Lady Ruthin avioliitto
Suomennos "Wiipurille"
1 luku
Ruumishuoneessa
"Tänä aamuna neljän aikaan löytyi eräs nuori mieskuolleena Bedford-kadulla aivan lähellä Bedford-puistoa. Hänen taskuissaan oli rahoja ja arvoesineitä, mutta ei mitään, joka olisi ilmaissut hänen henkilönsä. Mahdollisen tuntemisen varalta asetetaan ruumis ruumishuoneeseen kolmeksi paiväksi ja on se siellä nähtävä."
Heinäkuun kuudennen päivän aamuna oli tämä tiedonanto luettavana kaikissa ilmoituspylväissä kuin myös kaikissa Lontoon lehdissä ja herätti tuhansien uteliaisuuden, niin että he joukoissa kulkivat ruumishuoneelle nähdäkseen kuolleen.
Katsojia oli päivän kuluessa käynyt virtanaan, mutta kukaan ei ollut tuntenut kuollutta. Kun jo oli jokseenkin myöhäinen ilta, ajoi eräs umpinainen vaunu esiin. Siitä astui ulos vanhempi herra, jota palvelusmies saattoi halliin, jossa kuollut lepäsi.
Sisäänastuvalla oli terävät kasvonpiirteet ja hänen ohut tukkansa samoinkuin hänen leuka, ja huulipartansa olivat mustat. Hänen ryhtinsä ja käytöksensä oli jäykkä ja arvokas.
Hänellä oli suuri, käyrä nenä ja hänen tummat, raskaitten silmäluomien varjostamat silmänsä tunsivat tutkivasti ja epäilevästi jokaiseen.
"Tämähän on lordi Loncester", mutisi portinvartija, kun herra oli mennyt hänen ohitsensa. "Mitähän hän täältä etsii? Tosin on varmaa, että nuori mies, joka lepää tuolla sisällä, on hienoa sukua, mutta että hän olisi lordin tuttava, sitä en voi ajatella!"
Kauan seisoi hieno vieras leveän lasiruudun edessä, jonka takana kuollut oli.
Itse asiassa ei ainoastaan hieno puku, vaan myös kauniit, vielä kuolleenakin miellyttävät kasvot, ilmaisivat, että väkivaltaisen kuoleman kärsinyt kuului ylhäisön joukkoon.
Sillä aivan varmaan oli hän saanut väkivaltaisen kuoleman, vaikka hänen ruumiissaan ei näkynytkään jälkiä siitä. Ainoastaan muutamia veripisaroita, jotka olivat pusertautuneet kuolleen korvasta, mutta jotka jo olivat poispestyt, olivat osottaneet, että tuhoatuottava luoti tässä oli tehnyt tehtävänsä.
Kun lordi Loncester lopulta kääntyi ympäri ja meni ulos käytävää kohti, oli hänen suunsa ympärillä salaisen riemun piirre ja palvelusmies, joka tunsi hänet ja tervehti alamaisesti, kysyi ihmetellen:
"Tunteeko mylord kuolleen?"
"Ei, en tunne häntä. Se on kai semmoinen yölintu, jota on kohdannut halvaus, kun hän juonut itsensä juovuksiin. Semmoiset on haudattava niin pian kuin mahdollista, sillä se on niille paras."
Tämän sanottuaan meni lordi kiireisin askelin portaita alas huomaamatta, että palvelusmies hänen takanaan ravisti päätänsä.
"Jokseenkin halpamainen mies, tuo lordi", sanoi mies. "Hän käyttäytyy aina kuin olisi hän ainoa ihminen maailmassa, joka on jonkin arvoinen. Hän tulee merkillistä kyllä tänne joka kerta, kun täällä makaa joku tuntematon ja katselee, tunteeko hänet. Konstikas oikku niin rikkaalla ja hienolla herralla, se täytyy sanoa."
Palvelusmies oli syystä kyllä ihmeissään, sillä lordi Loncesterilla oli tapana jokseenkin usein käydä ruumishuoneella. Mutta milloinkaan ei hän vielä ollut voinut antaa mitään tietoja taikka — ehkä ei tahtonut sitä tehdä.
"Baker-kadulle!" huusi lordi ajajalle, astuessaan vaunuun.
Sinne saavuttuaan, kiiruhti hän ulos ja käski ajamaan kotiin.
Sitten meni hän eteenpäin jalkaisin, katsellen tutkivasti ympärilleen.
Lopulta hän kääntyi sivukadulle, meni sisään erääseen taloon ja soitti Sherlock Holmesin ovikelloa.
"Voiko saada tavata herra Holmesia? — Ei teidän tarvitse jättää mitään korttia. Sanokaa hänelle vain, että eräs herra haluaa puhutella häntä."
Rouva Bonnet, salapoliisin emäntä, ilmoitti tuntemattoman vieraan ja Sherlock Holmes huusi mukavasta tuolistaan mennäkseen häntä vastaan.
Kun lordi astui sisään, katsoi salapoliisi häntä koetellen terävällä katseellaan, ilman että piirrekään hänen kasvoissaan muuttui.
"Te sallitte kaiketi, etten toistaiseksi ilmoita nimeäni", alkoi vieras. "Tahdoin kysyä teiltä, käsittelettekö te myös aviorikoksia koskevia asioita?"
"Jos tarvitaan, lordi Loncester, niin —", vastasi salapoliisi hymyillen.
"Kuinka? Te tunnette minut?" huudahti toinen keskeyttäen. "Mutta sitä en toistaiseksi tahtonut — ".
"Sehän on teidän asianne, ellette tahdo sanoa minulle mitään, mylord. Juuri siksi, että luulitte, etten teitä tuntisi täytyi minun huomauttaa teille erehdyksenne."
"Se oli hyvin hienosti tehty, herra Holmes", sanoi lordi. "No niin, sehän ei tee yhtään mitään ja joskin olen ihmeissäni siitä, että te tunnette minut, niin täytyy minun toki sanoa, että teidän laisenne mies, jolta alituiseen voi odottaa ihmeitä, ei ylipäänsä osaa hämmästyttää."
"Hyvä mylord! Millä tavoin voin auttaa teitä?"
"Hm — tahtoisin saada erään naisen silmälläpidon alaiseksi."
"Oo, sen vuoksi ette minua tarvitse? Sen palveluksen voi kuka salapoliisi hyvänsä tehdä teille!"
"No, silloin erehdytte", sanoi lordi hieman loukkaantuneena, "sillä minä haluan erikoisen hienosti ja reippaasti tehdä työtä. Joskin ette ensinkään ole huvitettu minun asiastani, niinkuin näyttää, niin tahdon toki sanoa teille, mitä asia koskee."
Sherlock Holmes odotti tyynesti, mitä nyt saisi kuulla.
"Tunnetteko minun vaimoni?" kysyi lordi Loncester äkkiä.
"Vain ulkonäöltä. Lady Ruth Loncester on erikoisen miellyttävä nainen ja huomattavan kaunis."
"Niin, ikävä kyllä hän sitä on", sanoi lordi. "Sillä kauniit rouvat ovat aina ihailijoitten ympäröimät. — Nyt te kaiketikin jo tiedätte, mitä minä teiltä haluan."
"Nähtävästi te uskotte, että lady on uskoton ja tahdotte nyt saada todistuksia siitä voidaksenne sitten erota hänestä?"
"En suinkaan!" huudahti lordi, jolloin hänen ohuet huulensa tulivat vielä kalpeammiksi, "niin ei asianlaita lainkaan ole. Tosin on totta, että tahdon saada todistuksia ladyn uskollisuudesta, mutta en antaakseni hänelle vapauden jälleen, vaan rangaistakseni häntä ja hänen rakastajaansa."
Hänen näitä sanoja sanoessaan kääntyivät hänen kasvonsa ja hän oli niin pelottavan näköinen, että Sherlock Holmes huomasi sen vastenmielisyyden, jonka hän jo ensi hetkestä oli tuntenut lordia kohtaan, hyvin perustelluksi. Millaista sietämätöntä elämää hänen kaunis rouva-raukkansa saaneekaan viettää tuon näköjään hulluuteen asti mustasukkaisen miehensä kanssa! Mutta, mikä oikein on, sitä ei voi välttää! Sherlock Holmes ei voinut kieltäytyä toimittamasta asiaa sen tähden, että ei tuntenut myötätuntoa avun tarvitsijaa kohtaan.
Hän otti muistikirjansa esiin, sanoen:
"Pyydän teitä, mylord, olemaan hyvä ja vastaamaan minun kysymyksiini, sillä minun täytyy tehdä muutamia muistiinpanoja. Kuinka vanha lady on?"
"Hän on nyt kaksikymmentäkahdeksan vuotias. Kuusi vuotta on hän ollut vaimonani."
"Onko teillä lapsia?" kysyi salapoliisi, vaikka hän hyvin tiesi, minkä vastauksen saisi.
"Ei", vastasi puhuteltu, heittäen levottoman katseen Sherlock Holmesiin.
"Onko lady usein poissa?" kysyi suuri salapoliisi edelleen.
"Ei, hän ei koskaan näyttäydy missään seurassa ilman minua. Mutta luonnollisesti en minä saattele häntä ompelijan ja ystävättärien luo."
"Minkä ystävättären luona hän eniten käy?"
"Minun sisareni, lady Wintersetin luona."
"No, mylord, ettehän suinkaan epäile oman sisarenne auttavan vaimonne rakkausasioissa. Mutta kenen luona hän muuten käy usein?"
"Lady Dare'n, kreivitär Holebrookin, erään kouluaikaisen ystävättären, rouva Fitlerin ja vanhan imettäjänsä, rouva Baldin luona."
"Mihin nojaatte epäilyksenne?"
Lordi pisti äkkiä käden taskuun, otti erään kirjeen esiin, jonka hän pani Sherlock Holmesin eteen.
"Tämän kirjeen löysin eilen illalla vaimoni iltanutusta. Hän oli ollut minun kanssani eräässä juhlassa sisareni luona eikä aavista, että olen keksinyt hänen vehkeensä. Salapoliisi otti kirjeen ja luki:
"Rakastettu!
Olen suunniltani siitä, etten voi tulla tänään! Sinä tiedät, miten vähän olen aikani herra. Ole tavallisella paikalla sovittuna päivänä ja aikana! Tuhat lämmintä suuteloa!"
Allekirjoitus puuttui.
"Tunnetteko käsialan?"
"Jos tietäisin, kuka on kirjoittanut kirjeen, en olisi vaivannut teitä, herra Holmes. Mutta minä näen, että minun täytyy puhua suoraa kieltä. Luulen, että vaimollani ei ole ainoastaan yksi, vaan useampia rakastajia! Kaikissa seuroissa ympäröivät häntä nuoret muotileijonat, jotka näyttävät miellyttävän häntä. Se, jolle hän heittää lämpimimmät silmäykset, on nimeltään Mortimer Fairhall. Tunnetteko ehkä hänet?"
Sherlock Holmes nyökkäsi.
"Hän on lordi Fairhallin poika ja on kaunis, hieno mies!"
"No, hän ei voi olla kirjeenkirjoittaja, koska hän eilen oli juhlassa sisareni luona ja oli siellä erinomaisessa tilaisuudessa häiritsemättä kuiskaamaan puolisolleni. Nähtävästi hän vain veistelee Fairhallille ja antaa toisen kirjoittaa rakkaudenkirjeitä itselleen. Muuten on liitossa vielä kolmas ja hän on taiteilija!"
Sherlock Holmes salasi hymyn. Nähtävästi piti lordi Loncester taiteilijoita hyvin vähäpätöisinä ihmisinä.
Salapoliisi kirjoitti ahkeraan muistiin.
"Tiedättekö kysymyksessäolevan taiteilijan nimen?"
"Hänen nimensä on Edward Bristly", vastasi tämä, "hän on maalari ja hänen työhuoneensa on jossain ulkona Westendissä. Minun vaimoni on käynyt hänen luonaan siellä, tosin muitten naisten seurassa.
Mutta jos te näkisitte ne silmäykset, joita hän vaihtaa puolisoni kanssa, niin tietäisitte, ettei tässä ole kysymyksessä ainoastaan tavallinen ihailija vaan hävytön rakastaja!"
"Mutta minun täytyy huomauttaa teille, että minä useammin kuin kerran samanlaisissa tapauksissa olen voinut tehdä sen huomion, kuinta perusteettomat miehen tai vaimon luulot itse asiassa ovat olleet? — Mina olen tekevä tarkkoja tutkimuksia."
"Vai niin!" huudahti lordi, ja hänen silmänsä säkenöivät. "Eikö tämä kirje sitten ole todistus?"
"Ei aivan varmaan. Siinä ei mainita mitään nimiä. — Senhän ei ollenkaan tarvitse olla kirjoitettu teidän puolisollenne vain jollekin hänen ystävättäristään. Ymmärtäkää minut oikein, mylord, en tarkoita, että tämän tapauksen laita on sillä tavalla, mutta on hyvä, jos te otatte myös sellaisen mahdollisuuden huomioon."
"Se on minun asiani", selitti lordi ylpeästi. "Pyydän teitä vain pitämään vaimoani silmällä mitä ankarimmin ja ilmoittamaan minulle hänen uskottomuutensa todistuksen, niin pian kuin olette semmoisen keksinyt. Tahdotteko ottaa tämän tehtäväksenne?"
"Muutaman päivän perästä tiedän, onko teidän epäilyksenne oikea tahi ei. Kuitenkin sanon teille edeltäpäin, mylord, etten minä puutu mihinkään laittomaan rangaistukseen syyllisten suhteen."
Lordi nousi.
"Sitä en ole pyytänytkään. Mutta mitä asian rahalliseen puoleen tulee, niin annan teille maksun, johon voitte olla tyytyväinen. Tällä ajalla en pyydä teitä säästämään kustannuksia. Hyvästi!"
Lordi Loncester poistui jäykin, lyhyin askelin, Sherlock Holmesin jälleen istuutuessa sekavin tuntein.
"Inhottava mies", mutisi hän itsekseen. "Mieluimmin olisin kieltäytynyt tehtävästä, jos minulla olisi ollut syytä siihen, sitäpaitsi luulen, että tapaus on hyvin vakava, sillä muuten ei tuo mies, joka on tunnettu saituri, olisi niin huomattavan itsepintaisesti määrännyt, etten säästäisi rahoja. Mutta nyt on mentävä toimeen."
Hän nousi juuri istualtaan mennäkseen ulos, kun ovelle koputettiin. Rouva Bonnet tuli sisään ja ilmoitti, että eräs nainen aivan heti tahtoi puhutella häntä.
"No, tuokaa hänet sitten sisään! — Mutta sanokaa hänelle samalla, että minulla on kiire."
Kun vieras astui kynnyksen yli ja nosti hunnun pois, hätkähti Sherlock Holmes tuskin huomattavasti.
Hän näki erinomaisen kauniit, mutta kalpeat kasvot. Kahdesta syvästä, tummasta silmästä tuleva katse tunki hänen sydämeensä asti ja herttaisella, nyt mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä, kuiskasi nainen rukoillen:
"Oo, herra Holmes, auttakaa minua! — Ellette sitä tee, niin teen itsemurhan tänä iltana!"
"Mikä toi teidät tänne luokseni, lady Loncester?" kysyi salapoliisi tyynesti ja kohteliaasti.
"Ah, te tunnette minut! Mutta se ei tee mitään, minä en säikähdä enää minkäänlaista häväistystä taikka soimausta, kärsittyäni niin armottomasti!"
"Älkää pelätkö ilmiantoa, mylady! Mutta mitä tahdotte minulta?"
"Tahdon — minun täytyy tietää, ken se on, joka on murhannut sen miehen, joka aamulla on löydetty kuolleena ja joka nyt makaa ruumishuoneessa!"
"Oletteko nähnyt hänet siellä ja tunnetteko hänet?" kysyi salapoliisi.
"Ei, herra Holmes, en ole häntä nähnyt, mutta tiedän, että se on maalari Edward Bristly. Palvelijani, jonka lähetin sinne, tunsi hänet. Mutta tiesin jo edeltäpäin, että se voi olla vain hän. Sillä ellei häntä olisi murhattu, niin olisi hän tullut tänään aamupäivälla luokseni. Minä olin luvannut istua hänelle mallina vastaanottohuoneessani."
"Tietääkö puolisonne siitä?"
"Ei, en sanonut sitä hänelle, koska — koska hänellä mustasukkaisuudessaan kenties olisi ollut jotain sitä vastaan. Tiesin, että puolisoni tänään aamupäivällä menisi sisarensa luo, koska hänellä oli tärkeistä raha-asioista kestusteltavaa hänen kanssaan. Sillä kun on rahoista puhe, niin on mieheni aina täsmällinen", lisäsi hän katkeran pilkallisesti.
Sherlock Holmes tunsi itsensä liikutetuksi ja hänen äänensä kuului lempeältä ja ystävälliseltä, kun hän sanoi:
"Lady Loncester, pelkään, että teidän täytyy kääntyä toisen salapoliisin puoleen, jos tahdotte löytää — ystävänne murhaajan!"
"Miksi?" huudahti hän. "Ja miksi sanotte te "ystävänne" niin syvällä äänenpainolla? Herra Bristly ei todella ollut mitään muuta kuin ystäväni eikä minun rakastajani, niinkuin te näytätte luulevan."
Sherlock Holmes vaikeni.
Hän ei saanut ilmaista lady Loncesterille, että tämän oma puoliso oli pyytänyt häntä vartioimaan ja seuraamaan häntä ja toiselta puolen ei voinut olla epäilystä äänen todenperäisyydestä, jolla onneton nainen puhui.
"Jos maalari oli vain ystävä, mylady", sanoi Holmes vitkalleen, "niin jättäkää silloin hänen sukulaisilleen hänen kuolemansa tutkiminen. Te joutuisitte huonoon valoon, jos juuri te erikoisesti huolehtisitte kuolleesta."
"Edvard Bristlyllä ei avarassa maailmassa ole omaisia eikä ystäviä, herra Holmes," vastasi lady nuhdellen. "Hän oli aivan yksin ja minä olin ainoa ihminen, josta hän piti ja jota hän rakasti. — Näin, se on tosi, hän rakasti minua — mutta täytyikö hänen kuolla sen takia?"
Kyyneleet valuivat hänen tummista silmistään ja hänen kauniissa kasvoissaan kuvastui niin avuton ilme, että salapoliisi yht'äkkiä muutti päätöksensä.
"Lady Loncester", huudahti hän, "luulen, että teillä on voimakas ja vaarallinen vihollinen. — Tahdon auttaa teitä ja koettaa saada päivän valoon tämän hämärän asian, joka on saattanut teidät tänne. Tahdon suojella teitä, koska arvelen, että sitä pian tarvitaan."
"Ah, te ette tiedä, kuinka te lohdutatte minua", sanoi kaunis nainen kiitollisena, "olette oikeassa, minulla on vihamiehiä omassa talossani. Jos otatte selvän, kuka on tappanut ystäväni, niin voitte ehkä senkin kautta löytää keinoja vapauttaaksenne minut niistä kahleista, jotka niin kauan ovat minua painaneet. — "
"Hyvä! Huomenna siis annan teille lähempiä tietoja. Nyt on paras, että menette kotiin, niin ettei teidän miehenne tapaa teitä luvattomilla teillä", sanoi suuri salapoliisi.
"Näen, että tiedätte, kuinka asiat ovat! Mutta kuinka minä huomenna voin saada tietoja teiltä? Minunhan täytyy puhua teille paljon enemmän ja mainita muutamia yksityisseikkoja."
"Saatte sanan minulta", sanoi salapoliisi tyynellä ja vakavalla äänellä, "joten saatte tietää ajan ja paikan tulevaa tapaamistamme varten. Voikaa hyvin, lady Loncester, älkääkä kadottako rohkeuttanne."
Lämpimällä kädenpuristuksella sanoi lady Ruth jäähyväiset vasta voittamalleen ystävälleen. Mutta Sherlock Holmes lähetti, niinpian kuin hän oli mennyt, lordi Loncesterillc pikakirjeen, joka oli seuraavansisältöinen:
"Paremman harkinnan jälkeen en ikävä kyllä voi ottaa asiaanne hoitaakseni. Pyydän teitä kääntymään toisen salapoliisin puoleen, koska olen kiinnitetty toisten, kiireellisten asiain vuoksi.
Sherlock Holmes"
(jatkuu)
Wiipuri n:o 215 ja 217 18 ja 21.9.1909.
