Poronhoidosta
Kyläkirjaston Kuvalehdelle kirj. A. Peltovuoma
Poronhoito on jo ikimuistoisista ajoista ollut lappalaisten tärkein, kalastuksen kera melkeinpä yksinomainen elinkeino. Vuosisatoja ovat lappalaiset porolaumoilleen samoilleet revontulien maan lumikenttiä tuntureilta tuntureille, tai kesäisen laskemattoman auringon valossa paimentaneet karjojaan Lapin kalarikkaiden jokien ja järvien rannoilla.
Nykyään harjoittavat poronhoitoa myöskin sinne siirtyneet suomalaiset, joiden kautta poronhoito on saavuttanut jalansijaa Lapin kihlakuntaa etelämmissäkin pitäjissä aina Pudasjärvellä, Taivalkoskella ja Kuusamossa. Että poronhoito vasta myöhemmin on siirtynyt Lapista etelään selviää eräästä Kaarle IX:n v. 1603 Lapin voudille antamasta määräyksestä, jossa tätä käsketään kruunun omistamasta Lapin porokarjasta antamaan siitosporoja Kemin lappalaisille ja Oulunjärven seuduilla asustaville talonpojille, jos hän huomaa Oulun papille tätä ennen annettujen porojen menestyneen, sekä siitä että useat eteläisemmät Tornion ja Keminjokien väliset kylät ovat saaneet asutuksensa Lapista. Tämä ja eräät edellisenä vuotena annetut Lapin voutien valtakirjat ovatkin ne vanhimmat asiakirjat, joissa poronhoitoa mainitaan, joten siis emme varmuudella voi päättää, kuinka vanha tämä omituinen elinkeino on ja missä määrin lappalaiset jo ennen eteläisimmissä osissa maatamme asuessaan ovat sitä harjoitanteet.
Poronhoidon merkitys Lappia etelämmissä kunnissa on kuitenkin nykyään verrattain pieni. Mutta kaikkialla Lapissa, ja vallankin sen pohjoisemmissa kunnissa, missä maanviljelys ja karjanhoito eivät ole sanottavaa jalansijaa saaneet, on poronhoito yhä edelleenkin pääelinkeinona. Tahdomme sen vuoksi seuraavassa lyhyesti tehdä selkoa tästä suurimmalle osalle maatamme aivan tuntemattomasta elinkeinosta hyväksemme käyttäen niitä laajaperäisiä tutkimuksia, jotka Lapin taloudellisten olojen tutkimista varten asetettu komitea v. 1906 ilmestyneessä mietinnössään on julaissut.
Poro on lappalaisen hevonen, lehmä ja lammas, siitä saa hän kaikki elintarpeensa, ruuan ja vaatteet, se kiidättää häntä halki Lapin tiettömäin salojen ja vetää hänen kuormaansa. Senpä vuoksi on se lappalaisen lempilapsi, ja kuten lempilapsella ainakin, on silläkin monta nimeä. Urosporoa kutsutaan hirvaaksi, kuohittua (»purtua») haraksi, naarasporo on vaadin. Nuori, ensimmäisellä ikävuodellaan oleva poro on vasa. Urosporon nimi on toisena vuotena urakka, kolmantena vuorso, neljäntenä kuntaus, viidentenä kosatus ja kuudentena maakkana. Senjälkeen kutsutaan sitä nimilapuksi. Naarasporoa kutsutaan toisena vuotena vuongeliksi, ja sitte vaatimeksi. Mahonaaras on runo.
Poro on erinomaisen miellyttävä eläin, nöyrä ja uuttera toimissaan. Ääntäkään päästämättä kärsii se sitä julmaa kohtelua, jonka alaiseksi se useimmiten raaistuneen metsäläiselämän vaikutuksesta joutuu ja valittamatta heittää se henkensä pitkällisessä kidutuskuolemassa teurastajan veitsen pistämällä. Ainoasti harvoin saattaa kiusattu ajoporokäydä »kiittämään» ajajaansa, koettaen kolhaista tätä väkevillä etukavioillaan. Syksyllä jolloin poro on muhkeimmillaan, on se sangen komea eläin, siro ja vilkas, jonka notkea ruumis, nopeat jalat, tuuhea karvapeite ja mahtavat, monihaaraiset sarvet tekevät hauskan vaikutuksen. Keväällä sensijaan, jolloin se vaikeasti saatavan ja niukan ravinnon takia on pilalle laihtunut ja jolloin sen karva alkaa vaihtua, on se surkean näköinen ja teuraseläimeksi kelpaamaton. Sen pääasiallisin ravinto on, kuten tunnettu, jäkälä, jota se talvisinkin kuopii esiin useinkin pari metriä syvän hangen alta. Mutta kun lunta on ylenpaljon ja hanki käy kovaksi, tahi jos syksy on ollut kylmä ja sateinen, niin että jäkälä on jäätynyt kovaksi ennen lumen tuloa eli sen kasvu ollut perin huono, täytyy poron tyytyä havupuiden naavaan eli »luppaan», joita puita poromiehet sille kilometrittäin kaatavat. Tällaisina epäsuotuisina vuosina kuoleekin niitä suuret määrät nälkään. Silloin ankarat lumimyrskyt yhtenä yönä voivat kinoksiin haudata kokonaisia karjoja ja silloin lappalaiset usein koettavat pelastaa arvokkaimpia ajohärkiään vetämällä niitä pulkassa paremmille ruokamaille. Sydänkesällä, kun jäkälä vallankin poutakesinä kuivaa ja murenee, syö poro ruohoja, etenkin kortteita ja lehtiä sekä syksyllä sieniä, jotka ovat sen mieliruokaa.
Poronhoito ja paimentaminen on raskasta ja huolekasta työtä, joka kysyy harjoittajaltaan ei ainoastaan ruumiillisia voimia ja karastusta, vaan myöskin tarkkuutta ja huolenpitoa. Hoitamis- ja paimentamistavat eroavat toisistaan eri paikkakunnilla. Varsinainen paimentolaiselämä, jolloin poronomistaja aina seurasi porojaan, muutellen kotaansa paikasta toiseen, alkaa yhä enemmän hävitä, eikä ole kaukana se aika, jolloin nuo tunturikodat ovat muinaismuistoja vaan. Sillä lappalaisetkin ovat jo ruvenneet tuntemaan vakinaisen asumuksen ja kodin hauskuutta ja sen vuoksi rakentaneet itselleen hirsistä tupia, ja toiseksi on poronhoidolle eduksi, että porot kesäaikaan saavat liikkua vapaasti, sillä silloin kasvavat ne suuremmiksi ja lihovat paremmin, kun jos niillä kautta vuoden olisi paimenet kinterillään. Sen vuoksi paimennetaan nykyään poroja ainoastaan talvisin, jotteivät pääsisi hajautumaan ja kinoksiin hukkumaan. Paimentamisen tarkoitus on myös varjella niitä petoeläimiltä ja vallankin pitää niistä huolta keväällä vasomisen (poikimisen) aikaan. Kun vasominen on tapahtunut ja vasat merkitty, lasketaan porot laitumille omiin valtoihinsa ensi syksyyn, jolloin ne taas kootaan talvista paimentamista varten, joka tapahtuu erittäin tätä varten harjoitettujen koirien avulla.
Kalastajalappalaiset taas, jotka aina ovat asustaneet vakinaisissa asumuksissa kalastuspaikkojensa lähellä, kokoavat syksyllä kaikki porot laumoihin visseihin n.k. liittopaikkoihin, jossa kullekin erotetaan omat poronsa, jotka hän sitte vie kotinsa likettyville, niitä siellä talvikauden paimentaakseen. Syksymmällä lypsetään vaadinporoja ja maidosta valmistetaan juustoa. Porojen paimentaminen tapahtuu siten, että osa poroista pidetään liekossa pitkillä nahkahihnoilla, silloin eivät muutkaan etene loitolle. Luonnollisesti tulee näitä liekoporoja, joiksi yksinomaan käytetään vaatimia, usein muuttaa puusta puuhun, jotta ne saavat riittävästi jäkälää. Kun lunta on karttunut niin paljon, ettei porojen loitolle hajaantumista enään tarvitse pelätä, lasketaan porot irralleen. Kevään tultua otetaan taas tiineet vaadinporot kiinni ja hoidetaan vasomiseen saakka, jonka jälkeen vasat merkitään ja kaikki porot saavat nyt oleskella vapaasti samoilla kesälaitumilla syksyyn saakka. Tähän kotien ympärillä paimentamiseen, joka on alkuperäisin paimentamistapa, ja vallankin vastasyntyneiden vasojen hoitamiseen ottavat naisetkin tehokasta osaa.
Etelämmissä kunnissa taas, joissa jäkälämaat ovat huonommat ja maanviljelystä harjoitetaan, ei poronhoito ole näin yksinkertaista. Näillä seuduin asuu jo yksinomaan suomalaista väestöä, joiden keskuudessa poronhoito on muodostunut laajaksi yhteistoiminnaksi, omituisine, monimutkaisine säädöksineen.
Tämä yhteistoiminta ilmenee poronhoitoyhteiskuntiin eli n.s. paliskuntiin liittymisessä, jotka paliskunnat käsittävät suuremman tahi pienemmän maantieteellisesti määrätyn alueen. Paliskunnat, jotka muutoin toimivat itsenäisesti, yhdistyvät taasen kunnittain poronhoitoyhtiöiksi, joilla on kuvernöörin vahvistamat ohjesäännöt toiminnalleen, mutta jotka ohjesäännöt useinkin ovat hyvin puutteelliset ja antavat aihetta mielivaltaiseen ja ristiriitaiseen tulkitsemiseen.
Jokaisen paliskunnan esimiehenä on n. k. poroisäntä, jonka valvonnan alla yhteinen poronhoito tapahtuu. Hoitamis- ja paimentamistavat vaihtelevat hieman eri paliskunnissa. Toiset palkkaavat yhteisen paimenen, raition, jonka haltuun koko paimennustyö uskotaan usein sillä ehdolla, että hän on edesvastuussa kaikesta porojen aikaansaamasta vahingosta. Toisissa paliskunnissa tapahtuu paimentaminen poroisännän valvonnan alla siten, että kukin poronomistaja asettaa tämän käytettäväksi porolukunsa mukaisen määrän paimenia. Paimennuskustannukset vaihtelevat 1 markasta 3 markkaan 50 penniin poroa kohden vuodessa, riippuen tämä suuri eroitus pääasiallisesti siitä, onko paimen vastuunalainen porojen tuottamasta vahingosta, tahi ei. Helpoittaakseen paimentamista ovat muutamat paliskunnat rakentaneet n.k. poroaitoja, jotka useinkin saattavat olla hyvin pitkät, aina 100 kilometriä. Tällaisten aitojen rakentamista on valtio avustanut yhteensä 65,000 markalla.
Porojen kokoominen, joka Perä-Lapissa alotetaan jo syksyllä, mutta etelämpänä vasta lumen tultua, tapahtuu siten, että poropaimenet metsiä kierrellen ajavat kokoon kaikki tavattavat porot ja kuljettavat ne n.s. kaarteisiin eli pieniin aitauksiin, jossa sitte kuulutuksilla tarkalleen määrättynä päivänä tapahtuu porojen eroittaminen ja vasojen merkitseminen. Tämä eroittaminen on vallan tärkeä toimitus, sillä sen kautta saadaan tietää kunkin omistajan poroluku, minkä perusteella häntä veroitetaan paliskunnan menoista. Tällöin on myöskin kukin poronomistaja tilaisuudessa valitsemaan karjastaan tarvittavat ajo- ja teurasporot. Luonnollisesti sekottuu täten kokoon haalittuun porolaumaan usein vieraankin paliskunnan poroja. Jollei tällä paliskunnalla satu olemaan edustajaa tapahtuvassa eroituksessa, myydään nämä vieraat porot huutokaupalla. Myydyn poronmerkki ja saatu hinta saatetaan sitte yleisön tietoon ja on omistaja oikeutettu jonkun määrätyn ajan kuluessa perimään poronsa hinnan, muussa tapauksessa lankeaa se paliskunnan kassaan.
Eroittamista ja lukemista tapahtuu pitkin talvea tammikuusta—maaliskuuhun riippuen paikallisista olosuhteista, ilmoista j.n.e. Jota varhaimmin lukeminen voidaan toimittaa, sitä parempi, sillä alkutalvesta ovat teurasporot lihavimmillaan ja kevätpuoleen kokoaminen ja kaarteissa olo voi saada aikaan, että tiineet vaatimet luovat.
Porokaarteet eli pykälykset, niinkuin niitä myöskin toimituksen mukaan kutsutaan, ovat kahta lajia. Edellisissä kootaan kaikki porot kaarteeseen, josta ne sitte pyydetään suopungilla (heittonuoralla) ja viedään kunkin omistajan karsinaan, jonka veräjällä asiantuntijat tarkastavat merkit ja erityinen merkitsijä vie ne kirjaan. Jälkimmäisessä kootaan porot ulompaan kaarteeseen, josta niitä sitten pienissä joukoissa (5—8) ajetaan varsinaiseen kaarteeseen ja tässä otetaan kiinni käsin sekä viedään asianomaiseen karsinaan. Tämä jälkimmäinen tapa on paljon joutusampi ja ihmisellisempi, sillä edellisessä kiusaantuvat porot suuresti, ne kun päiväkauden saavat laukata ympäri kaarretta vinkuvien suopunkien ajamana ja jossa heitettyä poroa suopungilla laahataan pitkin laveata kaarretta usein yhdestä jalasta tahi kaulasta. Nämä jälkimmäiset ovat kuitenkin vielä yleisemmät.
Tällainen merkitsemis- eli pykälyspäivä on juhlapäivä kaukaisessa Lapissa. Sinne kerääntyy väkeä läheltä ja kaukaa, ei ainoastaan poronomistajia, vaan muitakin utelijalta, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia kirjavissa, monivärisin nauhoin somasti kirjailluissa lappalaispukimissa, kahvin ja vehnäsen sekä — viinankaupustelijoita. Edellisenä päivänä on ollut paliskunnan jäsenten kokous, tärkeä ja — riitainen. Siinä selvitetään kaikki paliskunnan asiat, päätetään vahingonkorvauksista, isännän ja paimenten palkoista y.m. Varsinkin vahingonkorvausvaatimukset antavat aihetta riitaisuuksiin, sillä useinkin on vaikea saada todistetuksi ensiksikin vahingon todellinen suuruus ja, vallankin siellä, missä varsinaista paliskuntajärjestelmää ei noudateta tahi paliskunta kokonaisuudessaan ei vahinkoa korvaa, kenen porot ovat vahingon aiheuttaneet. Usein ovat maanomistajat itse syypäät vahinkoon rakentamalla suojattomia suojia porojen varsinaisille kulkupaikoille, korvauksen toivossa, josta luonnollisesti syntyy rettelöitä.
Aamulla kokoonnutaan sitte kaarteelle, missä elämä on kirjavata ja raakaa. Poroja saattaa olla 2 á 3 jopa 5 tuhatta samassa kaarteessa. Lauma on alituisessa liikkeessä, syöksyen (»rullaten») paikasta toiseen. Kiinniottajat seuraavat sitä alituisesti ja kymmenittäin suopunkeja vinkuu ilmassa. Tunturilappalainen, jolla paimentaessaan ei ole puut haittana, heittää aina suopunkinsa ylhäältä alaspäin tavoittaen eläimen sarviin tahi kaulaan, jota vastoin etelänpuolen poromies antaa suopunkinsa kiemuilla pitkin maata, jotta pyydettävän poron jalat siihen takertuisivat. Välittämättä mihin ja miten eläin on tarttunut kuristavaan nuoraan, olipa se sitten yhdestä jalasta tahi kaulasta, laahataan eläin karsinaansa. Useinkin juopuneiden poromiesten kirkuna, emien ja vasojen kumea rähkinä, pakenevan lauman kavioiden omituinen napse ja sarvien kalina ovat korvia huumaavat, ja pöyristävän vaikutuksen tekee ajoporoiksi aiottujen hirvaiden »pureminen» joka tapahtuu siten, että »kuohari» heittäytyy kaadetun hirvaan päälle ja hampaillaan musertaa kivekset. Keskellä kaarretta toimitetaan teurastus; pitkä puukko työnnetään eläimen rintaan, jossa se saa olla kunnes eläin kuolee. Veri vuotaa silloin vatsaonteloon, josta se sitte otetaan talteen. Merkittyjen vasojen korvat vuotavat runsaasti verta, jota ne turkissaan alinomaa päätään heilutellen pirskoittavat laajalti ympärilleen; koko uuvuksiin ajettu porolauma höyryää hiestä.
Tämä eläinrääkkäys ei kuitenkaan häiritse paatuneiden ja semmoiseen tottuneiden katselijani iloa. Tuttavallisesti rupatellen ja kahvipannujen ympärillä ilakoiden seuraavat naiset elämää pykälyksessä, nauravat huonosti onnistuneille suopungin heitoille, johon pikkupoikasetkin innokkaasti harjoittelevat ja laskettelevat joskus hyvinkin karkeita sukkeluuksia ystävilleen poromiehille, joiden suopungin silmikkoon he usein itsekin joutuvat.
Tällä porojen lukemisella on myöskin suuri siveellinen merkityksensä, sillä kun porot täten käsitellään julkisesti suuren ihmisjoukon läsnä ollessa, tulevat poronhoidon pahimmat varjopuolet, kuten merkkien väärentämiset y. m. räikeämmin ilmi ja tuo poronhoidolle niin omituinen ja luontainen salaperäisyys ikäänkuin paljastuu.
Porojen merkitseminen tapahtuu siten, että emäänsä seuraavan vasan korviin leikataan emän omistajan merkki, s. o. erilaatuisia lovia ja reikiä, n. k. »sanoja». Tällaisia »sanoja» on esim. poikkein, vita, hanka, suovanhanka, vitahanka, variksenjalka j. n. e.
Vaikkakin merkitseminen toimitetaan näin huolellisesti ja useinkin todistajien valvonnanalla, tapahtuu kuitenkin paljon joko tahallisia vääristelyjä siten, että porovaras muuttaa toisen merkin emäkseen, riitoja omistusoikeudesta joko merkin epäselvyyden vuoksi, tahi siitä syystä, että usealla poro-omistajalla on monta merkkiä joiden kautta selkkauksia syntyy. Usein myös merkitään vasa niin myöhään, että ne ovat jo ehtineet vieraantua emästään, joten käy vaikeaksi ratkaista kelle vasa oikeastaan kuuluu. Nämät riidat ratkaisee poroisäntä.
Porojen paimentaminen on rasittavaa, jännittävää työtä. Kuukausimääriä saavat paimenet samoilla laumojensa perässä useimmiten yöpyen metsään pyrystä tahi pakkasesta huolimatta. Silloin kysytään sitkeyttä sekä karaistua ruumista ja luontoa. Päällään on hänellä kaksi vasannahkaista turkkia, joista sisimmäinen n.s. »paita» on lähinnä ihoa karvat sisäänpäin ja päällimmäinen »peski» karvat ulospäin. Sekä paita että peski ovat paidan muotoisia polviin ulottuvia puseroita. Peski on usein hyvin komea, aivan tummista tahi lumivalkeista nahoista ommeltu. Korkeata kaulusta, rintauksen reunoja, olkapäitä, hartioita, hihansuita ja helmaa koristaa kirkkaan punaiset, keltaiset ja siniset nauhat. Varakkaimmilla on vielä tämän päällä karhunnahkainen kauluri eli »sieppuri» joka suojaa rintaa ja selkää, mutta jättää käsivarret vapaiksi. Jalassa on poronnahkaset kengät, kirjavilla nauhapauloilla nilkkoihin köytetyt »nutukkaat» eli »kallokkaat» joista lähtee polvien yli ulottuvat säärykset eli »säpäkkäät». Myöskin nämät ovat kirjavilla verkahelpeillä koristetut. Päähineenä on saukon tahi ahmannahkainen »neljäntuulen» lakki, jonka yläosan muodostaa punasesta eli sinisestä verasta ommeltu untuvilla täytetty nelikulmainen tyyny. Käsiä suojaavat niinikään kirjaellut poronnahkakintaat. Peski on vyötetty kämmenen leveällä nahkavyöllä, josta riippuu puolikyynärää pitkä puukko kauniiksi kirjaellussa luutupessa. Näin komea on kuitenkin ainoastaan poropomojen juhlapuku, paimenien puku on yksinkertaisempi, mutta muuten samanlainen. Täten varustettuna kestää poromies Pohjan puhurit ja pakkaset. Eikä hän tätä pukua useasti talvella yltään riisu, saunamies hän ei ole. Jotenkin »elävä» se on kevään lähestyessä. Päällään pitäen hän sen nuotion edessä kuivaa, siihen puettuna hän yönsä nukkuu. Kun yö metsässä saavuttaa, kaadetaan kelohonka, se katkaistaan kahdeksi kappaleeksi, jotka asetetaan päällekkäin: vastakkain tulevia pintoja on vähän veistetty ja lastuille hakattu. Tästä sytytetään hongat, »rakovalkea» palaa aamuun asti ja sen lämpimässä levähtävät väsyneet miehet. — Kun laumat on saatu koolle on suotuisten olojen vallitessa paimentaminen verrattain helppoa, sillä porot pysyttyleiksevät mielellään koolla ja valppaat koirat pitävät huolen, että karkurit eivät kauvaksi pääse. Mutta jos äkillinen pyry tahi pedot hajoittavat laumat, silloin kysytään sitkeyttä ja voimaa, laajalti on silloin hiihdettävä hajoutunutta karjaa kootessa. Tahi jos hukka, tuo poroelon pahin vihollinen, karjan lähitienoille ilmestyy, silloin alkaa armoton ajo, ajo, joka usein kestää vuorokausia, sillä hengiltä on vainolainen saatava, muutoin hajoittaa se laumat ja tuhoo poroja kymmenittäin, sadottainkin. Kerrassaan ihmeellisistä urotöistä kerrotaan näissä hukan ajoissa. V. 1907 yllätti 5 sutta porolauman Sallon tunturin seuduissa Kuolajärvellä. Kolme poromiestä silloin lähti ajoon joutamatta aseita hankkia. Vuorokausi hiihdettiin huimaavaa vauhtia, hiihdettiin toinenkin ja vasta kolmantena tavotettiin vainolainen. Mutta niin uuvuksissa olivat silloin ajajat ja ajettavat, että oksentaen toistensa viereen hangelle vaipuivat jaksamatta toiset surmata, toiset paeta. Vihdoin toipuivat miehet sen verran, että jaksoivat puukoillaan pistää 4 sutta, jotka eivät kyenneet vastustamaan. Viides pääsi loitommalle ja säästyi heimolleen kertomaan sukunsa surman. Ansiokasta onkin suden tappo, valtio maksaa tapporahaa 100 markkaa, useammat paliskunnat saman verran ja nahka on haluttua tavaraa.
Poronhoito on todella kannattavaa ja hyödyttävää ainoastaan siellä, missä laidunsuhteet ovat suotuisat ja missä asujamet muiden toimeentulokeinojen puutteessa voivat siihen kokonaan antautua. Mutta toiselta puolen on poronhoito, kun se menestyy, myöskin hyvin tuottavaa ja sen hyöty, monipuolista. Kuten jo on mainittu, antaa poro lappalaiselle melkein kaikki tämän elantotarpeet ja keinot. Urosporoa käytetään ajoeläimenä ja vetojuhtana aivan yleensä kaikilla tiettömillä seuduilla, ja sillä voikin hyvän kelin aikana kulkea kymmenenkin peninkulmaa päivässä ja kuljettaa 100, jopa 200 kiloa painoisia kuormia ja tulee sekä ajo että vedätys porolla hyvin halvaksi, poro kun matkankin varrella useimmassa tapauksessa voi itse hakea elatuksensa. Poronlihan kysyntä on viime vuosina yhä ollut nousemassa, niin että hyvän nelivuotisen teurashärän lihasta saadaan nykyään 30 á 35 markkaa, nahasta eli taljasta 4 á 8 markkaa. Ajohärän hinta vaihtelee 60—100 markkaan. Nahasta valmistetaan vaatteita, jalkineita ja käsineitä; luista poltetaan lannoitusaineita ja sarvista keitetään liimaa, joten siis porosta ei mikään osa jää käyttämättä eli hyötyä tuottamatta.
»Lapin komitean» laskujen mukaan löytyy Suomessa osapuille noin 129,000 poroa. Jos saman komitean laskujen mukaan oletetaan yhden hengen elatukseksi tarvittavan 100 poron antama tulos, voi siis maassamme noin 1,300 henkeä elää aivan yksinomaan poronhoidosta, lukuunottamatta sen tuottamaa välillistä hyötyä työnansioiden y.m. muodossa. Komitea on myöskin arvostellut poronhoidon tuottaman puhtaan tulon 10 % porojen pääoma-arvosta. Jos poron hinnaksi keskimäärin laskettaisiin 25 markkaa, vastaisi Suomessa löytyvä porokarja 3,225,000 markan pääomaa ja siis siitä koituva puhdas tulo 322,500 markkaa vuodessa.
Vaikkakaan poronhoidon taloudellista merkitystä näiden numerojen perusteella ei voi verrata muihin maamme yleisiin elinkeinoihin, on sillä kuitenkin sangen suuri paikkakunnallinen merkitys ja tekee se Perä-Lapinkin asutuksen mahdolliseksi ja riittäisi yksinomaan elättämään melkein koko lappalaisheimon, joita v. 1900 oli 1,469 henkeä.
Mutta on poronhoidolla varjopuolensakin. Sen menestyminen on suuresti vaihteleva ja olosuhteista riippuva. Laitumet voivat käydä huonoiksi joko liiallisesta syöttämisestä, jolloin on otettava huomioon, että poro, joka syödessään on alituisessa liikkeessä, poutakesinä polkee ja tomuksi hienontaa suunnilleen yhtäpaljon jäkälää kun se syökin, tahi hävittää kulovalkea ne tyyten vuosikausiksi; kovat talvet ja ankarat lumimyrskyt tuhoavat usein poroja laumottain tahi hajoittavat joukkiot laajalti, joka suuresti vaikeuttaa paimentamista; kulkutaudit, varsinkin tarttuva »slubbo», joka kesäisin mädättää porojen kaviot, aikaansaavat suuria vahinkoja, samoin petoeläimet, varsinkin susi ja ahma. Mainitsematta ei saa myöskään jäädä aivan yleiset porovarkaudet joko varkaiden omiksi tarpeiksi, tahi rajamailla kauppatavaraksi naapurivaltakuntaan. Muutamilla paikkakunnilla Lapissa ovat nämät porovarkaat käyneet niin uhkamielisiksi, etteivät porojenomistajat uskalla niitä koston pelosta ilmiantaa.
Poronhoidon varjopuoliksi on myöskin luettava ne, ei suinkaan mitättömiksi arvosteltavat vahingot, joita poronhoito tuottaa maanviljelykselle ja varsinkin metsänhoidolle.
Luonnollista on, että kun satoihin, joskus tuhansiinkin nouseva porokarja saapuu kasvavalle niittymaalle syö ja tallaa se ruohon tahi hävittää jo kootut heinäsuovat kokonaan. Huonoina jäkälätalvina hävittää se myöskin laihopellot, kaivamalla laihon esiin lumen alta. Luonnollista on myöskin, että porot tuottavat suurta vahinkoa metsän nuorennukselle tallaamalla lukemattomia taimia kuopiessaan jäkälää lumen alta tahi suurissa laumoissa samotessaan, sekä jo kasvavalle metsälle hankaamalla nahkaa sarvistaan (»kelomalla») puita vastaan. Suuretkin puut kuivattaa se siten, että se keväällä hakee ruokaansa mieluummin puiden läheisyydestä ja paljastaa juuret suojelevalta jäkälältä, joten puu alkaa kuivamaan.
Vastakohdaksi esitetään tosin, että poro hyödyttää metsänuudistamista paljastamalla maan paksusta jäkäläpeitteestä, joten siemenet saavat otollisia itämispaikkoja ja vielä siten että kulovalkean vaara niissä seuduin, joissa poroja hoidetaan, on pienempi, paimenet kun laidunmaiden vuoksi tarkoin huolehtivat, ettei kulovalkea pääse metsää tuhoamaan. Nämät näennäiset hyödyt eivät kuitenkaan korvanne tosiksi todistettuja vahinkoja; vallankin jos tähän lisätään se metsänhoidollinen vahinko, joka syntyy havupuiden kaatamisesta poroille naavan vuoksi huonoina jäkälävuosina. Arvaamme täten hävitetyn metsämaan laajuuden kun tiedämme, että jokaista poroa varten täytyy kaataa ainakin 100 naavakuusta yhtenä talvena. Joskaan nämät naavakuuset itsessään eivät ole kovin suuriarvoisia, pilataan niiden oksimisella suuria aloja useinkin verratonta laidunmaata.
Vaikkakin vahingon kärsineellä luonnollisesti on oikeus vaatia ja saada korvausta vahingontekijältä, on tämä useinkin vaikeata riittävien todisteiden puutteessa vallankin kun monen poronomistajan porot useimmiten käyvät samassa laumassa. Missä paliskuntajärjestys on voimassa, korvaa paliskunta sattuneen vahingon yhteisesti. Ottavatpa porojenomistajat useissa paikoin osaa viljelyksien ja heinien suojaamiseen poroilta, avustamalla latojen rakentamista tahi heinäsuovien varustamista korkeilla jalustimilla, »talailla» eli »kehdoilla». Myöskin erinäisten rauhoitus alueiden joissa poronhoitoa ei saa harjoittaa määräämisellä, on niiden tuottamia vahinkoja koetettu ehkäistä.
Kaikesta päättäen ovat poronhoidon päivät kuitenkin luetut napapiirin eteläpuolella. Kun viljelys saa enemmän jalansijaa, kun karjanhoidolle aletaan omistaa enemmän huomiota, täytyy poronhoidon väistyä sen tieltä. Mutta Ylä-Lapissa tulee se kauvan vielä olemaan pääelinkeinona ja tekee se näiden seutujen asutuksen mahdolliseksi.
Kyläkirjaston Kuvalehti 9/1909.
