Valtiovelat ovat syntyneet neljänä viime vuosisatana ja johtuvat osaksi siitä, että jokaisessa valtiossa on melkoinen määrä sellaista omaisuutta, joka on hankittu kansan yhteisillä varoilla ja siis joko kokonaan tai osaksi lainojen avulla. Kun ajattelemme, kuinka paljon miljooneja tarvitaan esim. valtionrautateitten rakentamiseen, niin on luonnollista, ettei nykyinen sukupolvi katso oikeaksi tai mahdolliseksikaan suorastaan lahjoittaa rautateitä vastaisille sukupolville, vaan ottaa lainoja joiden korkoja vastedeskin maksetaan. Mutta vielä enemmän ovat eri valtiot tehneet sellaistakin velkaa, jolla ei ole omaisuutta hankittu, ja siten vastaiset miespolvet saavat kärsiä esi-isiensä tuhlauksesta.
Kun lasketaan yhteen kaikkien europalaisten ja tärkeimpien muiden valtioiden velat, niin saadaan vuodelta 1900 kokonaissummaksi tuo huimaava velkataakka 168 tuhatta miljoonaa markkaa, toisin sanoen: 105 markkaa joka ihmistä kohti eli 525 markkaa perheeltä. Tämän viimemainitun määrän on siis nykyinen perheenisä velkaa tuntemattomille velkojille, vaikkapa muuten olisikin aivan velaton.
Niistä tarpeista, joihin valtiot ovat käyttäneet lainojaan, on etusijassa sotalaitos, sillä tämä oli jo v. 1889 niellyt noin 90 tuhatta miljoonaa, siis enemmän kuin puolet valtioveloista; kulkulaitoksiin, kuten rautateihin, lennätinjohtoihin y.m., oli käytetty noin 58 tuhatta miljoonaa. Valtiovelkain tavattomasta lisääntymisestä viimeisinä 50 vuotena mainittakoon tässä, että vuotuinen lisävelka on ollut noin 2,700 miljoonaa.
Toiselta puolen on myönnettävä,että valtiovelkain kokonaismäärä sinänsä tuntuu paljoa pelottavammalta kuin se itse asiassa on. Sillä tämän ohessa on muistettava, että «velkaisten« valtioiden joukkoon on tullut yhä uusia, väkiluku yhä lisääntynyt ja kansalaisten maksukyky vielä nopeammin edistynyt, eikä itse velkoja aiotakaan maksaa, kunhan vaan korot jaksetaan suorittaa. Tosin voi näyttää siltä, että kaikenlainen velka on kerran maksettava, mutta valtiovelkain laita on toisin. Ne ovat ikäänkuin sijoitettuja pääomia, joita ei vaaditakaan takaisin niin kauvan kuin kansa jaksaa suorittaa korot. Tavantakaa kyllä valtiovelkoja uudistetaan, osaksi maksetaan tai muuten muutetaan, mutta kokonaissumma yhä kasvaa. Vasta silloin, kun kansa ei voi suorittaa korkoja, joutuen ehkä vierasten holhottavaksi, tulee «velkainen« valtio sellaiseen tilaan, kuin yksityinen velallinen, joka ei voi täyttää sitoumustaan.
Kun tahdotaan tietää, missä määrin valtion velat rasittavat kutakin eri kansaa, niin laskun perusteeksi ei voi ottaa yksinänsä sitä, kuinka monta markkaa velkaa kunkin kansalaisen osaksi tulee, sillä ollaanhan toisessa valtiossa rikkaampia kuin toisessa ja samoin on valtion, tuloja tuottava, omaisuus hyvin erisuuruinen eri maissa asukaslukuunkin verrattuna. Mutta kun kaikki nämä seikat otetaan huomioon ja lisäksi vielä se, minkä prosentin mukaan korkoja maksetaan, niin saadaan eri maiden velkataakan rasituksesta yllä oleva kuva, joka osoittaa, kuinka kevyesti tai vaikeasti eri maiden kansalaiset nykyään kestävät valtiovelkain vaatimaa verotusta.
Kuvasta näemme, että espanjalainen on ihan nääntymässä velkakuormaa kantaessaan, mutta siitä ei seuraa, että Espanjassa olisi kutakin kansalaista kohti enemmän velkaa kuin esim. Ranskassa. Edellisessä maassa on tämä luku 425 mk., jälkimäisessä 560 mk. Siis rikkaampi ranskalainen voi kevyemmin kestää enemmän velkaa, kuin köyhempi espanjalainen. Niitä määriä, jotka valtiovelasta tulevat kunkin hengen osaksi muissa maissa osoittavat seuraavat luvut: Portugalissa 635, Argentinassa 600, Hollannissa 460, Italiassa 400, Englannissa 395, Belgiassa 390, Itävalta-Unkarissa 325, Kreikassa 315, Saksassa 285, Egyptissä 260, Rumaniassa 210, Brasiliassa 185, Turkissa 170, Serbiassa 165, Venäjällä 125, Tanskassa 118, Sveitsissä 108, Ruotsissa ja Norjassa 90, Yhdysvalloissa 88, Bulgariassa 81, Mexikossa 40, Jaappanissa 24, Montenegrossa 10 ja Kiinassa 3 1/2 markkaa (henkeä kohti.)
Valtiovelan suuruutta voi tarkastaa myös siltä kannalta, kuinka suuri se on verrattuna asukkaiden keskimääräiseen varallisuuteen, ja täten saadaan paljoa oikeampi käsitys siitä, missä määrin kansa voi kestää valtiovelan kuormaa. Sillä onhan selvää, että rikas voi olla suuremmassa velassa kuin köyhä. Selvyyden vuoksi on silloin vähennettävä valtiovelan kokonaismäärästä valtion rautateitten arvo, sillä eri maissa on hyvin erisuuruinen prosenttimäärä rautateitä valtion omaa, eikä sellainen velka, joka on sijoitettu korkoja tuottavaan omaisuuteen, ole mikään taakka. Toiselta puolen voi taas olettaa, että joka valtiossa tuloja tuottava omaisuus on enimmäkseen juuri rautateitä.
Kun siis niin tarkoin kuin mahdollista lasketaan eri valtioiden kansallisomaisuus, s.o. kansalaisten varat yhteensä, saamme viime vuodelta seuraavia numeroita muutamista tärkeimmistä valtioista (numerot tarkoittavat tuhansia miljoonia markkoja): Saksa 200, Yhdysvallat 410, Venäjä 160, Englanti 295, Itävalta 112, Espanja 60, Italia 79, Ranska 242. Kun taas samojen valtioiden veloista vähennetään valtion rautateitten arvo, jää seuraava määrä valtionvelkaa: Saksa 2,9, Yhdysvallat 9,4, Venäjä 8,1, Englanti 14,9, Itävalta 8,1, Espanja 7,1, Italia 9,6, Ranska 30,5 (tuhansia milj. mk.). Näin ollen käy selville, että esim. Ranskalla on todellista valtiovelkaa noin 12 % Ranskan kansan omaisuudesta, mutta muilla yllämainituilla vähemmän; niinpä on ensin mainitulla, Saksalla, vaan noin 1,4 % omaisuudesta todellista velkaa.
Mutta kuitenkaan ei saa edellä olevista numeroista tarkkaa kuvaa siitä, missä määrin kullekin kansalle myönnetään uutta velkaa. Sillä asian laita on se, että vaikka toisessa valtiossa onpi enempi prosenttimäärä velkaa, niin toisessa, jossa nykyään on suhteellisesti enemmän velkaa, kuitenkin voidaan helpommin kartuttaa kansallisomaisuutta tai ainakin helpommin kerätä veroja korkojen maksuksi. Alhaisimman koron maksaa veloistansa Englanti (noin 2,7 %), mutta Venäjä sitä vastoin 4,6 %; niiden välillä on Ranska (3,6 %) ja Saksa (3,7 %).
Lopuksi on myös muistettava, että valtioiden luotto riippuu suuressa määrin niiden hallitusmuodon vakavuudesta. Sillä jos valtiossa tavantakaa on sisällisiä mullistuksia, joutuvat raha-asiatkin vaaraan. Niinpä Serbialla juuri tämän vuoksi on vaikeuksia uutten lainain saannissa; sitä vastoin Englannilla, jonka hallitusmuotoa ei mikään uhkaa, on varma luotto.
Valo 6/1901.
