Kahdeksas luku - Sinisen Jaakon kosto

alkuun
Orjakauppiaan aarre


Kahdeksas luku

Sinisen Jaakon kosto






Neekeri Maori oli sillä välin noussut ylös katakombeista "Verisen apatshin" tarjoiluhuoneeseen. Keskellä huonetta riippuva lamppu valaisi makaavien miesten ryhmää, joista suuri osa makasi lattiana. Vain yksi heistä oli valveilla neekerin meluten tullessa huoneeseen. Se oli Alfons. Sherlock Holmesin uusi ystävä; hän oli ainoa, joka ei ollut aivan humalassa.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Maori.

"Eräs uusi veli on pitänyt tulijaiskemunsa", sanoi nuori mies.

Neekeri mietiskeli hetkisen ja katsoi sitten tutkivasti toiseen.

"Onko hän ehkä mennyt katakombeihin?" kysyi hän viekkaasti.

"Se ei ole mahdotonta", vastasi Alfons olkapäitään kohauttaen. Äkkiä hän muisti uuden ystävän sanoneen, että hänellä oli selvittämättömiä asioita neekerin kanssa. Hän selvisi nopeasti.

"Tapasitko hänet siellä alhaalla?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi Maori ivallisesti, "emmekä me kyllä enää koskaan saa nähdä häntä."

"Mutta hän on apatshi. Hän kantaa meidän merkkiämme, minä itse on mennyt takaukseen hänestä."

Neekeri nauroi ääneensä ja katsoi halveksien nuorukaista.

"Tiedätkö sinä myöskin, kenenkä olet tuonut meidän liittoomme, senkin keltanokka?"

Alfons vavahti. Olisiko hänen uusi ystävänsä sittenkin ollut poliisiurkkija?

"Oletko koskaan kuullut puhuttaman siitä kuuluisasta salapoliisista, joka saa kaikki Englannin rikolliset pelkäämään ja vapisemaan, mutta joka ei haikaile tulla Pariisiinkin, tehdäkseen suoran siivon apatshien joukossa?"

"Tuhat tulimmaista", huudahti Alfons, "et suinkaan tarkoita Sherlock Holmesia?"

"Juuri häntä", vastasi neekeri.

Alfons hyppäsi pystyyn. Mitä oli hän tehnyt? Hänet surmattaisiin, jos tämä tulisi tunnetuksi.

"Elääkö hän vielä?" kysyi hän äkisti.

"Kyllä hän vielä elää, mutta minä olen pitänyt huolen siitä, että hän ei enää tule päivänvaloon. Hän oli tehnyt kaikkiin nurkkiin liidulla merkkejä, mutta ne pyyhin minä pois. Varmemmaksi vakuudeksi minä paiskasin luukun kiinni ja panin suuria kiviä sen päälle."

"Siinä teit oikein", sanoi apatshi rauhottuneena. "Hänen täytyy menehtyä katakombeihin, sillä hän ei mitenkään voi löytää tietä siitä labyrintistä."

"Se mahdollisuus on olemassa, että hän voi löytää Saint Germain-kentän puolella olevan aukon. Silloin hän voisi saada äänensä ohikulkijain kuuluviin ja tulla siten pelastetuksi."

"Olet oikeassa", sanoi Alfons ajatuksissaan, "tosin ei ole luultavaa, että hän voisi päästä aukolle, mutta se on kuitenkin mahdollista, jo se on estettävä."

"Hyvä, toimikaamme yksissä. Sinä pidät huolen siitä, että hän ei pääse kellariin, vaikka olisi luukullakin, ja minä menen vahtimaan aukolle. Minun täytyy nyt mennä kotiin nukkumaan pari tuntia ja hakemaan revolverini. Onneton sattuma toki, että se ei ollut mukanani, muuten minä kyllä olisinkin ampunut hänet tuolla alhaalla."

Liittoutuneet vahvistivat nyt sopimuksen kädenlyönnillä, minkä jälkeen neekeri lähti kotiin. Aurinko oli jo laskenut, kun hän tuli asuntoonsa.

Salapoliisin asunnossa istui Harry Taxon epävarmuuden tuskien kalvamana. Hänen herransa ja opettajansa oli mennyt ulos edellisellä päivänä iltapuolella eikä ollut vielä tullut takaisin. Mitä piti hänen uskoa? Oliko Sherlock Holmes joutunut onnettomuuden uhriksi? Oliko hän joutunut Maorin käsiin? Oliko hän ehkä eksynyt katakombeissa? Häntä värisytti tämän mahdollisuuden ajatteleminen. Lontoossa hänellä oli
tuhansia apukeinoja, siellä hän tunsi paljon ihmisiä, siellä saattoi hän aina toivoa poliisin apua. Muita Pariisi oli hänelle aivan tuntematon, täällä ei kukaan tuntenut häntä. Sitä paitsi ei hän saanut poistua asunnolta, koska hänen piti vartioida Zaivea, joka vielä oli unijuoman vaikutuksen alainen.

Sininen Jaakko oli vasta tänä aamuna selvinnyt 24-tuntisesta humalastaan ja heti lähtenyt ulos. Hän oli taas mennyt vahtiin neekerin asunnon ulkopuolelle. Tosin arveli Sininen Jaakko, että Maori jo eilen, kun hän, Jaakko, oli maannut humalassa, oli voinut piilottaa aarteen katakombeihin, mutta hän tunsi neekerin tavat liian hyvin tietääkseen, että Maori, joka ei luottanut "Verisen apatshin" juoppoihin, joka päivä kävisi piilopaikassaan katsomassa, että aarre vain oli tallella.

Tunti tunnilta kului, hänen näkemättä vilahdustakaan entisestä ystävästään. Hän rupesi jo epäilemään, kun suureksi ilokseen näki Maorin tulevan talosta ja nopeasti rientävän katua alas. Jaakko meni heti hänen kintereillään.

Maori ei nyt pelännyt mitään vainoojaa. Hän tiesi kauhean vihollisensa Sherlock Holmesin olevan katakombeissa ja olevan hänelle siis vaarattoman. Ei hän silmänräpäystäkään ajatellut semmoista mahdollisuutta, että hänen entinen ystävänsä ja liittolaisensa Sininen Jaakko olisi voinut pelastua siitä kamalasta asemasta, johon hän oli hänet jättänyt Mortlakeen. Omasta mielestään hänellä siis ei ollut mitään pelättävää. Hän oli sen vuoksi hyvin iloisella päällä rientäessään Barriere d'Enferiä kohti.

Korkeintaan 24 tunnin kuluttua olisi Sherlock Holmes kuollut taikka olisi neekeri ampunut hänet. Silloin voisi hän kaikessa rauhassa hakea vanhan orjakauppiaan aarteen ja lähteä se mukanaan Afrikaan, kotimaahansa. Zaiven, oikean perillisen, olivat jääkarhut hänen luulonsa mukaan jo aikoja sitten repineet kappaleiksi.

"Hän menee "Veriseen apatshiin", murahti Sininen Jaakko, joka yhä seurasi neekerin kintereillä. "Sepä merkillistä, että hänellä ei ole jalokivilipasta mukanaan, mutta ehkäpä hän jo on kerinnyt laskea sen katakombeihin."

Englantilainen piilottautui nyt kiviröykkiön taakse, mistä hänen oli helppo nähdä "Veriseen apatshiin." Hän tunsi tarkoin nämä seudut, sillä hän itse oli ollut jonkun aikaa jäsenenä apatshien liitossa, kun hänen olonsa oli käynyt kovin kuumaksi Lontoossa.

"Minun on kai varustauduttava odottamaan pari tuntia", mutisi hän ottaessaan ryyppyä mukanaan olevasta viinapullosta. Mutta suureksi hämmästyksekseen näki hän entisen ystävänsä jo noin puolen tunnin kuluttua astuvan ulos talosta.

"Mitähän sillä roistolla on mielessä?" tuumi hän huomatessaan neekerin poikkeavan pois maantieltä ja kulkevan suoraan kedon poikki. "Ahaa, hän menee Saint Germaniin, ehkäpä kaivosaukolle. No, sielläkin minä tunnen erinomaisen piilopaikan, josta voin pitää häntä silmällä."

Äänettömästi kuin käärme hiipi hän nyt neekerin perästä käyttäen suojanaan jokaista kiveä ja pensasta. Maori pysähtyi nyt, ja vain 20 metrin päähän hänestä kätkeytyi Sininen Jaakko, niin että hyvin voi nähdä neekerin.

"Hän on pannut revolverin vireeseen", mutisi Jaakko. "ja vilkuilee alituisien kaivosaukkoon. Varmaankin hän aikoo ampua jonkun, jonka hän luulee tulevan tuolta käytävistä näkyviin. Olisiko hän väijymässä ehkä Sherlock Holmesia, joka tuolta katakombeista etsii aarretta? No niin, oikeastaan ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos hän ampuukin salapoliisin, sillä minä en voi enää näyttäytyä Englannissa, kun hän tuntee minut niin hyvin, ja sitä paitsi on minusta hauskempaa saada aarre
kokonaisena kuin jaettuna."

Varovasti veti hän esiin vahvan köyden ja teki sen päähän vetosolmun. Jonkun ajan perästä rupesi neekeriä, joka oli nukkunut vain muutamia tunteja, väsyttämään lakkaamaton tuijottaminen pimeään aukkoon. Pian ilmaisi kova kuorsaaminen, että hän oli sikeästi nukkunut. Hiljaa nousi Sininen Jaakko lymypaikastaan ja hiipi neekerin luokse. Tämän mitään huomaamatta sitoi hän hirttosilmukan hänen jalkojensa ympäri ja kietoi sitten köyden toisen pään aukon-aitauksen vahvan pylvään ympäri.

"Kas niin", virkkoi hän vahingoniloisena, "nyt olen ottanut hänet paulaan kuin jäniksen. Nyt, poikaseni, olet saava nähdä, että minä osaan kostaa."

Vielä kerran koetteli hän köyden kestävyyttä ja pylvään lujuutta.

"Kaikki on kunnossa" riemuitsi hän, "nyt voi leikki alkaa."

Hän katsoi ympärilleen. Koko kenttä oli autio ja tyhjä. Nyt asettui hän seisomaan parin metrin päähän neekeristä.

"Maori", huusi hän niin kovasti kuin jaksoi, "Sherlock Holmes on täällä."

Niinkuin käärme olisi pistänyt, hyppäsi neekeri pystyyn ja tavoitti revolveriaan. Mutta sen oli Sininen Jaakko jo ottanut
haltuunsa. Suoja-aitausta vasten nojaten, koska voi tuskin seisoa, kun jalat olivat sidotut, tuijotti Maori vastustajaansa, niin kuin hänen silmänsä olisivat tahtoneet kauhusta tunkeutua pois kuopistaan. Näkikö hän unta, vai oliko se todellakin hänen entinen liittolaisensa, jonka hän oli kahlehtinut Mortlaken autioon taloon ja jättänyt varman kuoleman kitaan?

"Sininen Jaakko?" huohotti hän vihdoin.

"Niin, sinun ystäväsi Jaakko Brown", vastasi tämä.

"Kuinka sinä olet tullut tänne", änkytti neekeri vavisten kuoleman pelosta.

"Ystäväni Sherlock Holmesin avulla", sanoi Jaakko ivallisesti. "Hän tuli katsomaan sinun taloasi Mortlakessa. Tällöin löysi hän minut kellarista, johon sinä niin ystävällisesti olit järjestänyt minulle hyvin mukavan olon."

Neekerin pelko kävi yhä suuremmaksi. Hän näki, kuinka Sininen Jaakko piteli hänen omaa ladattua revolveriaan kädessään.

"Mitä sinä minusta tahdot?" kysyi hän, ja hänen kasvoiltaan kuvastui pelon ja kauhun ilme.

"Kostoa minä tahdon, kostoa", huusi englantilainen, jonka kiukku yhä kasvoi muistellessaan sitä kauheaa tilaa, johon neekeri oli hänet saattanut.

"Armoa, armoa", sanoi neekeri nöyrästi, turhaan koettaen ottaa askelta eteenpäin.

"Armoa", huusi Jaakko ivallisesti, "kyllä minä osotan sinulle samaa armoa, jota sinä osotit minulle. Sinähän valmistit minut kuolemaan, senkin roisto, eikö totta?"

"Mina teen kaikki hyväksi jälleen", voihki Maori. Mutta vastauksena oli vain pilkkanauru.

"Niin, samalla tavalla, kun teit pikku Zaivelle kiitokseksi siitä, että hän kertoi, missä jalokivet olivat kätkössä. Sherlock Holmes sai muuten hänetkin viimeisellä hetkellä pelastetuksi. Mutta nyt, ystäväni, olet sinä Zaiven ja minä Maorin asemassa. Samalla tavalla, kuin olet mitannut hänelle, pitää minun mitata sinulle. Sinähän tiedät, että kuilu tässä kohti on ainakin 30 metriä syvä?"

Neekeri ei vastannut. Koko hänen ruumiinsa vapisi, sillä hän tiesi, että hänellä ei ollut viholliseltaan mitään sääliä odotettavana.

"Sinä tiedät myöskin, että tuolla alhaalla on ainoastaan kiviä, joka on jotakuinkin kova alunen sille, joka putoaa sinne aitauksen ylitse."

Maori oli niin peloissaan, että pystyi tuskin pystyssä. Sininen Jaakko vaikeni hetkeksi, oikein nauttiakseen entisen ystävänsä epätoivosta. Sitten hän sanoi ankarasti:

"Nyt on meidän ryhdyttävä selvittämään välejämme".

Kauhun valtaamana tuijotti neekeri häneen.

"Nouse istumaan suoja-aitaukselle!"

Maori viivytteli, heti tottelematta määräystä.

"Koira, minä lennätän luodin kalloosi, jos et tottele", kiljui Jaakko täydessä raivossa.

Maori huusi pelosta, sillä hän näki revolverin olevan ojennetun päätänsä kohti. Voihkien ja valittaen kapusi hän aidalle, joka oli tuskin metrin korkuinen.

"Tahdotto säästää henkesi?" kysyi englantilainen hetken kuluttua, astuen askeleen lähemmäksi.

"Tahdon, tahdon!" huusi neekeri, "minä teen kaikki, mitä sinä tahdot."

"Hyvä", vastasi Jaakko, "sano siis minulle, mihin olet kätkenyt vanhan orjakauppian aarteen."

Maori suorastaan ulvoi raivosta, saadessaan nyt selville kiusaajansa tarkoituksen.

"Sinä tahdot ottaa kaikki jalokivet", huusi hän, "enkä minä saa mitään, minä, joka kuitenkin olen tehnyt suurimman työn ja joka yksinäni olen raivannut vanhuksen pois tieltä."

"Aivan oikein", sanoi Jaakko, "mutta kaikesta siitä huolimatta on sinulla vain yksi vaihtoehto valittavana — anna minulle jalokivet taikka kuole."

Neekeri vaikeroi kahden vaiheilla. Silloin kohotti Jaakko verkalleen revolverinsa.

"No niin, sinä saat jalokivet", huusi Maori.

"Hyvä, sano minulle mihin olet ne kätkenyt."

"Ne ovat katakombeissa, mutta sinä et voi mitenkään löytää niitä, jos minä vaikka kuinka tarkasti kertoisin sinulle niitten säilytyspaikan. Sinun pitää ottaa minut mukaasi ja minä vannon — "

Jaakko keskeytti hänet pilkkanaurulla.

"Älä lörpöttele tuhmuuksia. Mihin ovat jalokivet kätketyt?"

"Ei", huusi neekeri epätoivossaan, "sinä surmaisit minut, vaikka minä sanoisinkin sinulle piilopaikan. Minä en sano mitään, tahdon viedä salaisuuteni mukanani kuolemaan."

Yhdellä hyppäyksellä loikkasi englantilainen hänen kimppuunsa ja antoi hänelle niin kovan iskun, että hän heti menetti tasapainonsa ja kauheasti kirkaisten kaatui taaksepäin. Mutta köysi esti häntä putoamasta, niin että hän jäi pää alaspäin roikkumaan kuilun reunalle. Hän huusi kauhusta ja koetti käsin saada kiinni kallion seinämistä, mutta turhaan. Ei missään ollut vähintäkään kädensijaa, ainoastaan sileä, armoton kivi. Englantilainen antoi hänen huutaa äänensä melkein käheäksi.

"Kas niin, ystäväni", sanoi hän viimein, "ehkäpä sinä nyt rupeat neuvotteluihin."

Maori koetti nostaa päätänsä merkitsi siitä, että oli kuullut.

"Tahdotko nyt sanoa, mihinkä olet kätkenyt jalokivet?"

Neekeri päästi vain tuskallisen huokauksen.

"Hyvä," sanoi englantilainen, "sinulla on kohtalosi omissa käsissäsi. Minä annan sinulle puoli minuuttia ajatusaikaa. Jos et sitä ennen ole päässyt parempiin ajatuksiin, niin katkaisen minä köyden ja sinä putoat syvyyteen."

Maori kuuli, kuinka Jaakko avasi veistään.

"Minä sanon kaikki", sanoi hän viimein.

"Mutta älä valehtele; sinä tiedät, että minä tunnen katakombeissa jokaisen kämmenenleveyden yhtä hyvin kuin sinäkin."

"Minä en valehtele", vakuutti neekeri. "Sinähän tunnet sen pitkän käytävän, joka vie suoraan varastopaikalta ylöspäin?"

"Tunnen, vallan hyvin", vastasi Jaakko.

"Kolmas poikkikäytävä vie minun piilopaikkaani", jatkoi Maori. "Sina tiedät, missä piispan ruumisarkku on?"

"Niin, siellä oli ennen sinun piilopaikkasi", nauroi Jaakko ivallisesti, "useammin kuin kerran olen tavannut sinut tuon armon herran arkulta."

"Siellä on jalokivilipas — nyt sinä tiedät kaikki."

"Etkö ole salannut mitään?" kysyi Sininen Jaakko.

Neekeri epäröi hetkisen.

"Vedä minut ylös", rukoili hän sitten, "en voi kauemmin sietää tätä. Veri painuu niin päähän, että en voi enää nähdä."

"Koira, sinä olet salannut jotakin", huusi Sininen Jaakko, "tunnusta, mitä se on."

"Minulla ei ole enää mitään tunnustamista", voihki Maori.

"No, niin", sanoi Jaakko; "syytä sitten itseäsi. Minä en ammu sinua, vaikka sen hyvin voisin tehdä. Minä käytän sinun omaa keinoasi tyydyttääkseni omaatuntoani. Minä leikkaan nyt köyden poikki, niin että sinä putoat alas. Voit helposti taittaa niskasi, mutta voit päästä myöskin hengissä. Siispä olemme kuitit."

Rivakka leikkaus — kamala parahdus — kumea jysähdys — ja sitten kuolonhiljaisuus kentällä.



(jatkuu)






Wiipuri n:o 14-15 19-20.1.1910.