Orjakauppiaan aarre
Neljäs luku
Neekerilaulajat
Yö oli pimeä ja myrskyinen, kuin luotu synkkiin ja valonarkoihin toimiin. Sherlock Holmes ja Harry Taxon olivat iltapäivällä hiipineet Westminster-hautausmaalle ja, kun se iltasella suljettiin, jäivät he aitauksen sisäpuolelle. Molemmat olivat valepukeutuneet ja tehneet itsensä niin tuntemattomaksi kuin mahdollista, koska saattoi helposti tapahtua, että Maori ja hänen apurinsa olisivat tunteneet heidät. Todellisella sotapäällikön katseella oli salapoliisi silmäillyt asemaa. Hän katseli piilopaikkaa. Muurin kupeella oli kappelin muotoinen perhehauta. Runsaasti koristeltu, korkea rauta-aitaus oli estämässä pääsyä siihen. Sitä kohti suuntasi nyt Sherlock Holmes ja hänen apulaisensa askeleensa.
Varoivaisesti hiipien hautakiven välistä, jotta rikoksentekijät eivät heitä huomaisi, jotka luultavasti olivat paikalla, lähenivät he tuota pientä rakennusta.
Vihdoinkin olivat he perillä. Tiirikalla avasi salapoliisi veräjän, minkä jälkeen he hiipivät sisään. Pikku kappeli, joka oli rakennettu haudalle, antoi heille oivallista suojaa rajuilmalta ja veräjän läpi näkivät he yli koko hautausmaan.
"Minä erehtyisin pahasti", sanoi salapoliisi oppilaalleen, "jos roistot eivät aikoisi nousta muurin yli tältä kohdalta. Mitään sopivampaa tilaisuutta ei ole. Montako Diabellin veistämää hautakiveä sinä löysit?"
"Neljäkymmentäviisi."
"No, olisipa heillä hyvä onni, jos heti löytäisivät oikean, jos eivät ole Zaivelta saaneet kuulla salaisuutta."
Myrsky yhä yltyi jo tuli yhä pimeämpi. Äkkiä vavahti Harry Taxon kuin käärmeen pistämänä.
"Valoa", virkkoi hän. "Se liikkuu haudalta toiselle; nyt se tulee tänne päin; se liikkuu edestakaisin; nyt se etenee ja näkyy vain pienenä pisteenä; nyt se on aivan kadonnut. Mitähän se voi olla."
Sherlock Holmes oli painanut kasvonsa rautaporttia vasten ja tarkkaavasti seurannut katseellaan valojuovan liiehtimistä. Kun valo oli kadonnut, huokasi hän syvään.
"Aarteenkaivajat", murahti hän. "He ovat jo työssä. He valaisevat kaikkia hautakiviä ja tutkivat sitä kirjoitusta, jonka kaikki kuvanveistäjät hakkaavat teoksiinsa."
"Nyt näkyi valo taas, mutta pysähtyi yhtäkkiä.
"Nyt he ovat löytäneet yhden Diabellin valmistaman hautakiven."
"He kaatoivat sen. Nopeasti esiin revolveri, Harry, ja seuraa minun. Ehkä he ovat löytäneet oikean ja etsivät nyt aarretta."
Niin nopeasti kuin pimeys ja hautojen väliset polut sallivat, riensivät Sherlock Holmes ja Harry Taxon sitä hautaa kohti, jonka jonka luota valo näkyi.
"Roistoilla on salalyhty", kuistasi salapoliisi, "sen vuoksi valo välistä häviää."
He olivat nyt niin lähellä paikkaa, että selvästi voivat nähdä kaksi haamua, jotka liikkuivat sinne tänne lyhdyn valossa.
"He etsivät vielä", kuiskasi Harry.
Äkkiä he pysähtyivät kuin kivettyneet. Riemunhuuto kajahti heidän korvissaan. Salapoliisi ja hänen apulaiseusa olivat nyt vain noin 50 askeleen päässä roistoista.
"He ovat löytäneet aarteen", huudahti Sherlock Holmes. "Eteenpäin, eteespäin, nyt pitää meidän seuraita heitä, jotta löytäisimme Zaiven. Toista kertaa he varmaankaan eivät tule kirkkomaalle näyttämään meille, mistä voimme löytää tuon
tyttö raukan."
He lähtivät uudestaan liikkeelle, mutta samassa silmänräpäyksessä sukelsi heidän eteensä neljä mustaa haamua.
"Seis, roistot", huusi karkea ääni. "Olemmepa viimeinkin saaneet kiinni teidät, hautojen häpäisijät."
Voimakkaat kädet tarttuivat heihin ja parin minuutin päästä makasivat he maassa voitettuina.
"Päästäkää meidät", huusi Harry, "tuolla pakenevat ne, joita etsitte."
Pilkkanauru oli vastauksena.
"Ei, poikani, niin tyhmiä emme ole, että tarttuisimme siihen koukkuun. Tänne lyhty, että saamme nähdä teidän kasvonne."
"Laupias Luoja", huudahti nyt yksi miehistä, joka oli pusertanut salapoliisia kurkusta, niin että tämä oli aivan sininen naamiossaan. "Herra Sherlock Holmes!"
"Niin", ähki tämä hieroen kaulaansa, "kyllä olette nyt keittäneet kauniin sopan siihen sijaan, että olisitte pitäneet silmällä noita roistoja, jotka vain kivenheiton päässä tästä vielä kantoivat yhden hautakiven, hyökkäätte meidän kimppuumme ja
kuristatte minut melkein hengiltä. Nopeoasti sinne, mistä näette valoa, ehkä ei kaikki vielä ole menetetty".
Poliisit hyökkäsivät osotettuun suuntaan. Harry tahtoi seurata heitä, mutta Sherlock Holmes pidätti hänet.
"Ei askeltakaan", sanoi hän, "kuka tietää, eivätkö konnat ole jossakin piilossa. Varmaankin he kuulivat melun ja luultavasti myöskin minun nimeni, jonka tuo hölmö huusi niin kovasti. Luuletko heidän erehdyksessä laittaneen lyhtynsä niin, että sen valo näkyy pitkän matkan päähän?"
"Ansa", kuiskasi Harry, vetäen vireeseen revolverinsa.
"Juuri niin. Jos nuo peijakkaan miehet, jotka nyt pilasivat koko meidän aikeemme, eivät ole varuillaan, on heillä
ruumiissaan luoti, ennenkuin aavistavatkaan."
Samassa välähti valo eräästä pansaikosta, joka oli noin parinkymmenen askelen päässä siitä paikasta, missä lyhty seisoi. Kuului laukaus ja sitten huudahdus.
"Luoti tarkoitti minua, kun roistot ikävä kyllä tietävät, että minä olen ottanut ajaakseni Zaiven asiaa. Toivon, että se ei ole
aikaansaanut kovin suurta onnettomuutta."
Yksi poliisista oli saanut luodin käsivarteensa.
"Ensi kerralla he kyllä mieluimmin antavat minun ottaa roistot kiinni", tuumi Sherlock Holmes nähdessään haavoittuneen miehen.
Äkkiä sammutti hän lyhdyn ja hiipi pensaikkoon, josta luoti oli tullut. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä. Ryövärit olivat jo
laittautuneet turvaan.
Sherlock Holmes meni nyt takaisin kaadetun hautapatsaan luokse.
Huolellisesti hän tutki jalustan. Pahantekijät olivat sitä hiukan nostaneet paikoiltaan.
"Katsohan tarkoin jätä paikkaa", sanoi Sherlock Holmes Harry Taxonille.
Tämä kumartui, ja tutki tarkoin osotettua paikkaa, joka ennen oli ollut jalustan peitossa.
"Tässä on ilmeisesti ollut jokin lipas". sanoi hän. "Epäilemättä
oli tässä vanhan orjakauppiaan aarteen piilopaikka."
"Se on ilmeisesti minunkin ajatukseni", vastasi salapoliisi. "Vanha Firmont oli kaivanut jalustan alle kuopan, juuri niin suuren, että siihen mahtui jalokivilipas Sitten hän jälleen tasoitti maan ja oli varma siitä, että kukaan ei voisi löytää hänen aarrettaan."
"Emmekö me heti rupea ajamaan rikoksellisia takaa?" kysyi Harry.
"Emme, poikaseni, siitä ei olisi hyötyä. Tänään emme voi enää mitään tehdä, aarre on tällä kertaa mennyt meiltä käsistä."
— — — — —
Mortlake on yksi Lontoon esikaupunkeja. Joka sinne tulee, ei luule olevansa enää Europassa, sillä mihinkä hän katsookin, näkee hän vain neekereitä. Ei ole myöskään halveksitumpaa paikkaa kuin Mortlake. Neekeri viihtyy siellä mainiosti, kun häntä siellä ei kohdella kuin koiraa, vaan saa hän elää vertaistensa joukossa. Mustia matrooseja, jotka ovat tulleet laivoilla Amerikasta taikka eteläisemmistä maailmankolkista ja jääneet Lontooseen, on asettunut asumaan Mortlakeen ja työskentelevät he päivisin satamatyömiehinä. Mutta iltaisin kokoontuivat kaikki Lontoon
neekerit Mortlakeen. Sinne tulevat työmiehet, joilla on rahoja taskussa, tuhlaamaan ne ravintolain hyörinässä ja humussa, sekä laiskurit saamaan maamiestensä liioista tavaroista.
Kaikissa ravintoloissa kaikuvat neekerilaulut. On olemassa pieniä neekerisoittokuntia sekä yksinäisiä soittajia, jotka illat kaiket vaeltavat kapakoissa. Jos on saapuvilla joku nainen, niin voi lyödä vetoa siitä, että hän tanssii cakewalkia.
Seuratkaamme paria neekerilaulajaa, jotka nyt juuri menevät erääseen suurimpaan ravintolaan. Mies on puettu vanhaan hännystakkiin, jonka lieve laahaa maata; päässä on hänellä suunnattoman korkea, harmaa silinteri ja kainalossa viulu. Naisella on suuriruutuinen leninki ja päässä kummanlainen hattu, jossa on tusina höyheniä ja kokonainen kuorma kukkasia.
Kimeät huudot ja raaka nauru olivat tervehdyksenä musikanteille astuessaan ravintolaan.
"Hyvät naiset ja herrat", huusi mies, "kuunnelkaahan hetkinen setä Tomia ja hänen veljentytärtään Jennyä."
"Kolme hurraata setä Tomille", huusi eräs puolijuopunut neekeri.
"Mitä tahtoo korkeasti kunnioitettava seura kuulla? Tulemme suoraan Amerikasta."
"Yankee doodle", huusi puoli tusinaa neekereitä.
"Hyvä, arvoisat naiset ja herrat, saatte kuulla kotimaamme kansallislaulun esitettynä yhtä hyvästi kuin mitä se lauletaan
hienoimmissa salongeissa Viidennen puistokadun varrella. Veljentyttäreni, joka on Fcisco-operan eniten kiiteltyjä tähtiä, on tullut Englantiin vain sen tähden, että hänen maamiehensä saisivat kuulla hänen laulavan Yankee doodlea."
"Kolme hurraata vanhalle Jennulle", huusi sama neekeri, joka oli esittänyt eläköön-huudon setä Tomille.
Jenny kiitti kunnianosotuksesta kömpelöllä kumarruksella. Sitten joi hän yhdellä siemauksella suuren ryypyn, joka oli ojennettu hänelle. Setä Tom asetti viulun leukansa alle ja veteli johdannoksi erään neekeritanssin, joka ihastutti niin läsnäolevia, että he rupesivat laulamaan mukana ja tilasivat useampia ryyppyjä vieraille.
"Nyt, pojat, tulee Yankee doodle."
Hän alkoi soittaa ja Jenny rupesi heti laulamaan käheällä ja sortuneella äänellä:
"Yankee doodle, tippe tappe, Yankee doodle dandy."
Riemu ei tahtonut lainkaan loppua, kun laulun kaikki säkeistöt, joita tuskin voi kääntää millekään muulle kielelle, oli laulettu. Täytyi tunnustaa, että soittava neekeri osasi konstinsa mainiosti, mutta Jennyn laulu oli vallan hirveätä, ainakin europalaisen korville. Mutta neekerit eivät suinkaan olleet sitä mieltä. Ainakin paukuttivat he käsiään sitä enemmän, kuta räikeämpi ja räävittömämpi laulu oli.
"Nyt, pojat, saatte nähdä cakewalkin."
Neekerit riemuitsivat. Ja oli todellakin hauskaa nähdä, kun Jenny tanssi jäseniään väännellen ja kiemurrellen. Oli vaikea sanoa, oliko tanssi arabialaista vatsatanssia vai tahtoiko se matkia pariisilaista "cancania". Mutta neekerien silmissä olivat hänen esityksensa erinomaisen hienot ja aistikkaat.
Tanssin loputtua vaipui Jenny väsyneenä tuolille. Kolme nuorukaista ojensi hänelle kukin juomalasinsa, jossa oli sherry brandyä ja soodavettä ja hän latki sisäänsä kaikki kolme lasillista ja sitten vielä kaksi pientä lasia rommia ilmeisesti
varjellakseen itsensä vilustumiselta.
Setä Tom, joka päinvastoin kuin veljentyttärensä oli hyvin kohtuullinen, pani taas viulun leukansa alle ja rupesi soittamaan vanhaa neekerilaulua, jota äitien oli tapana laulaa pienille lapsilleen. Hän soitti sen niin tunteellisesti ja sydämellisesti, että melu heti taukosi ja vain vieno, hempeä sävel kuului huoneessa.
Jenny ei välittänyt enää sedästään. Hän antoi kainostelematta nuorten neekerien hyväillä itseään, salli heidän kietoa käsivartensa hänen vyötäisilleen ja nipistää häntä leuasta. Mutta kun yksi heistä lemmenkiihkossaan kietoi kätensä hänen ympärilleen ja tahtoi painaa suudelman hänen paksuille, punaisille huulilleen, antoi tyttö hänelle niin voimakkaan tällin, että nuorukainen lennähti istualleen lattialle varsin epämieluisalla tavalla.
Setä Tom ei räpähyttänyt silmäänsäkään tästä tyttärensä teosta, hän loi vain silloin tällöin tutkivan katseen tyttöön. Hänen ihmeellisestä viulustaan kaikui sävel toisensa jälkeen. Äkkiä, tarkasti katsahdettuaan veljentyttäreensä, keskeytti hän soittonsa räikeään epäsointuun.
"Hyvät naiset ja herrat", sanoi hän kuulijoilleen, "minä kiitän teidän huomaavaisuudestanne ja siitä suosiosta, jota olette meille osottaneet."
Mustat herrasmiehet hakivat nyt taskuistaan pikku rahoja, jotka heittivät setä Tomin hattuun. Sitten poistui tämä veljentyttärensä seurassa. Kotvan aikaa kulkivat he ääneti toistensa kupeella, mutta vihdoin sanoi setä Tom seuralaiselleen, ensin varovasti katseltuaan ympärilleen:
"No, Harry, saitko tietää mitään?"
"Sain kaikki, mitä tarvitsemme, sir."
"Tiedätkö, missä Maori asuu?"
"Tiedän. Hän asuu, niinkuin te luulitte, täällä Mortlakessa, yksinäisessä talossa Leistershiren varrella."
"Onko häntä nähty täällä tänään?" kysyi Sherlock Holmes edelleen.
"Ei, häntä ei ole näkynyt kahteen päivään, hänen valko-ihoista seuralaistaan ei kukaan ole nähnyt. Hän pysyttelee kai piilossa asunnossaan taikka sitten on hän Lontoossa."
"Ja mitä sait tietää Zaivesta?" kysyi salapoliisi.
Harry Taxon huokasi syvään.
"Ei häntäkään ole kukaan nähnyt, mutta se ei merkitse mitään", jatkoi hän innoissaan. "Maori pitää hänet varmaankin piilotettuna asunnossaan."
Sherlock Holmes kohautti olkapäitään.
"Kuka tietää, mitä niin mustassa sielussa kuin Maorin tapahtuu."
(jatkuu)
Wiipuri n:o 9 13.1.1910.
