Kuudes luku - Nykyaikainen orjakauppias

alkuun
Orjakauppiaan aarre

Kuudes luku

Nykyaikainen orjakauppias






Antoinette-kadun varrella Pariisissa olevassa komeasti kalustetussa huoneessa käveli keski-ikäinen herra uljaassa aamunutussa levottamana edestataisin. Hän näytti hyvinvoivalta, kunnialliselta porvarilta. Hänen ovessaan oli "Jules Lamarque, laulunopettaja".

"Koko asuntoni on täynnä tavaroita", mutisi hän puoliääneen, "mutta minun täytyy lähteä nyt matkoille, sillä poliisi on ruvennut epäilemään. Hitto tietäköön, kuinka he ovat voineet päästä minun jäljilleni."

Nyt soitettiin ovikelloa.

"Ahaa, joku tulee", murahti hän, "parasta on joka tapauksessa olla varuillaan. Voisi olla joku poliisitutkija."

Hän painoi sähkösoittojohdon nappia. Seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui kautta huoneen aaria, jota lauloi naisen ääni. Professori kuunteli hartaana. Hän ei huomannut, että taloudenhoitajatar avasi oven ja saattoi huoneeseen pitkän herran.

"Bravo, bravissimo", huusi professori, kun laulu katkesi, "pienokaiseni on edistynyt kelpo lailla."

Viimein herätti vieras hänen huomiotaan.

"Aa", huudahti hän, "ketä minun on kunnia puhutella?"

"Olen marsiisi Montrosa", vastasi vieras.

"Herra markiisi, olen iloinen saadessani tehdä teidän tuttavuuttanne. Mikä tuo teidät minun luokseni?"

"En tiedä, muistatteko minua, herra professori. Useita vuosia sitten minä tututustuin teihin Cafe Royalissa erään Turkin lähetystön kautta."

"En oikein muista — kuinka sanoittekaan — Turkin lähetystön attasean kautta? — Hm, tosin minä olin kerran liikeasioissa semmoisen herran kanssa."

"No, herra professori, nyt te kai muistatte minut?"

Hra Lamarque katsoi syrjästä hiukan arastellen markiisia.

"Mutta minä en tiedä vielä, herra markiisi", sanoi hän epäröiden, "minkä vuoksi kunnioitatte minua käynnillänne?"

"No niin, herra prosessori, minä tarvitsen nuoren tytön."

Professori astui askeleen taaksepäin ja katsoi silmät selällään vierastaan.

"Mitä? Keneksi minua luulette?" huudahti hän.

"Luulen, että te olette niin sanottu professori Lamarque."

"Niin sanottu professori? Herra markiisi, mitä tarkoitatte? Ettekö tiedä, että minä maksuttomasti opetan nuoria eteenpäin pyrkiviä kykyjä, että minun koulustani on lähtenyt kuuluisia laulajattaria — — — — — "

"Jotka te sitten olette lähettänyt ulkomaille opintomatkoille, kuten sanotaan, mutta itse asiassa aivan toisessa tarkoituksessa."

Professori kävi kalman kalpeaksi. Hänen kätensä vapisevat, hän tuijotti kauhuissaan vieraaseen ja hänen huulensa liikahtelivat hermostuneesti hänen voimatta kuitenkaan virkkaa sanaakaan.

"No, te kai huomaatte, että teette viisaimnmin, kun lakkaatte minun silmissäni näyttelemästä laulunopettajan osaa ja esiinnytte oikeassa hahmossanne perinpohjaisena roistona ja naiskauppiaana, joka te olette."

Herra Lamarque tarttui kurkkuunsa, ikäänkuin kaulus olisi käynyt liian ahtaaksi.

"En tiedä, mitä minun on uskottava teistä", sai hän vaivoin lausutuksi.

"Minä en tahdo tuottaa teille mitään ikävyyksiä, ystäväni", sanoi markiisi, joka ilmeisesti nautti toisen hädästä. "Vieläkö te muistatte ne kaksi tyttöä, jotka te lähetitte erään miljoonamiehen huvilaan laulamaan muka duettoa suletussa seurassa, mutta jotka — — — "

"Riittää", sanoi professori torjuen, "minä näen, että olette kunnon mies, jolta ei vie mitään kavalia aikeita. Mutta te ette voi uskoa, kuinka ihmiset ovat ilkeitä nykyaikaan. Kuinka voin siis palvella teitä? Tahdotteko tutustua nuoreen viattomaan tyttöön, joka juuri on tullut luokseni maaseudulta? Hänellä ei ole vanhempia eikä hänen suhteensa ole mitään vaaraa. Vai tahdotteko erään laulajattaren Tivoli-teatterista? Hän on heikonlainen ja pakoitettu järjestelemään asioitaan herratuttavuuksilla, joita minä hoitelen. Huomaatte, että minä voin tyydyttää kaikki makusuunnat. Sanokaa vain, mitä haluatte, hinnasta kyllä sovitaan."

Markiisi kohautti olkapäitään.

"Kaikki tuo ei merkitse minulle mitään", sanoi hän, "minä tahdon jotakin ulkomaalaista, jotakin aivan uutta. Te ymmärrätte, minä olen jo vähän elähtänyt. Neekeri sen ei tarvitse olla, mutta jotakin sen tapaista; ymmärrättehän, mitä tarkoitan."

"Hm, hm", murahteli professori, "juuri eilen minulle tehtiin eräs tarjous — vahinko, että hylkäsin sen. Mutta minä
tunnen mainitun henkilön osotteen ja olen kyllä järjestävä asian."

"No, antakaahan kuulua, herra professori", sanoi markiisi jännitettynä. "Se on erinomaisen kaunis tyttö", kuiskasi professori, "eräs kvarteron-tyttö, valko-ihoisen miehen ja mulattinaisen jälkeläinen, tulinen ja tunteikas."

"Pah", vastasi markiisi, "kuka tietää, mistä se on tullut."

"Oo", sanoi hän, "mies, joka tarjosi tyttöä, on minun vanha tuttavani. Minä olen ollut suurissa asioissa hänen kanssaan ja aina on osottautnnut todeksi, mitä hän on sanonut tavarasta. Minä olisin nytkin tehnyt heti kaupat, mutta hän pyysi niin hävytöntä hintaa."

Markiisi tuumiskeli hetkisen.

"Uskon, että olette löytäneet minulle oikean. Koettakaa saada
se pikku kvarteron-tyttö. Hinta ei merkitse yhtään mitään. Koska voin saada ensi kerran tavata teitä."

"Huomis-iltana, siihen mennessä toivon saavani asian mustan ystäväni kanssa järjestykseen."

"Hyvä, minä luotan teihin, professori."

Vitkalleen kulki hieno elostelija katua pitkin. Hän tiesi, että kaksi terävää silmää seurasi häntä. Hän tarttui monokkeliinsä ja katseli katua alaspäin etsien ajuria. Pian tulikin vaunut, joihin hän hyppäsi ja ajoi matkoihinsa.

"Kirottu roisto", mutisi hän. "Sininen Jaakko puhui siis totta sanoessaan, että Maori oli luvannut myydä Zaiven ystävälleen Lamarquelle. Mikä onni, että minä heti menin tuon naiskauppiaan luo!"

Kun Sherlock Holmes — sillä tuo komea markiisi ei ollut kukaan muu kuin hän — tuli asuntoonsa, tapasi hän Harry Taxonin yksin.

"Eikö Sininen Jaakko ole vielä tullut?" kysyi hän.

"Ei, hra Holmes. Hän lähti varhain tänä aamuna ottamaan selkoa Maorista siitä asunnosta, jossa hänen ennen on ollut tapana majailla."

"Kostonhimossaan tekee mies meille suuria palveluksia", sanoi salapoliisi. "Hänen neuvomattaan en koskaan olisi saanut tietää mitään tuosta vanhasta naiskauppiaasta ja kuitenkin saamme me hänen kauttansa Zaiven takaisin."

Innoissaan hyppäsi Harry tuoliltaan. Hän aikoi juuri vastata, kun ovi avattiin ja Sininen Jaakko hyökkäsi sydän kurkussa huoneeseen.

"Mitä nyt?" kysyi Sherlock Holmes.

"Kiiruhtakaa, tapahtuu onnettomuus, jollette heti mene estämään sitä".

Sininen Jaakko tarttui tämän sanottuaan puoleksi täyteläiseen viinapulloonsa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

"Kas noin, nyt tunnen voivani paremmin. — Minun onnistui etsiä Maorin piilopaikka. Hänellä oli Zaive mukanaan. Vain kerran meni hän ulos, kuten luulen, vanhan Lamarquen luokse. Tänään odotin useita tunteja hänen porttinsa ulkopuolella. Juuri kuin oli painamaisillaan ovikelloa, vetäytyi hän takaisin. Luultavasti oli hän kuullut askeleita sisästä. Hän piilottautui erääseen porttikäytävään, mutta piti taloa tarkasti silmällä. Silloin tulitte te ulos, hra Holmes. Jos olisitte kääntynyt ympäri olisitte varmasti nähnyt hänet."

"Mitä hän sitten teki?" kysyi salapoliisi. "Tunsiko hän minut?"

"Epäilemättä, sillä hän pui nyrkkiä teidän jälkeenne, kun
olitte astunut vaunuihin. Ilmeisesti hän nyt luopui myöskin
aikeestaan myydä Zaiven. Hän pelkää salajuonta?"

"Ja mitä teki hän sitten?" kysyi Harry.

"Ensin kulki hän hajamielisenä edestakaisin, mutta viimein hän tuntui tehneen päätöksen ja riensi kiiruusti kotiinpäin."

"Te luulette, että hänellä oli pahat aikeet Zaiven suhteen?" kysyi salapoliisi.

"Niin, aivan varmasti. Tyttö on hänen tiellään, hän ei nyt voi myydä sitä Lamarquelle, vaan on hänen päästävä siitä erilleen jollakin toisella tavalla."

Sherlock Holmes riisui nyt yltään komean pukunsa ja pukeutui kaupunginpalvelijan virkanuttuun.

"Mikä on mustan roiston osote?" kysyi hän.

"Montebellon katu n:o 13", oli vastaus.

"Hyvä, jääkää tänne, minä menen vahtiin täksi päiväksi."

Sherlock Holmes tiesi, että mitä suurin nopeus oli tarpeen, jotta tyttö raukka ei joutuisi tuhon omaksi. Ottaisiko hän heti neekerin kiinni? Ampuisiko tämän roiston, joka niin kauan oli välttänyt maallisen oikeuden kättä, kuin vesikauhuisen koiran? Ei, sitä hän ei saanut tehdä, sillä Maori oli varmaankin kätkenyt aarteensa ainoastaan hänelle tiettyyn paikkaan katakombeissa ja hänen kuolemansa merkitsisi siis aarteen menettämistä. Mutta kuinka hän voisi vapauttaa tyttö raukan tuon hirviön käsistä?

Hän oli lähellä neekerin asuntoa, kun hänen huomionsa äkkiä kiintyi hänen edessään kulkevaan pariin. Siinä kulki nuori tyttö, joka kulki merkillisen hoiperrellen ja nojasi miehiseen seuralaiseensa. Tämä oli neekeri. Ei voinut olla epäilystäkään, että ne olivat Maori ja Zaive, jotka kulkivat hänen edessään.

Mutta mistä syystä kulki kaunis kvarteron-tyttö niin horjuen? Olisiko konna juovuttanut hänet taikka antanut hänelle jotakin
huumausainetta? Neekeri astui nopeasti eteenpäin, aivan suorastaan laahaten perässään nuorta seuralaistaan. Oli jo pimeä, niin että salapoliisi vain vaivoin voi pitää parin näkyvissään. He menivät nyt Kasvitieteellisen puutarhan portista sisään Pariisin eläintieteelliseen puistoon. Sherlock
Holmes seurasi heitä kintereillä.

Maori meni tytön kanssa petoeläinten osastoon. Puutarhan pimeässä nurkassa on jääkarhujen häkki, joka oli ylhäältä auki. Aivan sen vieressä oli portaat, joita myöten noustiin tasanteelle, jolta voi joka taholle katsella petojen häkkiin.

Mutta mihinkä olivat nyt molemmat kulkijat joutuneet? Sherlock Holmes oli äsken nähnyt heidät molemmat jääkarhujen häkin edustalla, mutta nyt ne olivat kadonneet jäljettömiin.

Omituisen levottomuuden valtaamana tahtoi salapoliisi mennä toiselle osastolle etsimään Maoria ja Zaivea, kun hän äkkiä kuuli askeleita jääkarhujen häkin portailta. Hän kätkeytyi nopeasti puun taakse ja kuunteli henkeään pidättäen. Nyt kuuluivat askeleet maasta ja joku ihminen riensi nopeasti salapoliisin piilopaikan ohitse.

Sherlock Holmes voi tuskin uskoa silmiään, sillä se oli Maori, joka hiipi hänen ohitsensa. Mutta kuinka oli Zaiven käynyt? Oliko Maori jättänyt hänet tasanteelle, jossa ei ollut mitään kaidetta?

Muutamalla rivakalla hyppäyksellä oli salapoliisi tasanteella. Hän katsoi ympärilleen — ja oli vähällä huudahtaa kauhistuksesta. Tasanteen reunalla, pää avoimen jääkarhuhäkin yllä makasi Zaive nukuksissa. Yksi ainoa liike vain ja hän olisi syöksynyt häkkiin, jossa pedot olisivat hänet repineet.

Sherlock Holmes ei uskaltanut oikein hengittääkään, peläten herättävänsä nukkuvan tytön. Hän kumartui alas, tarttui varowasti tytön jalkoihin ja veti hänet hiljaa varmemmalle pohjalle. Sitten hän nosti hänet pystyyn ja koetti herättää hänet. Mutta kaikki oli turhaa, neekeri oli antanut hänelle niin voimakasta unijuomaa. Silloin ei hänellä ollut muuta keinoa kuin ottaa tyttö syliinsä ja kantaa hänet kotiin.

Mutta äkkiä pisti hänen päähänsä, että neekeri oli ehkä jäänyt läheisyyteen odottamaan konnantyönsä tulosta. Hän otti sen tähden suuren kiven ja viskasi sen karhujen häkkiin. Unestaan heränneinä pedot nostivat hirveän kiljunnan, minkä jälkeen salapoliisi vuorostaan kirkaisi kovasti. Sitten hän kuunteli tarkkaavaisesti. Loitolla kuuluivat nopeat askeleet poistuvan
ja sitten paiskattiin porttiveräjä kiinni. Epäilemättä Maori nyt luuli, että Zaive oli syössyt jääkarhujen häkkiin.

"Nyt on tyttö parka vapaa hänen vainoamisiltaan", virkkoi salapoliisi, "mutta roisto on saava kamalan koston."



(jatkuu)






Wiipuri n:o 11 15.1.1910.