Kuinka Jack-halkaisija vangittiin
Suomennos "Wiipurille"
Kolmas luku
Opiumiluolassa
Se kauan aikaa on tiedetty, että opiumi, se neste, joka puserretaan valmiin raaoista siemenistä, tosin on tärkeä lääke, mutta että se on myöskin kauhean vaarallinen myrkky, jonka väärinkäyttäminen on jo vaatinut monta ihmisuhria. Kautta vuosisatojen on opiumi tunnettu huumausaineena, joka synnyttää mieluisia unia. Opiumin väärinkäyttö on oikeastaan vallalla Kiinassa, Turkissa ja Javalla, mutta melkoisessa määrässä myöskin Pohjois-Amerikassa ja Englannissa. Turkissa opiumin polttajia halveksitaan.
Pitää nähdä näitä ihmisiä, voidakseen kuvitella mielessään tämän myrkyntuhoisia vaikutuksia. Opiumin nauttijat ovat kalpeita, näivettyneitä ja heidän silmissään on omituinen kiilto; heidän poskensa ovat ryppyiset; he ovat kuin kuljeskelevia ruumiita. Kiinassa ja Javalla ei opiumia syödä, vaan poltetaan, ja tämä pahe on levinnyt Europaankin, varsinkin Englantiin.
Lontoossa on paljon opiumiluolia, joissa usein hyvinkin ylhäiset henkilöt, sekä miehet että naiset, käyvät saamassa tuota turmiota tuottavaa nautintoa. Mutta kun tämän paheen harjoittajia toiset ihmiset halveksivat, niin harjoitetaan sitä mitä suurimmassa salaisuudessa. Ylhäiset miehet ja naiset, jotka ovat tottuneet opiumin polttamiseen, hiipivät salaa, vieläpä valepuvuissa noihin kurjiin luoliin viettääkseen siellä yön onnellisissa unelmissa ja humalassa, joka hurmaa hetkeksi, mutta josta herääminen on kauheaa.
Heti kun oli tehnyt sen havainnon, että Lilian Bell oli ollut opiuminpolttaja, kiiruhti Sherlock Holmes kotiinsa ja muutti valepukua. Hän riisui pois urakoitsijan mustan puvun ja pukeutui hienoon seurustelupukuun. Hiuksensa hän peitti mustan valetukan alle, otti sitten mustan tekopaikan, pani valkeata ihomaalia kasvoihinsa, niin että hän näytti kivulloiselta ja vahvensi vaikutusta vielä panemalla hiukan tummaa ihomaalia silmiensä alle.
Mutta ei siinä kyllin. Lippaasta, jonka avain aina oli salapoliisin itsensä hallussa, hän otti pienen pullon, jossa oli kirkasta nestettä, jota hän ruistutti silmiinsä muutamia tippoja. Hän menetteli siinä hyvin varovaisesti, ja otti nestettä hyvin vähän. Sehän olikin belladonnaa, myrkkyä, joka ehdottomasti tekee sokeaksi, jos sitä ottaa liian paljon. Mutta jos sitä varovaisesti ruiskuttaa hiukan silmiinsä, niin saavat nämä omituisen loisteen, hohtaen kuin kuumeessa.
"Mutta, herra Holmes", huudahti Harry Taxon, joka juuri tuli huoneeseen ja näki mestarinsa valepuvussa, "tehän olette kuin kuljeksiva vainaja. Taikka oikeammin, kuin ihminen, joka äkkiä on saanut kuumeen."
"Kiitos, poika hyvä, että sanot minulle niin", virkkoi mainio salapoliisi hymyillen, "juuri siltä tahdonkin näyttää. Katsohan nyt minua, niin opit jotakin. Semmoiselta kun minä nyt, näyttävät opiuminpolttajat, ne jotka jo kauan aikaa ovat harjoittaneet tätä kauheaa pahetta. Heidän poskensa ovat niin kalpeat ja kuopalla, heidän silmänsä yhtä luonnottomat ja se omituinen tuli, joka loistaa heidän silmistään, on varma merkki siitä, että he polttavat opiumia."
"Ja mihinkä te menette tässä valepuvussa?"
"Minä en luultavasti tule kotiin koko yönä", vastasi Sherlock Holmes, pistäen taskuunsa revolverin ja puukon. "Mutta älä tule mukaan, Harry, vaan odota minua täällä huomiseen aamuun. Voit kyllä nukkua, sillä jos minä tarvitsen sinua, niin herätän."
Näin sanoen puristi Sherlock Holmes nuoren oppilaansa kättä, minkä tehtyään hän äkkiä poistui kotoaan, sillä hän ei tahtonut näyttäytyä tässä asussa Bonnetille. Tämä hyväsydäminen eukko oli aina huolissaan, kun hänen herransa lähti kotoa aikoen viipyä poissa koko yön. Mutta aivan erikoisen levottomaksi kävi hän nähdessään, että salapoliisi oli pukeutunut johonkin kummalliseen valeputuun, sillä silloin tajusi hän olevan jotakin vaarallista tekeillä.
Nopein askelin meni Sherlock Holmes Themseä kohti, Southwark-kadulla hän kulki yli sillan ja tuli Tooley-tadulle. Tämän pitkän, mutta ahtaan kadun varrella oli vielä joukko vanhoja rakennuksia. Niitten akkunat olivat toisella puolen Themseen päin, toisella taas South-Eastern-rautatielle päin.
Vähääkään välittämättä niistä epäilyttävistä henkilöistä, joita kadulla kulki, meni salapoliisi tyynesti edelleen, kunnes tuli Tooley-kadun kulmassa olevan kaksikerroksisen talon kohdalle, joka epäilemättä oli vanhimpia sen kadun varrella ja luultavasti Cromwellin ajoilta.
Ovelle tultuaan Sherlock Holmes soitti kelloa ja metkein heti avattiin ovi. Kirjavaan nuttuun puettu neekeri tuli häntä vastaan ja kysyi mitä oli asiaa.
"Haluan puhutella rouva Cajanaa", vastasi Sherlock Holmes, ja sen enempää kyselemättä vei neekeri hänet erääseen alakerroksen huoneeseen, joka oli sisustettu kaikenlaisella rihkamalla, haalistuneilla komeuksilla, jotka todistivat huoneen kerran olleen paremmassakin kunnossa. Katosta riippuvan amppelin himmeä valo lankesi kuluneille huonekaluille, joitten keltainen silkkisametti oli aikoinaan maksanut varmaankin hyvin paljon.
Sherlock Holmes ei jäänyt kauaksi yksin. Kohta hänen tultuaan avattiin pieni ovi ja huoneeseen astui europalaisittain puettu noin 30 vuoden ikäinen nainen. Selvästi kuitenkin huomasi hänen syntyneen jossakin lämpimässä ilmanalassa, sillä hänen ihonsa oli pronssin värinen ja tukkansa sinertävän musta.
"Te tahdotte puhutella minua, hyvä herra", kysyi Cajana, tämän talon omistajatar huonolla englanninkielellä, "mitä haluatte?"
"Polttaa opiumia."
"Oo, kuka on sanonut teille, että täällä minun luonani voi saada polttaa opiumia?", vastasi Cajana teeskennellyn suuttuneena. "Ei herraseni, teistä on tehty pilkkaa — menkää vain pois täältä."
"Rouvaseni, minua ei ole narrattu", vastasi Sherlock Holmes, "mutta jos te epäilette, että minä en todella, olisi opiuminpolttaja, niin tarvitsee teidän vain lähemmin katsoa minua. Teidän tottunut silmänne on kyllä huomaava minusta opiuminpolttajan tuntomerkit."
Rouva Cajana veti kullanvärisestä nuorasta ja amppeli laskeutui alemmas. Sitten hän otti verhon pois, niin että valo lankesi jyrkästi salapoliisin kasvoille. Tässä valaistuksessa hän tarkasti vierastaan hetkisen ja sanoi sitten hiljaa:
"Oikein, herraseni tuntomerkit ovat olemassa — te ette voi pettää minua. Te kuulutte meidän seuraamme. Mutta tiedättehän te, että täytyy olla ylen varovainen, sillä täällä Lontoossa on opiumihuoneitten pitäminen ankarasti kielletty ja vaikka minä olenkin jotakuinkin hyvissä väleissä tämän kaupunginosan poliisin kanssa, niin on pääkonttorissa poliisi kuitenkin iskenyt silmänsä minuun, ja minua pelottaa aina, että tänne pujahtaisi joku salapoliisi."
"Voi, rouva hyvä", vastasi Sherlock Holmes, "minä toivoisin todellakin kaikesta sydämestäni, että en olisi opiuminpolttaja. Minä kärsin kauheasti ja tahtoisin enemmän kuin mielelläni päästä tästä paheesta, mutta se ei käy päinsä, minulla ei ole voimia siihen. Minun täytyy saada opiumia, luuletteko, rouva - minun täytyy — antakaa minulle heti tuota huumaavaa myrkkyä, joka yksin voi lievittää tuskiani, joka hetkeksi suo minulle onnettomuuteni unohdusta — heti - muuten minä tulen hulluksi."
"Kautta Brahman", vastasi rouva Cajana, joka oli syntynyt Intiassa, missä oli viettänyt suurimman osan elämäänsä, "olkaahan hiukan kärsivällinen. Herra hyvä, rauhoittukaa, minun talossani saatte kaikkea, mitä tarvitsette. Syöttekö te opiumia vai poltatteko?"
"Poltan, ainoastaan poltan. Sanokaa nyt, rouva hyvä, paljonko tulee minun maksaa teille?"
"Viisi puntaa", vastasi opiumiluolan omistaja ja äkisti veti Sherlock Holmes lompakkonsa esiin ja antoi hänelle pyydetyn summan. Siten olivat kaikki muodollisuudet suoritetut ja opiumiluolan omistaja viittasi vierastaan seuraamaan. Hän saattoi salapoliisin vastaanottohuoneesta pitkän, heikosti valaistun käytävän läpi talon takaosaan. Siellä astuivat he suureen eteiseen, johon tuli kymmenkunta ovea. Yhden näistä ovista rouva Cajana avasi ja antoi vieraansa astua sisään.
Tämä huone oli kapea ja siinä oli vain yksi verholla hyvin peitetty akkuna. Huoneessa oli leveä leposohva, sillä tarkoitus ilmeisesti oli, että opiuminpolttaja saisi siihen ojentautua nukkumaan. Sohvan vieressä oli pöytä ja sillä polttolaitos.
"Tuletteko toimeen omin neuvoinne, herraseni?" kysyi rouva Cajana, sytyttäen pienen säiliön alla olevan väkiviinalampun. "Vai tahdotteko, että minä jään teidän luoksenne, kunnes nukutte?"
"Jääkää te mieluummin minun luokseni", vastasi Sherlock Holmes, "minä tulen näet alussa vähän levottomaksi enkä minä silloin ole mielelläni yksin."
"Mutta sehän on niin yksinkertaista", sanoi rouva Cajana, "heti kun vesi kiehuu, heitätte opiumin sisään, niin että se liukenee veteen. Tämän aparaatin kautta siivilöityy neste ja kohoaa höyryksi. Painakaa nyt päänne tyynyä vasten, herraseni, ja ottakaa opiumia tällä neulan tapaisella laitoksella. Sitten pidätte sitä liekin päällä ja vedätte opiumisavua keuhkoihinne. Jos tarvitsette vahvemman annoksen, niin uusittt saman tempun useampia kertoja."
"Kaiken tuon minä tiedän, rouva hyvä", vastasi Sherlock Holmes, astuen verkalleen ovelle päin, ikääntuin yrittäen estää rouva Cajanan pääsemästä sen kautta ulos. "Enkä minä ole tullutkaan tänne oikeastaan oppimaan teiltä, kuinka opiumia poltetaan, vaan - tehdäkseni teille erään kysymyksen."
Rouva Cajana kääntyi hämmästyneenä ympäri, sillä hänen vieraansa oli äkkiä puhunut aivan toisella äänellä, ja hän aavisti nyt kavalaa petosta.
"Rauhallisesti, rouvaseni", virkkoi kuuluisa salapoliisi, "heti kun huudatte kätyreitänne avuksi, olette mennyttä kalua. Siinä tapauksessa minä vangitsen teidät. Vastatkaa vain toden mukaisesti minun kysymyksiini, niin voitte olla vakuutettu, että mina en lörpöttele teidän talonne salaisuuksista. Minä oten — Sherlock Holmes.
Rouva Cajana horjui ja kauhistuksen valtaamana vaipui hän sohvalle, ojentaen kätensä eteenpäin kuin torjuakseen uhkaavaa vaaraa, joka aaveen tavoin lähestyi häntä.
"Minä toistan vielä kerran teille, rouvaseni", huudahti Sherlock Holmes, astuen hänen luokseen, "että teillä ei ole vähintäkään pelon syytä, mutta — te ette saa valehdella minulle."
"No, mitä te sitten tahdotte minulta tietää," sai rouva Cajana vaivoin sanotuksi, "minä rukoilen teitä, älkää tehkö minua onnettomaksi. Koko omaisuuteni on tässä talossa, minä olen tuhon oma, jos - - - "
"Voitte huoleti jatkaa täällä liikettänne. Ei olisi mitään hyötyä siitä, että sulkisi tämän huoneiston, sillä sen sijaan syntyisi uusia opiumiluolia kuin sieniä sateella. — Mutta sanokaa minulle, onko laulajatar Lilian Bell käynyt teidän luonanne."
"Oi, Jumalani, mitä te vaaditte minulta? Voittehan toki ymmärtää, että minun ensimäinen velvollisuuteni on, että en milloinkaan ilmaise vieraitteni nimiä."
"Minä kysyn vielä kerran, onko laulajatar Lilian Bell käynyt täällä", vastasi Sherlock Holmes tiukalla äänellä. "Minä tiedän, että hän oli opiuminpolttaja — siitä on minulla todistukset."
"No niin, hänen oli tapana välistä käydä meillä polttamassa opiumia,"
"OliKo hän pitKälle kehittynyt?"
"Ei, arvoisa herra, sen vannon — minä olen tuntenut hänet vasta pari kuukautta."
"Kuka toi hänet tänne?"
"Hänellä oli suositukset, joita minun oli ehdottomasti toteltava. Minä vakuutan vielä kerran, että en ota vastaan ketä tahansa. Sehän teidän pitäisi muuten itsennekin tietää."
"Se on totta ja sen vuoksi minä otaksun, että se suositus, jota laulajattarella oli, oli jonkun hyvin vaikutusvaltaisen henkilön antama. Ja kun minua huvittaa tietää, kenenkä kanssa neiti Lilian Bell oli suhteissa - tehän tiedätte sanomalehdistä, että tyttö parka on murhattu — niin tahdon sen vuoksi välttämättä tietää, kuka oli suosittanut häntä teille."
Rouva Cajana väänteli käsiään.
"Minä ymmärrän, että te tahdotte houkutella minulta kaikki salaisuuteni, sitten saadaksenne minut turmioon. Minä tarjoan teille rahaa, jos vain jätätte minut rauhaan — 500 puntaa - ottakaa ja - "
"Älkää puhuko rahoista! Luuletteko te voivanne ostaa Sherlock Holmesin? — Jos minun vaitioloni olisi voitu ostaa rahalla, olisin minä nyt varmaan Englannin rikkain mies. Mutta ei kukaan kuolevainen voi kerskua tukkineensa minun suutani tuhannen punnan seteillä. Minä uudistan vielä viimeisen kerran: Jos sanotte minulle koko totuuden, voitte häiritsemättä jatkaa liikettänne; ainakaan en minä häiritse teitä!"
"Kysytää siis", tuumi nainen, "mitä tahdotte tietää minulta?"
"Kenenkä suosituksella tuli neiti Lilian Bell teidän luoksenne, kuka neuvoi hänet teidän opiumiluolaanne?"
"Intialainen tohtori."
"Intialainen tohtori? — Kuka se on? - Joku teidän maamiehistänne?"
Rouva Cajana pudisti päätään.
"Ei, hän ei ole syntynyt Intiassa, mutta hän on oleskellut siellä kauan ja osaa minun kieltäni täydellisesti."
"Siis joku valko-ihoinen?"
"Niin, hän on valkea mies, lääkäri. Hän on lähettänyt minulle paljon vieraita, jotka kaikki ovat olleet naisia."
"Ompa kylläkin kaunis lääkäri, joka määrää opiumin polttamista. Tiedättekö hänen nimensä?"
"Vannon teille, herra Holmes, että en tiedä hänen nimeään. Tiedän vain, että häntä kutsutaan "intialaiseksi tohtoriksi." Hän itse tulee tänne hyvin harvoin ja kun hän tulee, niin hän ei polta, vaan tekee ainoastaan havainnoitaan. Hänellä on oikeus astua kaikkiin huoneisiin, sillä hän on hyvin vaikutusvaltainen ja on tehnyt minulle monta arvokasta palvelusta. Ja kun minä vakuutan teille — "
Rouva Cajana vaikeni, sillä viereisestä huoneesta kuului omituista ääntä. Holmes tunsi tämän äänen. Se oli nuoren naisen syvä, vapiseva huokaus, jonka opiumihumala synnyttää ja joka tuntui paljastavan koko opiumi unien autuuden.
"Kuka on viereisessä huoneessa? Epäilemättä se on joku nuori nainen?" kysyi salapoliisi.
"Olette oikeassa, mutta minä en tiedä hänen nimeänsä. — Uskokaa minua, herra Holmes, minä en tiedä, kuka hän on, sillä minä en koskaan kysele niitten nimiä, jotka tulevat tänne."
"Sitä ette tosin kysele", vastasi salapoliisi, "mutta minä olen varma, että te lähetätte urkkijan jokaisen vieraanne jälestä, kun hän lähtee aamun koittaessa teidän talostanne, ottamaan selkoa siitä, kuka teidän luonanne on yön viettänyt. Se kyllä tiedetään. Teidän liikkeenne on usein yhdistetty kiristyksiin, jotka useimmissa tapauksissa onnistuvat hyvin ja ovat teille varmasti tuottavana tulolähteenä."
"Herra Holmes, mitä te ajattelette minusta? Minä menettelen rehellisesti enkä ole koskaan tehnyt itseäni syypääksi kiristykseen. Laupias Jumala, mitä se oli? Kuulitteko te, herra Holmes? Kamala parkaisu ja nyt — "
"Kurkun korinaa", huudahti salapoliisi, liikutettuna, "ääni joka voi tulla vain kuolevalta! Rouva Cajana, tämän seinän takana tuntuu tapahtuvan jotakin kauheaa. Tulkaa heti minun mukaani — menkää tuonne sisälle - Aha, vielä yksi huudahdus - ja nyt — "
Kuului lasien kilinää, omituinen repivä ääni ja sitten - oli kaikki hiljaista. Sheilock Holmes oli salaman nopeudella avannut oven ja koetti nyt avata viereisen huoneen ovea.
"Ovi on lukittu! Rouva Cajana, avatkaa se heti paikalla!"
Nainen otti avainkimppunsa ja etsi siitä oikeata avainta, mutta Sherlock Holmes ei malttanut odottaa. Koko ruumiinsa voimalla heittäytyi hän ovea vasten ja tosiaankin onnistui hänen murtaa se auki. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi hän kynnyksen yli ja päästi kamalan huudahduksen.
"Tuossa sohvalla — kaunis, nuori nainen — murhattuna — vatsa ovattuna! Täällä on ollut Jack-halkaisija!"
(Jatkuu)
Wiipuri n:ot 29-30 5-6.2.1910.
