Kuudes luku - Turmiollinen pallopeli

alkuun
Kuningattaren pitsileninki

Kuudes luku

Turmiollinen pallopeli






"Eikö teidän mielestänne ole ihana ilma tänään, Harald? Eikö ole vahingollista istua suremassa ja murehtimassa tämmöisenä päivänä Dumbartonin synkkien muurien sisällä?"

Nämä kysymykset teki Cora Dessalines edellä kerrotun tapauksen jälkeisenä päivänä lordi Dumbartonilta, joka istui häntä vastapäätä aamiaispöydässä.

"Se on totta, kallis ystävä", vastasi lordi Harald yhtä hajamielisenä kuin oli ollut koko aterian ajan. "Aurinko paistaa tänään niin tavattoman kirkkaasti, kävely puistossa olisi ehkä hauskaa."

"Kuka nyt semmoisia ajattelee?" vastasi Cora, "minulla on vallan toiset suunnitelmat. Tahdotteko lainata minulle korvanne hetkiseksi? Taikka, sanokaa minulle, Harald, missä teidän ajatuksenne ovat istuessanne siinä minua vastapäätä? Ettekö käsitä, että teidän itsepäinen vaikenemisenne on minulle ylen loukkaava?"

"En tosiaankaan tahdo loukata teitä, Cora", vastasi Harald, "ei mikään ole minusta kauempana kuin se."

"Tahdotteko siis olla ystävällinen ja ojentaa minulle paperossin? Aamiaisemme on lopussa ja nyt istumme polttamaan. Istukaa tähän minun viereeni sohvalle."

Huolettomalla kokettimaisella liikkeellä heittäytyi Cora taaksepäin. Hän oli tänään vielä kauniimpi ja hurmaavampi kuin koskaan, sillä hän oli pukeutunut erityisen huolellisesti eikä hänen poskiensa terveessä värissä ja loistavissa silmissään huomannut mitään merkkiäkään hänen yöllisestä kävelyretkestään. Harald auttoi häntä paperossin sytyttämisessä. Sitten otti hän tuolin ja istui Coraa vastapäätä.

"Siis ei minun viereeni", huudahti Cora hymyillen. "Harald, pelkäättekö te minua, koska aina välttelette minua, pelkäättekö minua, joka muutaman viikon perästä tulen teidän vaimoksenne?"

"Te tiedätte, Cora, että minä jumaloin teitä."

"Minusta tuntuu, kuin tuo olisi vain sanatapa teidän suussanne", vastasi kaunis laulajatar, "ja turhaan olen minä koettanut mietiskellä, minkä vuoksi te olette tuonut minut tähän linnaan. Täytyyhän teidän kuitenkin ymmärtää, että minun kaltaiseni nainen vaatii iloa elämältä."

"Minä olen tarjonnut teille käteni, Cora, ja minä aijon tehdä teidät lady Dumbartoniksi. Minä kuvittelin itselleni tekeväni teille siten mieliksi."

"Tietysti te teitte minulle mieliksi, rakas Harald. Mutta minä nyt en kerran ole semmoinen lintu, joka antaa aina pitää itsensä häkissä. Minä olen tottunut vapauteen. Semmoisena päivänä kuin tämä tahtoisin minä päästä ulos. Ja sen vuoksi pyydän minä teitä, Harald, lähtemään kanssani pienelle huvimatkalle. Minä en ole vielä nähnyt saaren pohjoista osaa. Minulle on kerrottu, että siellä on hurjan romanttisia näköaloja. Rannikoita kaartavat korkeat kalliot ja niitä vasten tyrskyvät meren vaahtoisat laineet valkoisina kuohuina."

"Teille ei ole kerrottu liikoja. Wight-saaren pohjoinen osa on tavattoman kaunista seutua."

"Päästäkää siis minut katsomaan sitä. Tulkaa minun mukaani, Harald. Menkäämme iltapäivällä käsitysten kalliolle ja nauttikaamme yhdessä luonnon kauneudesta."

Haraldin ruumis värähti. Tuntui kuin olisi hän vaistomaisesti pelännyt jokaista lähempää kosketusta kauniin naisen kanssa. Ainakin vältteli hän tätä itsepäisesti. Ei hän tänäänkään olisi mistään hinnasta tahtonut syödä yhdessä Coran kanssa. Mutta Violet oli uhmaillen vetäytynyt huoneeseensa ja pysytellyt jollakin tekosyyllä poissa aamiaispöydästä.

"Nyt istutte te taas ajatuksiin vaipuneena ja minä olen vakuutettu, että ette lainkaan tiedäkään, mitä olen teiltä pyytänyt, Harald."

"Kyllä minä tiedän", vastasi lordi unelmistaan heräten, "te puhuitte Corasta — — sanoitte — — sanoitte toivovanne, että minä tulisin teidän kanssanne rantakallioille."

"Ja te — suostutteko te?"

"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, mutta minulla on hyvin tärkeitä kirjoituksia iltapäivällä, eivätkä ne siedä lykkäämistä. Ne koskevat tilojeni hoitoa. Minun tilukseni ovat hyvin laajat, ja yksikin ainoa laiminlyönti voi aiheuttaa minulle tuntuvia tappioita."

"Pah, olisiko lordi Dumbartonin välttämätöntä istua laskemassa niinkuin jonkun City-kauppiaan?"

"Cora, minä olen vastaanottanut vanhemmiltani perinnön ja minun velvollisuuteni on hoitaa sitä niin, että minä vähentymättömänä voin antaa sen sille, joka kerran on oleva minun perijäni."

"Sanalla sanoen, te siis hylkäätte pyyntöni?"

"Minun täytyy tehdä se, Cora."

"Hyvä, mutta pitäkää huoli ainakin siitä, että minä saan jotakin seuraa."

"Ottakaa kamarineitonne mukaan."

"Irlannitarko, jota minä en voi sietää? Mitä te pyydätte minulta? Tahdotteko tuomita tulevan puolisonne seurustelemaan semmoisen henkilön kanssa? Ettekö sitten käsitä, Harald, että tämmöinen käytös ei sovellu kunnon miehelle."

"Pyydän anteeksi, änkytti lordi Dumbarton, "mutta minä luulin — — — "

"Antakaa ainakin Violetin tulla mukaan. Tälle lapselle tekee muuten erinomaisen hyvää saada hengittää hiukan raitista meri-ilmaa. Minusta on Violet kovin kalpea. Neljätoista-vuotiaan lapsen niinkuin hänen pitäisi joka päivä juoksennella kallioilla leikkimässä ja huvittelemassa. Ei olisi ihme, jos Violet tulisi tässä linnassa sairaaksi. Sillä ikävä on nykyaikaisten lääkärien mukaan riittävä syy sairauteen.

Lordi oli hyvillään, kun pääsisi asiasta niin helpolla. Tosin hän tiesi, että Violetille ei olisi ollenkaan mieleen tulla tuomituksi seuraamaan Coraa. Mutta tällä tavoin hän ainakin itse vapautuisi raskaasta velvollisuudestaan tehdä seuraa Coralle.

Joka päivä, vieläpä joka tunti, aina siitä saakka, kun Cora oli tullut Dumbartonin linnaan, oli jokin omituinen taistelu käymässä tämän miehen sielussa, taistelu, jota kai harvat ihmiset ovat kokeneet. Hän ei tuntenut vähintäkään taipumusta tähän ranskalaiseen, jonka lumousvoima ei ollenkaan vaikuttanut häneen, sillä Harald oli kyllin sivistynyt ja kyllin älykäs huomaamaan, että nainen oli hänelle kokonaan arvoton. Coralta puuttui se siveellinen sisältö, jonka hyvä kasvatus ja sivistys antavat ihmiselle. Hän oli kovin pintapuolinen luonne, joka vain hätäisesti kosketti kaikkeen, mutta ei pyrkinyt mihinkään syventymään.

Harald sitä vastoin oli täydellinen vastakohta. Hän oli haavehtiva luonne ja taipuvainen mietiskelyyn. Hän ei koskaan toiminut pinnan mukaan, vaan arvosteli kaikkea sen sisäisen arvon nojalla.

Harald riensi siis vakuuttamaan Coralle, että hänellä ei suinkaan ollut mitään sitä vastaan, että Violet tulisi mukaan.

"Se on aivan liian vähän", sanoi ranskatar hymyillen, antaen paperossinsa tuhkan pudota lattialle. "Violet on omituinen lapsi eikä hän lähde minun kanssani, jos te ette nimenomaan käske hänen lähteä. Mutta minä pidän erinomaisen sopivana, että hän saa tilaisuuden jutella minun kanssani kaikenmoista, sillä vain siten voimme me oppia tuntemaan ja ymmärtämään toisiamme."

"Olette oikeassa, Cora", sanoi lordi, "minä menen heti Violetin luo. Millä aikaa haluatte lähteä matkalle?"

"Heti kun aurinko ei enää paista niin kovin polttavasti — sanokaamme kello neljä. Minä otan muutoin kamarineidon mukaani ja, teidän luvallanne, teidän kamaripalvelijannekin. Emmehän me tunne tietä, mutta hän on, jos en erehdy, syntynyt Wight-saarella ja on siis oleva oivallinen opas meille."

"Kaikki teidän toiveenne täytetään mitä täsmällisemmin," vakuutti Harald ja poistui huoneesta.

"Olen varmasti vakuutettu", mutisi Cora itsekseen heittäytyen pitkälleen sohvalle, "että nyt käydään kiivasta taistelua isän ja tyttären välillä. Sillä tuo hemmoteltu pikku äkäpussi vihaa minua. Mutta Harald on pakoittava hänet mukautumaan, sillä hän välttää kaikkea, mikä voisi tehdä minut tyytymättömäksi. Ha, ha, kuningattaren pitsileninki teki vaikutuksensa."

Cora ei erehtynyt otaksuessaan, että taistelu oli käymässä isän ja tyttären välillä. Mutta tämä taistelu muodostui aivan toisenlaiseksi kuin kahvilalaulajatar, joka oli tottunut esikaupunkiteatterien kohtauksiin, itselleen kuvitteli.

Astuessaan tyttärensä huoneeseen tapasi Harald hänet istumasta maalaustelineiden edessä. Pieni, nelitoista-vuotias kultakiharainen olento piti toisessa kädessään palettia ja toisessa pensseliä, ja kankaalla näkyvistä ääriviivoista saattoi päättää, että hän oli maalaamassa äitivainajansa muotokuvaa.

Nähdessään isänsä Violet hypähti ylös huudahtaen. Nopsasti heitti hän tuolilla olevan kangaspalasen taulunsa yli.

"Häiritsenkö sinua, lapseni?" kysyi lordi, "oletko maalaamassa?"

"Pieni yllätys sinulle, isä. Pyydän, älä ota pois verhoa."

"En tahdo riistää sinulta ja vielä vähemmin itseltäni sinun yllätyksesi iloa", vastasi Harald, hellästi sivellen tyttärensä pehmeitä vaaleita kiharoita. "Minä tulin, Violet, — "

"Kiitän sinua kaikesta sydämestäni, isä, että tulit luokseni. Minä näen sinua nykyään niin harvoin."

"Minulla on niin paljon toimia, lapseni. Valmistukset — — — "

Haraldin ääni takertui kurkkuun, kun hänen piti lausua sana "häät". Hän tiesi, että tämä sana tekisi hänen tyttärelleen suurta mielipahaa. Hän ei tosin vielä ollut ilmoittanut Violetille, että tämä Corasta saisi toisen äidin. Mutta Violet oli neljäntoista vuoden vanha ja siinä ijässä on tytöillä erittäin tarkka vaisto. Oli sen vuoksi aivan luonnollista, että Violet aavisti, mitä Coran läsnäolo Dumbartonin linnassa merkitsi. Lordi Harald oli esitellyt ranskattaren tyttärelleen tämän seuranaisena ja tulevana ystävättärenä. Hän oli vakuuttanut vieraan olevan hänen rakkaan ystävänsä, johon tyttären tulisi liittyä. Mutta niin ei ollut ikävä kyllä käynyt. Päinvastoin oli Violet hyvin huomattavalla tavalla pysytellyt loitolla Corasta, yhden ainoan kerran oltuaan hänen seurassaan.

"Tule istumaan tänne minun viereeni", sanoi Violet ja tarttui lordin käteen. "Jos tietäisit, kuinka minä pidän sinusta, rakas isä."

Hän kietoi kätensä isänsä kaulaan ja suuteli häntä. Syvästi liikutettuna painoi lordi tyttärensä rintaansa vastaan.

"Jos rakastat minua, oma Violettini", sanoi hän, "niin et varmaankaan ole hylkäävä sitä pyyntöä, jonka minä nyt teen sinulle."

"En suinkaan, isä. Minä teen, mitä ikivä sinä tahdot minulta."

"Voinko luottaa siihen?"

"Voit kylläkin."

"Ole siis hyvä ja mene tänään Cora Dessalinesin kanssa kävelemään Needlesiin. Hän tahtoisi tutustua saaren pohjoiseen osaan ja toivoo sinun tekevän hänelle seuraa. — Minkä vuoksi kalpenet noin, lapseni? Miksi tulevat kyyneleet silmiisi?"

"Oi isä, ei pitäisi koskaan luvata mitään, ennenkuin tietää, mistä on kysymys. Tämän pyynnön minä olisin hylännyt."

"Mutta miksikä niin, lapseni? Onhan neiti Cora hyvin rakastettava nainen."

"Tietysti hän on rakastettava, vieläpä hyvinkin rakastettava — tahtoisin sanoa, että hän on liiankin rakastettava, isä. Hänen puhuessaan tuntuu minusta aina, kuin valitseisi hän juuri ne sanat, jotka ovat sopivimmat salaamaan hänen oikeita ajatuksiaan. Sanalla sanoen, minusta hän tuntuu — oi, isä, en tahdo loukata sinua — mutta minun täytyy sanoa sinulle se — minä pelkään tuota ranskatarta."

"Pelkäätkö sinä, lapsi hupakko? Hänhän tahtoo vain voittaa sinun rakkautesi ja ystävyytesi. Ei saa kohdella ihmistä ennakkoluuloisesti, Violet, niinkuin niin monasti olen sinulle neuvonut. Jos kallis äitisi vielä eläisi, niin juuri, kallis äitisi, niin sanoisi hän sinulle: liity sinä Cora Dessalinesiin, uskollisempaa ystävää kuin hän on, et koskaan voi löytää."

"Niin, mutta kuinka sinä, isä, tiedät, että minun rakas äitini olisi sanonut sillä tavoin?" kysyi Violet ja hänen kirkkaat lapsensilmänsä kohosivat lordiin. Lordi Harald vastasi sekavasti:

"Minä tiedän sen, koska minä — koska minä tunnen äitisi tahdon."

"Tunnetko sinä hänen tahtonsa? Mutta äitihän ei ollut koskaan tavannut tätä Cora Dessalinesia."

"Äitisi näkee kaikki. Etkö sitten usko, että hän katselee meitä taivaasta."

Violet vaikeni. Mutta lordi sulki hänet syliinsä ja pyysi vielä kerran lämpimästi ja sydämmellisesti, että hän tekisi isälleen mieliksi kävelyretken suhteen.

"Jospa tietäisit, isä, mitä minulta pyydät. Mutta sano kuitenkin neiti Coralle, että minä olen hänen käytettävänään."

"Emmy, kamarineito, ja minun vanha kamaripalvelijani Tharey tulevat mukaan. Ja nyt vielä viimeinen suudelta, lapseni, ja pitäkää nyt oikein hauskaa."

Lordi Harald suuteli sydämmellisesti nuoren tyttären rusohuulia. Nähdessään hänen uudestaan seisovan kyyneleet silmissä laski hän kätensä hänen vaaleille kiharoilleen ja sanoi:

"Usko minua, lapseni, sinun äitisi on tälläkin hetkellä, kun me olemme jutelleet keskenämme, ollut läsnä ja kuullut kaikki meidän sanamme. Ja sinun hyvä äitisi tietää, kuinka minä sinua rakastan ja että sinä olet minun ainoa iloni täällä maan päällä, mutta hän tietää myöskin, että sen askeleen, jonka minä piakkoin aijon ottaa, tietää ja on määrännyt taivas. Hänen täytyy se tietää, sillä hän on itse sanonut sen minulle. Vaiti, lapseni — ei mitään kysymyksiä. On ilmiöitä, joita niin nuori mieli kuin sinun ei jaksa käsittää. Hyvästi, rakas Violet."

Lordin lähdettyä kävi hänen tyttärensä jälleen telineensä ääreen, otti pois verhon, joka oli heitetty taulun yli ja katseli tarkoin äitinsä kasvonpiirteitä.

"Oletko sinä todellakin täällä läsnä, rakas äiti? Oletko minun luonani? Olerko näkymättömänä minun vierelläni" kuiskaili Violetin lapsellinen suu. — — "Oi, äiti, pysy sitten minun luonani ja suojele minua. Sillä minusta tuntuu, kuin uhkaisi minua suuri onnettomuus. Rakas äiti, suojele minua!"

Cora Dessaline ja Violet olivat menneet edeltäkäsin. Heidän perässään tulivat kamarineito ja lordin vanha kamaripalvelija, vanha Tharey. Tämä oli varsin epämiellyttävä seuratoveri kamarineidolle, sillä koko matkalla ei nainen saanut häneltä ainoatakaan sanaa, minkä vuoksi hän tuhannet kerrat sydämessään toivoi tuon jöröjukan menevän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

"Oi, kuinka täällä on ihanaa", huudahti nyt Cora Dessalines tultuaan pienelle niitylle, joka oli kallioitten keskellä. "Tämähän on oikea luonnon ihme ja niin kaunis näköala sitten merelle!"

Violet oli päättänyt olla ystävällinen Coralle. Hän ajatteli isälleen antamaansa lupausta ja hän oli semmoinen luonne, joka voi voittaa itsensä.

"Nopeasti pallot esiin!" huudahti Cora. "Täällä leikimme pallopeliä. Lyönpä vetoa, miss Violet, että minä voitan teidät taidossa ja kestävyydessä."

"Paljon mahdollista", vastasi Violet, "sillä minä en koskaan ole ollut oikein huvitettu pelistä ja leikistä."

"Mitä? Niin nuori eikä huvitettu pelistä ja leikistä? Mutta nyt asiat muuttuvat, niin kauan kuin minä olen Dumbartonin linnassa. Pitäkää vain varanne, pikku Violet, saattepa oppia nauramaan."

Emmy, kamarineito, otti esiin pallot ja Coran käskystä piti sekä hänen että vanhan Thareyn ottaa osaa leikkiin. Pelaajat asettuivat nyt vastakkain ja Cora kertoi nyt pelin säännöt.

"Minun pitää nimenomaan huomauttaa teille, että jokaisen on itsensä haettava pallonsa, s.o. se pallo, joka heitetään hänelle. Tässä suhteessa ei, miss Violet, ole eroitusta henkilössä. Tässä ei ole mitään eroitusta meidän ja palvelijain välillä ja juuri se on tässä pelissä ihanaa, että kaikkien täytyy olla liikkeessä."

"Minä en olisi koskaan sallinut, että rakas, vanha Tharey saisi kumartua minun tähteni", vastasi Violet.

"Kas, niin, nyt alotamme — — tuossa, Violet, on teille pallo."

Nyt alkoi peli. Pallot lensivät edestakaisin. Ne hyppivät pelaajain ylitse ja iloiset äänet kajahtelivat reippaasti liitukallioihin hyrskyvien laineitten kuohinan läpi.

"Ottakaa tuo pallo, jos voitte, miss Violet", huudahti Cora äkkiä. Samalla hän iski palloa niin voimakkaasti, että se suhahti Violetin pään ylitse ja katosi kallioiden taakse, jotka olivat niityn laidalla.

Tharey tahtoi heti mennä noutamaan palloa, joka ilmeisesti oli lentänyt hyvin kauaksi. Mutta Violet huusi hänelle:

"Pysykää täällä, vanha Tharey. Ensiksikin ovat kalliot, joitten yli sinun pitäisi kiivetä, aivan liian jyrkät sinun vanhoille jaloillesi, jotenka minä en voi sallia sinun mennä sinne, ja toiseksi olemme nimenomaan sopineet, että kunkin on itsensä haettava pallonsa."

Näin sanoen hyökkäsi Violet kiiruusti kallioita kohti.

"Odottakaa, Violet", huudahti Cora samassa, "Emmy tulee mukaanne."

"Ei, ei minä menen yksin", huusi rakastettava tyttönen, joka oli kiivennyt kallion huipulle ja rupesi juuri laskeutumaan sen toista sivua.

"Ah, kuinka täällä on kaunista, koko meri on aavana ulappana edessäni", huudahti hän riemuissaan. "Mutta pian olen jälleen teidän luonanne ja ole palkitseva teille heittonne, neiti Cora."

Violetin vaalea kesäpuku katosi nyt kallion taakse. Lapsi laskeutui syvyyteen, joka kuiluna aukesi hänen eteensä. Siellä näki hän viimein pallonsa suuren kallionkielekkeen juurella, joka oli aivan meren partaalla. Vain muutaman askeleen päässä vaahtoilevasta vedestä, joka yhtämittaa huuhteli rantaa, oli vihreän-punanen pallo laskevan ilta-auringon valossa.

"Tuolla se on, tuolla se on", huusi Violet iloisesti. Nopeasti riensi hän alas, jo oli hän pallon luona ja ojensi itsensä sitä ottamaan, kun — —

Rohkea olento hyppäsi esiin kallion takaa. Kaksi ahnaasti kouristettua kättä kuin petolinnun kynnet tarttuivat Violetin niskaan, heittivät hänet maahan ja laahasivat rantaan.

Violet oli menettänyt tajuntansa. Säikähdys vei hänet tajuilta ja helppo oli murhaajan — laiha, nuori mies, jolla oli punainen kierretty huuliparta — vetää uhrinsa kallion juurelle.

Yksi työnnähdys — ja Violet makasi aalloissa, jotka tempasivat herttaisen lapsen mukaansa.

Virta vieritteli tytön nuorta, hentoa ruumista mukanaan kallionkielekkeen taakse ja murhaaja näki pian uhrinsa katoavan laineitten kera.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin Violetin ruumis katosi kallionkielekkeen taakse, tuli äkkiä esiin pikkuinen vene. Heti ojentautui neljä kättä ottamaan ja pelastamaan lordi Haraldin tytärtä ja — puoli minuuttia myöhemmin makasi Violet pienessä aluksessa ja laihakasvoinen, vakava mies kumartui hänen ylitsensä hyvin huolestuneena.

"Vähällä oli, ettemme tulleet liian myöhään, Harry", sanoi Sherlock Holmes seuralaiselleen, sillä veneessä tulleet miehet eivät olleet ketään muita kuin salapoliisi ja Harry Taxon, "mutta, Jumalalle kiitos, hän elää — hän hengittää — me voimme vielä pelastaa hänet."

Sherlock Holmes rupesi heti innokkaasti virvoittelemaan jo puolikuollutta lasta. Ennen kaikkea oli poistettava vesi hänen ruumiistaan. Ja veneen hiljaa liukuessa rantaan kävi Violetin tila yhä toivehikkaammaksi ja kymmenen minuutin kuluttua huudahti salapoliisi:

"Hän on pelastettu!"

"Viemmekö hänet heti linnaan isänsä luokse?" kysyi Harry Taxon.

"Emme, poikani, kuinka pahalta minusta tuntuukin, täytyy minun kuitenkin antaa lordin uskoa kadottaneen tyttärensä. Menemme nyt sille paikalle, mistä lähdimme soutamaan, ja viemme tämän kauniin lapsen kenenkään huomaamatta omaan huoneeseemme Dumbartonin kylässä olevaan ravintolaan. Hän nukkuu", kuiskasi Sherlock Holmes ja kumartuen uudestaan Violetin ylitse, huudahti hän liikutettuna:

"Kuinka eläimellisen julma täytyy olla voidakseen käydä tämmöiseen viattomaan lapseen käsiksi! Mutta, odottakaahan, odottakaa hiukan!"

Ja uhkaavasti ojensi salapoliisi nyrkkiin puristetun kätensä niitä liitukallioita kohti, joitten juurella rikos oli tehty.



(jatkuu)





Wiipuri n:o 190-192 20-22.8.1909.