kuolema oli nyökännyt kahdestikin, rohkaisi itsensä ja pyysi kahdenkeskestä keskustelua.
Kuolema suostui ehdolla, että se ei kestäisi kauan, sillä hänellä oli kiire nyt, kuten aina.
Oppinut toi nyt esiin pyyntönsä, että kuolema säästäisi lapset, ja hän lupasi korvaukseksi kaikella muulla tavalla palvella tätä.
Kuolema katsoi häntä kasvoihin ja sanoi pilkallisesti: »Minun on vaikea kieltää pyyntösi, sillä minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa mutta minun täytyy kumminkin. Jo monta päivää olen tarkkaillut tätä taloa. Eilen olin jo täällä sisälläkin, mutta — mutta päätin silloin odottaa tähän päivään, ja ymmärrät kai, etten kahta kertaa vaivaa itseäni mennäkseni takaisin tyhjin käsin.»
»Oh, minä hankin pian sinulle toisia siaan», sanoi oppinut pyytävällä äänellä, »kun vaan säästät nämä.»
»Ne toiset saan minä kumminkin», sanoi, kuolema ja nyökkäsi hyvästiksi. »Minun täytyy lähteä, aika kuluu.»
Oppinut joukko väistyi varovasti, kun hän kulki ohi, sillä he näkivät hänen kasvojensa ilmeestä, että hänellä oli tosi mielessä, ja he tiesivät kokemuksesta, kuinka turhaa oli silloin koettaa pidättää häntä.
Hän avasi sairashuoneen oven ja astui sisään. Äiti polo seisoi kumartuneena isoäidin olkapäätä vasten ja katseli avuttomia pienokaisiaan, jotka vääntelivät tuskissaan.
»Sinä tahdot ottaa minulta lapseni!» sanoi hän kuolemalle ja katsoi säihkymättä häntä syviin kuopallaan oleviin silmiin.
»Niin», vastasi tämä lyhyesti, »etkä sinä voi estää minua!»
»Enkö voi!» huudahti äiti kuumetta hehkuvin katsein. »Sinä et tiedä, mitä äiti voi, kun häneltä tahdotaan riistää hänen lapsensa!» ja hän asettui päättävästi kuoleman tielle.
Säälivästi hymyillen kohotti kuolema viittansa ja jäätävä kylmyys jäykisti äiti raukan veren.
Äiti seisoi siinä voimatta tehdä pienintäkään liikettä, mutta huulensa kuiskivat rukousta ylhäällä olevalle armahtajalle.
Kuolema viivähti hetkeksi ja sanoi osaaottavasti: »Ja jos minä nyt antaisin surusi liikuttaa itseäni ja antaisin sinun pitää lapsesi, niin mitä sinä antaisit minulle?»
»Annan sinulle öitteni unen ja poskieni ruusut ja kaikki ne kyyneleet; jotka kiitollinen iloni puristaa esiin. Tyydytkö siihen?»
»Hm!» sanoi kuolema ajaitelevana. »Unta et ole nauttinut pitkään aikaan ja se uni, jonka minä annan, on paljon syvempi, niin että sinun unellasi ei ole minulle mitään arvoa. Poskiesi ruusut kalventaa ainiaaksi suru pienokaisistasi, ja jos kyyneleet vuotavat surun tai ilon lähteestä, on minulle yhden tekevää, kunhan ne vaan kastelevat kuolemantarhan kukkaset. En siis voi suostua tähän vaihtoon.»
»Mutta» sanoi epätoivossaan äiti, »jos minä nyt annan sinulle oman elämäni, lupaatko silloin säästää pienokaiseni? Sinä teet sen, eikö totta? Kas niin, anna minun nyt vain painaa erojaissuudelma heidän otsalleen ja sitten olen — sinun.»
»Ei», sanoi isoäiti, joka väristen oli kuunnellut, kauheata kauppaa, »niin ei saa käydä. Muista, lapseni, sinulla on puoliso, ja toisia pienokaisia, jotka eivät tule toimeen ilman sinun hoitoasi, siksi täytyy sinun elää. Toista on minun. Minä olen jo vanha, ja vuosi ennemmin tai myöhemmin ei vaikuta asiaan. Jos siis sinä kova, taipumaton mies tahdot välttämättömästi jonkun täältä mukaasi, niin — niin ota sitten minut!» Ja vanha isoäiti kohotti harmaan päänsä ja katsoi kuolemaa katsein, jossa loisti rohkeus ja toivo.
Hämmästyneenä katsoi kuolema noita uhrautuvia naisia, hän kohotti päänsä ja katosi huoneesta.
Etuhuoneissa seisoivat oppineet herrat uteliaina odottaen, ja isä odotti vain kuoleman ohimennessä vielä kerran, viimeisen kerran, saadakseen painaa suudelman rakkaittensa valkeille otsille, silloin tuli kuolema — mutta yksin.
Hän lähestyi isää, kohotti alaspainetun päänsä, ja jääkylmissä silmissään loisti kuni kyynel.
»Sinä tarjosit minulle kultaa lastesi elämään lunnaiksi», sanoi hän vakavalla äänellä, »minä en ottanut sitä. Luulit voivasi tuolla loistavalla houkuttelijalla jota maan lapset niin harvoin jaksavat vastustaa, ostaa kaiken, onneakin, elämän, mutta sinä petyit. Sinä unohdit, tai oikeammin sanoen, sinä et tuntenut sitä ainoata, joka voi voittaa kuolemankin, et tuntenut itsensä kieltävää, itsensä uhraavaa rakkautta. Sinä kiität itseäsi rehellisyydestäsi ja oikeamielisyydestäsi. Muista, että isämme ylhäällä punnitsee vaaassa toiminnan syyn, ei toimintaa. Tiedän, että sinä hellästi rakastat vaimoani ja lapsiasi, ja surun-enkeli tuskin voi lukea niitä kyyneleitä, jotka yksinäisyydessä olet vuodattanut, mutta tämä rakkaus on itsekästä. Sinä vaadit kaikki, tahtomatta antaa mitään. Ainoastaan omat mielipiteesi pidät oikeina, ja kaiken täytyy totella sinun, sinun tahtoasi. Ylpeässä itseluottamuksessasi et sinä näe, kuinka onnen kukat musertuvat jalkaisi alla ja kuinka ilon ruusut kuolevat puolisosi poskilla. Jos olisin nyt suostunut siihen vaihtoon, jota hän uhrautuvassa rakkaudessaan tarjosi minulle? Oletko varma, ettei silloin johonkin sydämesi salaiseen sopukkaan olisi tarttunut oka, jota kylmä oikeamielisyytesi ei olisi voinut temmata pois? Usko minua, vasta, silloin tunnetaan aarteen oikea arvo, kun se riistetään meiltä pois. Minä jätän yksinään tämän talon ja tunnustan itseni voitetuksi. Rakkaus se minut voitti ja nyt vaadin sinulta kiitokseksi tästä, että sinä palkitset ne uhrautuvat tunteet, jotka Jumalan vaakalaudalla painavat enemmän kuin kaikki maan aarteet.
Tämän kauhean yön jälkeen koitti aamu rauhallisena ja kirkkaana. Vastasatanut lumi kattoi maan valkealla peitteellään ja kimalteli aamuauringon paisteessa kuin milliardit loistavia kristalleja.
Sairashuoneessa vallitsi hiljaisuus. Pienokaiset makasivat sängyistään ja levollisesta hengityksestä voi huomata, että unen hengetär oli ojentanut auttavan kätensä pakenevalle elämälle.
Toisen vuoteen vierellä makasi äiti uinaillen. Hänen silmäripsissään riippui muutamia kirkkaita helmiä, joihin aamuauringon utelias säde taittui sateenkaareen kaikissa väreissä.
Iso-äitikin oli hetkeksi sulkenut silmänsä, ja hänen kätensä olivat unessa liitetyt yhteen kuni rukoukseen.
Pienten sairasraukkain päänalaisilla istui kaksi pientä melkein näkymätöntä olentoa. Ne näyttivät niin heikoilta ja riutuneilta, että yksi ainoa tuulen hengästys olisi saattanut tuhota ne.
»Mitä pikku olentoja te olette?» kysyi aurinko, joka nyt täydessä loistossaan virtaili huoneeseen. »Te näytätte niin huonoilta, että minun on sääli teitä.»
»Me olemme terveyden hengettäriä», sanoivat pienet olennot tuskin kuuluvalla äänellä ja kalistivat hampaitaan kylmästä.
»Terveys näyttää olevan aika huono», sanoi aurinko, »mutta minä tahdon auttaa teitä», ja aurinko lisäsi loistettaan, lumi suli, maa alkoi viheriöidä ja ihmiset katselivat kummastellen toisiinsa, kun leivot riemuitsevin äänin julistivat: nyt on kevät.
Ja suuressa talossa oli ilo ja riemu. Terveyden hengettäret olivat vahvistuneet auringon ja rakkauden lempeässä suojassa, ja kun pääskyset tulivat ja laativat pesänsä kattojen räystäitten alle, niin istuivat pikku sairaat rusoposkin äidin ja isoäidin polvilla jo katselivat iloa säteilevin silmin ilmassa liikkuvia rakentajia.
Ja kevät tuli ja kesä tuli ruusuineen ja lauhkeine tuulineen ja maamies korjasi maan tuotteet, ja riutat kajahtelivat täysissä riihissä; ja lumi peitti maan ja talvi laati sillan kuohuvan kosken yli.
Mutta kulmatalossa oli yhä kevät, sillä rakkauden aurinko oli se säteilevä lähde, josta virtaili onnea ja iloa runsain määrin.
Lauvantai 4/1907.
