Leikattiin armon vuosi 3000.
Ihmiskunta oli äärettömästi edistynyt. Tiede oli mitannut taivaan ja maan, keksintö oli toistaan seurannut ja maailma oli niin tottunut odottamattomuuksiin, että tuskin mikään voi sitä enää ihmetyttää.
Mutta eräänä aamuna nousi Helsingin miljoonakaupungissa hirmuinen hälinä, kellot soivat kaikissa kirkoissa, telefoonit (ilman lankoja) olivat alituisessa yhteydessä ja sanomalehdet ilmestyivät joka neljännestunti. Mielten kuohu oli arvaamaton.
— Mikä se on? Mikä se on?
— Ihmeellistä, uskomatonta! Mies joka ajattelee!
— Mahdotonta!
Mutta se oli sittenkin totta. Oli löydetty mies joka ajatteli.
Sellaista ei ollut tapahtunut vuosisatoihin. Maistraatti istui heti suljettujen ovien taakse, poliisimestari sai käskyn toimia pikaisesti mutta pontevasti ja asia raporteerattiin suoraan kenraalikuvernöörin kansliaan.
Siellä syntyi paniikki.
— Se on rikos, sehän on majesteettirikos, sehän on ilmikapinaa!
Kaupunki julistettiin piiritystilaan, kaikki postilähetykset ulkomaille pidätettiin ja keisarillisen palatsin vahtimestari menetti sekä virkansa että eläkkeensä. Miksi? Sitä ei miesparka saanut koskaan tietää, yhtä vähän kuin sekään senaatin kamreeri, joka samana päivänä sai ylimääräisen palkkion. Mutta se nyt oli kerran maan tapa sellainen, että kun jotakin tärkeätä jossakin tapahtui, niin jonkun välttämättä piti menettää virkansa ja jonkun saada ylimääräisen palkkion.
Tunnin päästä istui se mies hyvässä säilyssä lukkojen ja telkimien takana.
Kukaan ei tosin tiennyt, mitä nuo salaperäiset sanat "mies joka ajatteli" oikeastaan merkitsivät, mutta jotakin kamalaa se vaan mahtoi olla, sen he tunsivat verissään. Se vaikutti heihin vaistomaisesti kuin pimeän pelko tai kylmän sisiliskon häntä ja yleinen mielipide vaati esimerkiksikelpaavaa rangaistusta.
Mutta asianomainen tuomari teki esteitä:
Eihän Herran tähden miestä voitu niin vain tuomita, piti ensin tuntea rikoksen luonto ja laatu. Lakikirjat eivät tällaisesta rikoksesta tienneet mitään, mutta rikos se oli, siitä oli tuomarikin vakuutettu. Mentiin prokuraattoriin.
— Laki on niinkuin luetaan — sanottiin — mutta mistäs tässä luki?
Ei tullut selvää sielläkään. Lähetettiin kiertokirjeet kaikille laamanneille maassa, määrättiin yleinen arkistojen tarkastus kaikissa hovi- ja kihlakunnan oikeuksissa ja senaatin oikeusosasto julisti istuntonsa alituisiksi, siksi kuin asia olisi onnelliseen loppuun ajettu.
Mutta se näytti olevan helpommin sanottu kuin tehty. Lakimiehet selittivät yhdestä suusta lain ja asetusten olevan alamaisia eikä ajattelijoita varten ja prokuraattori päätti asian vaativan tieteen valaistusta.
Käännyttiin yliopiston puoleen. Konsistoorio määräsi erityisen stipendin asian tutkimiseksi, kaikissa museoissa ja laboratoorioissa tehtiin kuumeentapaista työtä ja yliopiston kirjastoa käytettiin yhtenä päivänä enempi kuin koko viimeisellä vuosikymmenellä.
Ei tullut selvää sielläkään. Historioitsijat väittivät tosin vedenpaisumuksen takaisina aikoina löytyneen kokonaisen ajattelijain suvun, josta tämäkin mies jonkun erityisenluonnon oikun kautta voi polveutua, kielimiehet asettivat ajattelemisen johonkin yhteyteen ajun ja aivojen kanssa, (vrt. kaiku, kajahtaa!), mutta heidän väitteensä kumosi kokonaan lääketiede, joka päättäväisesti asettui kaikkea aivojen väärinkäyttöä vastaan. He puolestaan puhuivat joistakin entiseen aikaan liikkuneista kulkutaudeista n. k. aatteen virtauksista, joiden leviämistä oli koitettu estää kuonokopilla ja sensuuriasetuksilla. Mutta niistä eivät taas zoloogit tahtoneet tietää mitään, vaan väittivät aatteiden olleen laululintuja, joiden luurankoja vielä Euroopan suurimmissa museoissa säilytettiin ja jotka ennen olivat olleet niin yleisiä, että jokaisella naisellakin oli pitänyt olla joku höyhen hatussaan. Kuka heidän väitteensä taas kumosi, ei ole aikakirjoihin merkitty, mutta tottapa sen joku teki, että tieteitten tasapaino tuli säilytetyksi.
— Asia kuuluu metafysiikan alulle, josta ei tiede voi mitään varmuudella sanoa — tuli siksi konsistoorion päätökseksi, joka yliopiston taululle julki naulattiin ja jonka kansleri kolmikulmainen hattu päässä kiirehti kenraalikuvernöörille ilmoittamaan.
Tiede oli neuvoton, käännyttiin taiteen puoleen. Vanha kansantaru kertoi Atheneumin joskus olleen jossakin yhteydessä aatteiden kanssa, mutta sieltä ne kuului jo toista tuhatta vuotta sitten tilanpuutteen takia siirretyn kellariin, josta ei löytynyt muuta kuin rottia. Runoilijat vakuuttivat ikimuistoisista kulkeneensa sanan eikä aatteen jaloilla ja olevansa muuten rehellisiä miehiä, joka lyyrillinen liioittelu herätti yleistä iloisuutta. Teaatterimaailmoissa taas ei tiedetty asiasta muuta kuin, että joku uusi suomalais-ugrilainen näyttämö joskus oli ollut aatteille rakettu, mutta sille oli käynyt hullusti. Sillä se oli vieläkin rakentamatta.
"Jos ei viina eikä sauna auta, tulee kuolema" — sanoo vanha suomalainen sananlasku ja yleisten kysymysten suhteen kuuluu se: Ellei tiede eikä taide auta, auttaa kirkko! Sillä se tappaa kaikki kysymykset. Käännyttiin kirkollisten virastojen puoleen. Siellä ei oltu koskaan aatteita nähty, mutta vakuutettiin, että se oli joku uusi, ennen tuntematon vitsaus meidän syntiemme vuoksi. Muuten oli asia heidän mielestään kokonaan heitettävä kirkkoväärtien huoleksi ja ylimääräinen kolehti kaikissa maan kirkoissa kannettava.
Paras se olisi ehkä ollutkin, kun se olisi alun pitäen tehty, mutta nyt oli asia paisunut jo niin suureksi, ettei sitä niin helposti voitu kirkon jalkapuuhun puristaa. Kaupunki oli yhä piiritystilassa, ihmisjoukot kaduilla alkoivat käydä uhkaaviksi ja puhuttiin paikoittaisista meteleistä ja barikaadeista. Kiertokirjeiden kautta oli viesti levinnyt maaseudullekin ja pelättiin yleistä kapinaa ja kansannousua. Pikainen loppu oli välttämätön.
Mutta miten?
Poliisikomisarjus Nykänen oli kaiken aikaa hautonut mielessään erästä tuumaa, mutta vasta kun hän näki kaikkien esimiestensä neuvottomina seisovan kylmä hiki otsallaan, uskalsi hän puoliääneen sen ilmaista:
— Mitähän jos kysyttäisi asianomaiselta itseltään?
Eläköön! Sitä ei ollut kukaan tullut ajatelleeksi. Komennettiin yksi kaartin plutoona vankilan portille ja sisään syöksyivät kaikki, senaattorit, professorit, prokuraattorit ja poliisit, kaikki tahtoen nähdä miestä joka ajatteli. Mutta komisarjus Nykäselle oli uskottu oven avaamisen vaarallinen toimi.
Ja siellä makasi hän puolikuolleena säikähdyksestä, laiha, hinterä mies, vannoen ja vakuutellen omaa syyttömyyttään. Tarkemmassa tutkimuksessa huomattiinkin hänet kaupungissa sattumalta majailevaksi, vertailevan kielitieteen professoriksi, tiedemies Timborazzoksi, joka oli tuota sanaa eräässä tutkimuksessaan käyttänyt. "Ajatteleminen" kuului näet useimmista kielistä jo kokonaan kadonneen.
Selitys hyväksyttiin yleisellä tyytyväisyydellä. Sähkösanomat levittivät tiedon vielä samana päivänä ympäri maata vieden rauhaa ja riemua tuhansiin koteihin. Illalla olivat julkiset rakennukset valaistut. Ihmiset tohtivat taas hengähtää, jopa pian hymyilläkin omalle pelolleen: Mies joka ajattelee! Pyh! Lasten loruja.
Mutta paremmaksi vakuudeksi päätettiin tuo sana poistettavaksi myös hra Timborazzon sanakirjasta.
Eenokki
Nykyaika 1/1898.
