Lady Ruthin avioliitto
3 luku
"William Punaparta"
"Rakas Harry", sanoi Sherlock Holmes, sytyttäessään piippunsa, "ojenna minulle kuvitettu aateliskalenteri!"
Saatuaan sen, käänteli hän sen lehtiä, joyka sisäistivät valokuvia melkein koko Englannin ylhäisön jäsenistä. Hän oli avannut sivun, jossa lady Ruthin valokuva oli.
"Voisin vannoa", mutisi hän, "että hän on kahtakymmentäkahdeksaa ikävuotta vanhempi. — Täällä hänet tosin mainitaan sen ikäiseksi, mutta tämän toimittaja merkitsee tietonsa vaan naisten omien ilmoitusten mukaan, kun on kysymyksessä semmoiset, jotka avioliittonsa kautta ovat saaneet aatelisarvon."
"Onko lady Loncester sitten alhaista sukua?" uskalsi Harry Taxon kysyä.
"Ei, hän on erään majurin tytär, joka kuoli Intiassa. Isä ei tosin ollut mikään aatelismies, joskin hän oli usean aatelisperheen kanssa sukua. Ellei lady Ruth nyt ole kaksikymmentäkahdeksan vaan sen sijaan kolmekymmentäkaksi, niin se käy yhteen."
Seuraavien viiden minuutin aikana Sherlock Holmes laski eräälle paperille, ikäänkuin tahtoen ratkaista vaikean matemaattisen tehtävän. Lopulta hän nousi ravistaen päätään.
"Hoida telefoonia, Harry", hän sanoi, "minun täytyy mennä ulos kaupungille. Tähän aikaan kai punainen William on Waterloo-sillan luona?"
"Niin, hän on tavallisesti siellä silloin, muuten hän on Field-kadulla, Pollyn luona", vastasi Harry.
"Hyvä! Olen pian täällä jälleen. Jos lady Ruth soittaa tänne telefoonissa, niin sano hänelle, että itse annan hänelle tietoja."
Sherlock Holmes joka nyt oli pukenut päältään "tohtori Grayn" ja esiintyi tavallisessa olennossaan, meni Waterloo-sillalle, jossa eräs punapartainen mieshenkilö, joka oli merimiehen puvussa, seisoi nojaten sillan kaidepuun yli ja tuijotti veteen.
"Halloo, William", huusi salapoliisi hänelle, "mitä kuuluu ja onko teillä mitään tehtävää? Onko ehta Matti kukkarossa?"
"On, herra, kirottu Matti! Muussa tapauksessa en seisoisi tässä ja tuijottaisi veteen."
"No — nyt on siis jotain ansaittavaa, William, toisin sanoen, jos teillä on halua kerran sanoa totuus. Ponnistakaa itsenne muistamaan vanhoja muistoja eräästä majuri Treut'istä, joka lähti Intiaan noin kaksitoista vuotta sitten."
Punapartainen, jolla oli kaksi pientä, harmaansinistä silmää teirenpilkkuisissa kasvoissaan, rypisti tuuheat, samoin punertavat silmäkulmansa.
"Treut?" mutisi hän. "Odottakaa silmänräpäys, herra Holmes! — Kyllä — kaksitoista vuotta sitten — kun vielä olin merillä, aivan oikein, — lähdin minä risteilijällä numero 21 Calcuttaan — tietysti — ja Treut oli laivalla. Jäi sinne — jatkoi matkaa sisämaahan Calcuttasta — hänen rouvansa ja lapsensa asuivat Himalajan luona — kuoli pian sen jälleen."
"Katsokaa, William, tehän olette muistanut kaikki oikein — vain yksi on väärin — Hänellä ei ollut mitään vaimoa enää matkustaessaan Intiaan."
"Vai niin? No niin — minä en ole myöskään nähnyt häntä. Eräs palvelija, joka oli seurannut mukana Englantiin ja nyt palasi Intiaan, kertoi sen minulle!"
"Silloin hän erehtyi taikka puhui vääristä henkilöistä. Mutta minä tahdon juuri nyt saada tarkkoja tietoja majurin perheestä. Muistatteko, oliko majurilla yhtään tytärtä?"
"Mitä? Nainen englantilaisella sotalaivalla? Oletteko oikein järjissänne, herra Holmes?"
Salapoliisi pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin olisi tehnyt suuren tyhmyyden.
"No — ellei hän ollut risteiljällä, niin hän on ollut toisessa laivassa. Tiedän varmaan, että kerran olette kertonut minulle majurin ihanasta tyttärestä."
William puristi huulensa yhteen ja katsoi tutkien salapoliisia pannen sormensa suun päälle.
"Ahaa!" huudahti Sherlock Holmes, "te olette siis luvannut vaieta. Tietysti teidän silloin on pidettävä sananne. Mutte te voitte ehkä sanoa minulle minkä näköinen se nuori herra oli, joka silloin vei majuri Treutin tyttären pois?"
"Kuinka? Te tunnette historian?? No, hitto vie, herra Holmes, mitä te oikeastaan tahdotte tietää?"
"Tahdon tietää sen miehen nimen, jonka kanssa neiti Treut karkasi Intiasta. Että hän on karannut, sen olen lukenut eräästä vanhasta englantilais-intialaisesta lehdestä, mutta siinä ei ollut hänen nimeään!"
Tätä sanoessaan otti Sherlock Holmes kellastuneen taskustaan lehden, jonka hän levitti. Hän osotti punapartaiselle erästä paikkaa siinä.
Siinä oli kirjoitettu seuraavasti:
"Meidän linnaväkemme on ollut muutamia päiviä levottomassa mielentilassa neiti T:n romanttisen katoamisen takia. Neiti T., joka on harvinainen kaunotar ja jolla on kullankellertävä tukka ja sametinruskeat silmät, on sytyttänyt monen sydämen, mutta on nyt karannut rakkaimpansa kanssa. Tämä, joka on nuori liikemies, on kadonnut jäljettömiin hänen kanssansa. Koska eräs höyrylaiva juuri tähän aikaan on lähtenyt Englantiin, on luultavaa, että rakastava pari on palannut jälleen rakkaaseen kotimaahansa."
"Hm!" sanoi William, "se sopii. Hän se oli. Ja hän karkasi todellakin Englantiin rakkaimpansa kanssa, koska hänen isänsä ei tahtonut tietää tuosta köyhästä miehestä. Hän ilmoitti laivalla nimekseen hra Hare, mutta tietysti ei se ollut hänen oikea nimensä."
"No, ovatko kaikki tietonne siinä?"
"Ei, tiedän sitä paitsi, että molemmat erosivat heti Englantiin tulon jälkeen, koska nuori mies ensin tahtoi hankkia itselleen kunnollisen paikan voidakseen elättää vaimonsa ja että tämä, joka tietysti vielä kutsui itseään neiti Treut'iksi, meni eräitten englantilaisten sukulaistensa luo."
"Te sanoitte ... vaimonsa". Olivatko he sitten naimisissa?"
"Sitä en tiedä. — Joka tapauksessa he käyttäytyivät niin laivalla."
"Hm! Ja te tiedätte myös miehen oikean nimen, mutta tahdotteko sitten sanoa minulle sen?"
Näin sanoen antoi hän kultarahon valua punapartaisen käteen. Tämä katsoi ylöspäin viekkaasti hymyillen.
"Pitääkö teidän todella tietää se? En tahtoisi, että naiselle tapahtuisi mitään vastenmielistä — ja vielä vähemmin herralle."
"Mies, juuri tuo nainen on ottanut minut palvelukseensa. Te voisitte ehkä auttaa minua vielä enemmän, jos olette taitava. Minun täytyy vain olla varma siitä, että osaatte pitää suunne kiinni."
"Enkö sitten ennen ole sitä osannut, herra Holmes? Enkö sitten vuosien kuluessa ole tehnyt teille monta arvokasta palvelusta?"
"Kyllä tosin! — Mutta olen myös teille antanut niistä hyvän maksun. Siis puhukaa suunne puhtaaksi. Mikä oli miehen nimi, joka karkasi neiti Treutin kanssa?"
"Hermons oli hänen nimensä. Olen siitä asti, kun en enää ole ollut merimies, ja herran tilapäisesti tavattuani hänet Lontoossa, tehnyt hänelle ja teen vielä nykyisinkin useampia palveluksia."
"Siis hän oleskelee täällä ja hän ja nainen seurustelevat niinkuin ennenkin?"
"Sitä en tiedä. — Tiedän vain sen, ettei herra Hermons ole naimisissa ja että hän kolminekymmeninekuusine ikävuosineen on kaunis jo komea maailmanmies, jolla voisi olla kymmenen vaimoa, jos haluttaisi. Hän on sitäpaitsi rikas!"
"Vai niin? Missä hän asuu? Ja mihin klubiin hän kuuluu?"
"Hän asuu eräässä huvilassa Wellington-alleen varrella, joka kuuluu hänelle. Hän on pörssikeinottelujen takia menettänyt omaisuuden, jonka hän peri ja on monta vuotta ollut tekemättä työtä muuten kuin huviksensa. Hän käy teatterissa, ratsastaa ja on urheiluklubin jäsen."
"Se on hyvä, William, toistaiseksi ei minun tarvitse tietää enemmän. Tulkaa luokseni huomenna varhain ja kertokaa minulle, näyttääkö herra Hermons muuttuneen — levottomaksi, sairaaksi tahi muuksi. Ja vielä yksi asia — koettakaa jollain tavoin hankkia minulle näyte hänen käsialastaan, sillä sellainen on minulle tarpeen."
Punapartainen epäröi.
"Tiedättekö, että olen rehellinen olento, herra Holmes." hän sanoi. "Jos teillä on jotain herra Hermonsia vastaan, niin en tahdo teitä auttaa."
"Olette aasi, William. Jos tahtoisin vahingoittaa Hermonsia, niin en tietenkään kääntyisi hänen ystäviensä puoleen — sillä sehän te olette? Mutta — onko sillä mitään uutta kerrottavaa siitä vanhasta?"
"Siinä tapauksessa olisin jo käynyt luonanne, herra Holmes. Lordi elää kuin tavallisesti - ratsastaa ja ajelee ulkona vaimonsa kanssa, jota hän ei päästä näkyvistään. Menipä hän eilen vielä ompelijankin luo hänen kanssaan."
"Kuinka te sen tiedätte?"
"Enkö ole paras ystälvä herrasväen vaununkuljettajan kanssa? Hän sanoo minulle kaikki, mitä tapahtuu."
"Hyvä! Te olette mainio apulainen. Voitte ehkä aikaa myöten tulla salapoliisiksi!"
"Ei kiitoksia, herra Holmes, niin rasittava toimi ei sovi minulle. Olla silloin tällöin olevinaan vainukoira on vain huviksi. Olen tyytyväinen, kun minulla on tupakkamälli ja joskus pullo whiskyä."
"No niin, minä tunnen teidän vaatimattomat halunne. — Siis huomenna tapaamme toisemme varhain. Mutta pyydän, ettette näyttäydy meripuvussanne, sillä on mahdollista, että asuntoani pidetään silmällä."
"Sehän ei ole mahdollista?"
"Kaikki on tässä maailmassa mahdollista, William, ja etenkin avioeroasiassa. — Mainitsitte urheiluklubin? Se oli hyvä, sillä siellä minulla on tuttuja."
Sherlock Holmes jätti punapartaisen ja meni Regent-kadulle, jossa hän meni erääseen kalleimpaan lastenvaatetusliikkeeseen. Sen omistaja, rouva Marguerite, tuli häntä vastaan:
"Mitä haluatte, herrani?"
"Oi — ei mitään; tahdoin vain kysyä, tuleeko lady Loncester tänne tänään!"
"Hänellä on tosin koetus, mutta on epävarmaa, tuleeko hän. Olisiko jotain tilattavaa?"
Sherlock Holmes nipisti toisen silmänsä kiinni ja kuiskasi hymyillen:
"Älkää olko niin tyhmä, ihminen. Ymmärrätte kai, että haluan puhutella naista."
Rouva Marguerite joka oli salapoliisin vanha tuttava, vastasi samoin kuiskaten, niin etteivät apulaiset voineet häntä kuulla:
"Varovaisuutta, ystäväni! Minun maineeni on kysymyksessä, jos joku tytöistä huomaisi, että minulla olisi — yksityishuone visseille henkilöille. Muuten lady Ruth ensin menee tavalliseen koetushuoneeseen."
"Luonnollisesti", sanoi salapoliisi, "mutta teidän kai täytyy tietää, että minä haluan vakavaa keskustelua. Lady Ruth ei tule tänne tänään, mutta huomenna, silloin teidän tulee pitää huone siltä varalta. Minä tulen sisään teidän yksityisasuntonne kautta."
Rouva Marguerite nyökkäsi myöntäen päätänsä. Hän tiesi, että oli paras, ilman muuta tehdä salapoliisin määräysten mukaan ja sitäpaitsi hän oli varma siitä, että se tarkotti ladyn parasta.
Ennenkuin salapoliisi lähti myymälästä, katseli hän tarkkaan erästä kallista, vanhanaikaista pitsiä. Tällöin kuiskasi hän rouvalle:
"Jos Hermons haluaa jotakin näinä päivinä, niin te ette voi, ymmärrättekö?"
Rouva katsoi säikähtyneenä häneen.
"Vannon teille, herra Holmes — "
"Älkää tehkö sitä! — Mitä väärän valan vannominen hyödyttäisi? Muuten tiedätte kyllä, että varoitan teitä lady Ruthin takia. Lordi on epäilyksiä täynnä. Ja jos hän saa tietää teidän olevan pelissä mukana, niin hän hyvin yksinkertaisesti murhaa teidät!"
Rouva Margueritin ennestään juuret jo pyöreät silmät suuremmat yhä enemmän.
"Herran tähden, herra Holmes!"
"No, ettekö sitten uskoisi vanhasta lordista sitä? Silloin minun täytyy sanoa teille luulevani, että hän jonakin päivänä menee helvettiin kantaen omallatunnollaan enemmän kuin yhden murhan."
Ja siten herätettyään rouvassa terveellistä pelkoa, Sherlock Holmes jätti hänet ja meni pääpoliisiasemalle.
Hän ilmoitti pitemmässä puheessa päivystävälle virkamiehelle tahtovansa muutamia hyvin kouluutettuja salapoliiseja palvelukseensa ja mainitsi myös, mihin tarkoitukseen.
Tietysti hänen pyyntöönsä heti suostuttiin ja Sherlock Holmes antoi sen jälkeen salapoliiseille muutamia määräyksiä.
"No", sanoi suuri salapoliisi, lähtiessään pääasemalta asuntoonsa, "nyt ovat miinat lasketut ja vain oikeaan aikaan sytytettävät.
Onko lady Ruth telefoneerannut?" kysyi hän Harryltä, tultuaan kotiin.
"Ei, mutta täällä on ollut eräs nainen ja kysynyt teitä, herra Holmes!"
"Minkä näköinen hän oli?"
"Nuori, kaunis — hieman erikoisesti puettu. Hänellä oli punainen leninki, punainen hattu ja päivänvarjo ja niin tulipunainen tukka. Hän oli kuin tulta ja liekkejä."
"Voi hitto! Muuten on punatukkaisilla kaunottarilla tapana pukeutua vaaleansiniseen tahi valkoiseen. Oliko hänellä värjätty tukka?"
"Ei, se oli luonnollinen. — Melkein samanlainen kuin punaisen Williamin!"
"Ahaa! Niin, sitä väriä ei saa syntymään keinotekoisesti. — No niin, hän tulee kaiketi takaisin. Mutta eikö hän ole jättänyt mitään jälkeensä?"
"On, tuolla kirjoituspöydällä on pieni lippu!"
Sherlock Holmes avasi sen ja luki:
"Pyydän teitä kaikesta huolimatta tulemaan tänä iltana "Taiteilijakapakkaan". Siellä teille annetaan tärkeitä tietoja Bristlyn kuolemasta."
Sherlock Holmes nyökkäsi ajatuksissaan. Sitten hän kääntyi Harryn puoleen. "Poikani, tämä asia näkyy sujuvan pikemmin kuin luulin. Sinähän tiedät, että minulla on luoti, joka on löydetty Bristlyn päästä?"
"Muistelen sitä! Tehän tahdoitte sen tavattoman hienon laadun kautta saada tiedon siitä, kuka luodin on ampunut."
"Luoti yksinään ei olisi minulle miksikään hyödyksi. Mutta olen keksinyt jotain muuta, joka ehkä pikemmin saattaa minut oikeille jäljille. — Katso tässä! — Se on vain jotain aivan vähäarvoista!"
Hän näytti Harrylle muutamia tummia hiussuortuvia, jotka hän oli huolellisesti käärinyt silkkipaperiin.
"Mitä se merkitsee, herra Holmes?"
"Nämä hiussuortuvat, rakas Harryni, löysin murhatun Bristlyn yhteenpuristetusta kädestä. Hän ei näytä kuolleen heti, vaan on hän kuolinkamppailussaan selvästi tarttunut viholliseensa kiinni. Bristlyllä oli pehmeä, ruskea tukka, mutta nämä hiussuortuvat ovat mustat ja karkeat."
"No, mutta miljooneilla ihmisillähän on samanlainen tukka, herra Holmes?"
"Ei. — Surkuttelen, että et itse näe tämän oleman värjättyä, Harry!"
"Ah! Se on jotain toista!"
"Luulisin niin! Koettelin tietysti heti väriä ja huomasin, että hiussuortuvat ennen olivat olleet valkeat."
"Herran tähden, herra Holmes, te sitten otatte selvän asioista, joita ei kukaan muu voi ajatella!"
"Nyt liioittelet kuitenkin vähän", sanoi Sherlock Holmes. "Minä tunsin vain heti jonkinlaista epäluuloa ja siksipä heti niin tarkoin tutkin hiukset. — Mutta jättäkäämme se! — Anna minulle nyt "taiteilijapuku", sillä aijon seurata punatukkaisen naisen kutsua hänen sitä tietämättä. Jos minä näyttäytyisin tavallisessa asussani siinä huoneustossa, niin voisi käydä huonosti."
"Antakaa minun seurata mukana, herra Holmes. Te olette niin uskalias! Teidät voitaisiin tuntea!"
"Siinä tapauksessa sinä olisit minulle tuskin avuksi. Ole vain rauhallinen, ei minulle tapahdu mitään siellä! — Otan revolverini mukaani! Mutta huomenaamuna voit auttaa minua suojelemaan lady Ruthia hänen puolisoltaan ja sitäpaitsi vähän urkkia tietoja hänen rakastajaltaan."
(jatkuu)
Wiipuri n:o 220 24.9.1909.
