Lady Ruthin avioliitto
4 luku
Vähän liian paljon paloviinaa
"Taiteilijakapakassa" kävi kaikenlaisia aineksia, jotka viettivät aikansa pimeässä Lontoossa — mutta siellä ei voinut löytää ketään todellista taiteilijaa. Se oli yksinkertainen huoneisto, jossa sai huonoa viiniä ja halpoja liharuokia eikä saanut olla niin tarkka, että olisi katsonut, olivatko ne hevosista tahi nautaeläimistä. Mutta vieraat olivat tyytyväisiä, kun vain saivat syödä ja jutella rauhassa ja jos huolehtiva isäntä ymmärsi oikeaan aikaan antaa heille merkin, jos joku poliisi lähestyi.
Niukasti valaistun huoneen nurkassa istui kaksi miestä juoden olutta. Eräs punatukkainen nainen, jonka nimi oli "Jessie" ja joka oli sama, josta Harry Taxon oli puhunut isännälleen, oli istuutunut heidän viereensä.
"Pojat," sanoi Jessie, katsellen ympärilleen, "jos Sherlock Holmes tulee, niin teemme hyvät kaupat. Olen varmasti päättänyt juovuttaa hänet, ja kun hän on tarpeeksi "täynnä", niin ei kaiketi hänkään, kuten eivät kaikki muutkaan, voi tehdä mitään vastarintaa."
Eräs, jota kutsuttiin nimeltä "Ebe" vastasi silloin:
"Vain yhtä epäilen, jo se on sitä, ettei hän juo sitä, mitä hänen eteensä pannaan. Mies on aivan liian varovainen."
"Bah! Odottakaa vain! En minä suinkaan ole huonoin eikä olisi ensimäinen kerta, jolloin minä voittaisin."
"Kuinka se oikeastaan tapahtui, Jessie", kysyi toinen mies, jonka nimi oli Dick, "että lordi uskoi sinulle tehtävän?"
Jessie nauroi ääneen.
"No, te tiedätte kaiketi, että tuo hyvä lordi kauan on ollut ystäväni. — Tuo saituri oli iloinen siitä, että minusta oli hänellä vähän kuluja — "
"Ja sinä olet tyhmä, Jessie, kun et anna tuon ahnehtijan antaa itsellesi enemmän!"
"Niin, jospa se vain kävisi päinsä. Mutta minä sanon teille pojat, etten milloinkaan ole nähnyt mokomaa ahneutta. — Hän ottaa tuskin mitään rahoja mukaansa tullessaan luokseni. Mutta minä pidän häntä siitä huolimatta, koska minä hänen kauttansa pääsen hienoihin piireihin. Ei kestä kauan, ennenkuin ajelen ympäri omissa vaunuissa. Nyt minulla on eräs nuori mies, erään lordin poika, joka on aivan hulluna minuun — "
"Ash", keskeytti hänet Ede, "perästäpäin voit puhua voitoistasi, nyt tahdomme mieluummin puhua asioista, Jessie. Siis on lordi Loncester antanut sinun toimeksesi Bristlyn tähden johtaa salapoliisin väärille jäljille?"
"Niin, hän näyttöä pelkäävän, että Sherlock Holmes ottaa selvän rikoksen tekijästä ja sen hän tahtoo estää. Minä sanon hänelle, että lordi mietti yön, jolloin murha tapahtui, minun luonani ja että hän siis meni pois, saatettuaan vaimonsa pois juhlasta."
"Puhukaa hiljemmin", varotti Dick, "takanamme istuu joku vieras."
Jessie kääntyi ympäri ja huomasi risaisen, vanhan miehen, joka oli kumartuneena olutlasinsa yli ja punaiselta hohtavalla nenällään hengitti sen tuoksua.
"Ah, hyvä Jumala", virkkoi Jessie. "tuota ei meidän tarvitse peljätä!"
Jo ojentautuen vanhusta kohti, huusi hän hänelle:
"Halloo, ystävä! — Te olette uusi tässä huoneustossa, vai kuinka?"
Mies nyökkäsi.
"Olen kyllä uusi, mutta tunnen silti teidät. — Olette kaunis Jessie, joka ennen lauloi Alhambran varieteessa, eikö totta?"
"Voi turkanen, hän tuntee minut todellakin. — Ja mitä olitte itse ennen?"
"Viinuri Alhambrasta. Niin, neiti, silloin teillä oli kaunis ääni, vahinko vain, että joitte liian paljon sampanjaa, sillä sen takia äänenne meni sen tien!"
Jessie pani kätensä lanteilleen ja nauroi ääneen.
"Mieshän tietää asiat! Olette oikeassa, pidin silloin aivan liian paljon sampanjasta enkä sen vuoksi aina voinut esiintyä. — No, ja mitä nykyään itse teette?"
"Ah, neiti, myöskään minusta ei enää ole minnekään. Niinkuin te liian paljon rakastitte sampanjaa, niin minä rakastin viinaa. — Hitto soikoon, minkä vuoksi tässä muuten eläisi, ellei saisi juoda. Antakaa minulle yksi tahi kaksi lasillista viinaa ja minä teen teidän puolestanne, mitä tahdotte!"
"Lapset", kuistasi Jessie ystävilleen, "tuota me voisimme käyttää! Lordi on oikeastaan kauan etsinyt tuommoista miestä. — Te olette hänen silmissään vielä liian kesyjä!"
"Vai niin", harmitteli Dick, "voiko sitä kutsua kesyksi, kun me ajamme saaliin esiin, niin että hän mukavasti voi nujertaa sen maahan? Mitähän hän olisi tehnyt, ettemme me olisi ohjanneet Bristlyä?"
"Suusi kiinni!" murahti Ebe hänelle. "Sinä laitat meidät vielä turmioon juttuinesi. — Tule tänne, veli Tuntematon, niin ei tässä säästetä viinatilkkaa!"
Vieras nousi ja hoippui heidän pöytäänsä. "Niin, sen lupaan", sanoi hän leveästi irvistellen, "onpa minullekin onni kerran myötäinen! — Tuolla ulkona vaeltaa koira, Shertock Holmes, ja minä olen oikeastaan paennut häntä tänne. Mutta että minä täällä saisin viinaa ilmaiseksi, sitä en milloinkaan olisi voinut uneksiakaan!"
Näin sanoen vei hän lasin, jonka Ebe oli hänelle täyttänyt, huulillensa. Hän oli juovinaan, mutta itse asiassa antoi hän viinan juosta sieneen, jonka oli pannut kaulalleen kirjavan kaulaliinansa sisäpuolelle!
"Mitä sanotte?" huudahti Jessie. "Onko Sherlock Holmes kadulla? Sen kanssa tahtoisin puhua!"
„Se ei kyllä käy tänään, sillä kun minä menin ohitse, puhutteli häntä eräs hieno mies, sellainen jonka kanssa hänellä on tapana seurustella. Hän kutsui häntä mylordiksi ja kuulin hänen sanovan: "Teidän täytyy kohta tulla kanssani klubiin, Holmes, etsitty on siellä."
"Ah", virkkoi Jessie, "sitten saan kyllä odottaa turhaan. Mutta olisin niin mielelläni tahtonut sanoa hänelle, että me tiedämme, kuka Bristlyn murhaaja on!"
"Tiedättekö te sen, neiti? Luulen, ettei se ole kukaan muu kuin hänen mallinsa."
"Mitä tiedätte hänen mallistaan, herra? — Miten teitä muuten pitää kutsua?"
"Kutsukaa minua kunniallisella nimelläni Brand! — Tiedän vain, että maalarilla oli malli, eräs italialainen, joka oli hyvin rakastunut häneen! Mutta hän ei tahtonut tietää hänestä, sillä hän oli rakastunut toiseen — "
"Ha, ha, haa!" nauroi Jessie. "Niin, me tiedämme myöskin, ketä tuo kunnon maalari rakasti."
"Vai niin!" sanoi Brand ihmetellen "Ketä sitten?"
"No, erästä hienoa ladyä — nimi ei merkitse mitään. Mutta jatkakaa nyt, herra Brand!"
"Hyvä! Olin mallin kanssa tuttu, sillä hän kävi samassa merimieskahvilassa, jossa minulla on ystäviä. Tuo italiatar puri hammasta, puhuessaan maalarista. Usein hän pui nyrkkiä ja sanoi: "Vannon, että hän saa sakkoja siitä!"
"Kuulkaahan! Puhukaa tästä viranomaisille, niin saatte luvatun palkinnon."
"Kyllä minä itseni varjelen siitä", sanoi Brand aralla katseella, "en tahdo olla missään tekemisissä oikeuden kanssa. — Noilla kirotuilla miehillä on hyvä muisti. Ja kaikilla on kai joku pikku asia omallatunnollaan. — En sano sitä kenellekään!"
Jessie vaihtoi merkitsevän katseen seuralaistensa kanssa. Tästä koituisi hänelle hyvää. Jos jäljet johdettaisiin pois oikeasta rikollisesta, olisi sillä paljon voitettu.
"Ajattelin olevani oikeassa arveluissani mallin suhteen", jatkoi Brand, "mutta jos te tiedätte, kuka se on, niin sanokaa se minulle. Olen suuresti huvitettu murhista, vaikkakaan en sanottavasti ole harjaantunut siihen ammattiin. Kun on kysymyksessä oikea asia, niin — "
"Ette ole harjaantunut?" toisti Jessie viekkaasti. "Mutta teistä ei olisi mahdotonta tehdä jotakin sen tapaista?"
"No niin, neiti, elää täytyy. Jos joku maksaa hyvin, niin voi minut saada siihen. Jos vain on kysymyksessä oikea asia, niin — "
"Tietysti!" huuboljtt Ebe. "Kysymyksessä on saada erään hienon naisen rakastaja pois maailmasta. Sehän täytyy olla oikea ja hyvä asia?"
"Niinpä tietenkin. Hiiteen kaikki naisten viekoittelijat! — Voin sanoo teille, että oma vaimoni petti minua, niin kauan kuin eli, ja onni todella oli, etten sillä kerralla tappanut hänen rakastajaansa. — Niin, te muistatte, kun tulin sinne, jossa opetetaan villoja kehräämään."
Vastaukseksi kuului kovaääninen nauru. Neliapilas asettui suljettuun piiriin ja Ebe sanoi kuiskaten:
"Hän on erään lordin poika, komea, kaunis mies — Fairhall on hänen nimensä!"
Brand vihelsi.
"Fairhall? Sen tunnen, sillä hän oli usein Alhambrassa. — Vieno lintu. Mutta mitä siitä voi ansaita?
Dick pani sormen suulleen.
"Se on kelpo summa. — Mutta se on jaettava meidän neljän kesken ja Jessie saa enimmän osan, koska hän on meille osottanut saaliin. Lopun me jaamme kristillisesti. Oletteko tyytyväinen kolmeenkymmeneen puntaan?"
Brand riuhtaisi takkuista, harmaata tukkaansa.
"Kolmekymmentä puntaa — saisinko ehkä siitä riippua hirttonuorassa? Ei, se ei riitä!"
"No niin, antaa mennä viisi tahi kymmenen puntaa lisää. Mutta jos ilmaisette meidät, maksaa se teille päänne!"
"Keneksi minua luulette hyvä herrasväki? Tiedän, ettei tässä kelpaa pila. — Huomenna en kaiketikaan saa käsiini Fairhallia, sillä hän matkailee ympäri maalla automobiilillaan! Mutta viikon kuluessa!"
Ebe nousi haukotellen istualtaan.
"No niin, kunhan se vain tapahtuu niin pian kuin mahdollista. Kun vain Fairhall on poissa, niin on lordilla kaiketi rauha — kunnes hänen rouvansa on hankkinut uuden rakastajan."
"Ahaa! Puhutte lordi Loncesterista!" virkkoi nyt Brand.
Jessie ja Dick hätkähtivät ja katselivat epäillen liittolaistaan.
"Kuinka te sen tiedätte?"
"Tehän sanoitte, että Fairhallin pitäisi häviämän, koska hän olisi naimisissa olevan naisen rakastaja? Ja varpusethan katolla visertävät, että hän on lady Loncesterin rakastaja."
"No, joko se tiedetään ja ehkä myöskin, miksi Bristly on kuollut?"
"Koska lordi piti häntä vaimonsa rakastajana? Niin, sitä kerrotaan palvelijain huoneessa, jossa minulla on muutamia tuttuja. Kerrotaan myöskin, että lordi on vannonut tappavansa kaikki vaimonsa rakastajat. Se on minusta typerää hänen puolestaan, sillä kun hänellä kerran on semmoinen rouva, niin on kaikki turhaa. Ja hän viehättää miestään vielä tultuaan vanhaksi ja harmaaksi."
Jessie löi käden pöytään.
"Siinä kuulitte! Luulin, että ukko vain minulle puhui niin avoimesti ja nyt sen tietävät jo palvelijat. En ymmärrä, ettei se tule poliisin kuuloon!"
"Sillä on hyvät syynsä", sanoi Brand. "Kukaan ei voi todistaa, että lordi olisi sanonut mitään sen tapaista. Jossain on vain kuunneltu, ehkä on se tapahtunut kotona teillä, neiti Jessie?"
"Se on mahdollista. Mutta minä sanon lordille, että hänen palvelijansa tietävät siitä valasta, jonka hän on vannonut."
"Antakaa se olla tekemättä neiti Jessie, sillä silloin tekisitte koko meidän puuhamme tyhjäksi. Jos hän aavistaa sen, vetäytyisi hän heti takaisin. Se tahtoo sanoa, jos te ehkä rakastatte vanhaa lordia — "
"Hyi turkanen!" huudahti Jessie, joka oli juonut viinaa niin paljon, että hänen kasvonsa hehkuivat.
"No, ellette rakasta häntä, niin on se yhdentekevää, uskooko hän siihen tai ei. Toistaiseksi hän tuntee olevansa niin turvassa, että hän kaiken lisäksi, niinkuin nyt olen kuullut, tahtoo antaa rahoja päästäkseen päämääränsä perille. Onneksi olkoon, kaunis Jessie, juokaamme nyt lasillinen kaikkien niiden rahojen kunniaksi, jotka vasta ansaitsemme. Olen oikeudentuntoinen mies ja tunnen sanomatonta iloa lähettää semmoisia miehiä kadotukseen."
Näin sanoen kaasi "oikeudentuntoinen mies" ryypyn kaulaliinan sisäpuolelle, sillä aikaa kun Jessie tyytyväisenä joi omansa.
"Lakkaa jo juomasta, Jessie", nuhteli Dick. "Sinä juot taas niin paljon, että et tiedä, kuinka pääset kotiin."
"Ah, loruja!" virkkoi Jessie nenäkkäästi. "Koska Sherlock Holmes on antanut minun odottaa täällä turhaan, niin pitää minun saada huvitella edes tällä tavoin. Menkää tiehenne, sillä te olette vain ikävät. Minulla on herra Brand seurassa. Hän voi kertoa minulle vähän elämästään, sillä aikaa kun minä odotan Holmesia!"
Dick jo Ebe kohauttivat olkapäitään, katsellen toisiaan. Hehän tiesivät, ettei Jessie lopeta niin helposti, kun kerran oli alkanut.
Tässä ei ollut mitään tehtävissä — hän sai istua uuden liittolaisen kanssa ja sitten isäntä kaiketi toimittaa hänet ajurin huostaan, se oli tapahtunut useammin kuin yhden kerron ennen.
He poistuivat sen vuoksi, jättäen ihanan toverinsa ja Brandin.
Tämä täytti alituiseen Jessien lasin ja hän joi ahkeraan, kunnes hänen silmäluomensa tulivat raskaiksi ja hän painoi päänsä pöydän reunalle. Pian ilmaisi äänekäs kuorsaaminen, että hän nukkui. — Silloin Brand nousi ja viittasi isännän luokseen.
"Neiti Jessie on väsynyt", sanoi hän vakavasti, "auttokaa minua hankkimaan tänne vaunu, niin että voin viedä hänet kotiin."
Suurella vaivalla onnistuivat he saamaan juopuneen ulos ja asetettua vaunuun. Brand astui sitten myös sisään, sanottuaan ensin muutetulla äänellä ajajalle osotteen.
Hän ei aikonut viedä punatukkaista Jessietä tämän asuntoon — vaan hänen, Sherlock Holmesin luo.
(jatkuu)
Wiipuri n:o 221-222 25-26.9.1909.
