Kuningattaren pitsileninki
Seitsemäs luku
Paljastettu kummitus
Emme huoli lukijoillemme kuvailla lordi Harald Dumbartonin hirveitä tuskia, emme sitä kauheata yötä, joka seurasi Violetin katoamista. Emme tahdo seikkaperäisesti kertoa, kuinka lordi itse suuren kalastajajoukon etunenässä tutki rannat, kuinka hän naarautti pitkin rantaa löytääkseen ainakin Violetin kuolleen ruumiin ja pelastaakseen sen meren kiljuvasta kidasta.
Asia oli ikänä kyllä aivan liian selvä eikä ollut mitään mahdollisuutta kieltää sitä. Yrittäessään ottaa kalliolta palloa oli Violet pudonnut mereen ja hukkunut. Cora Dessalines vakuutti tämän, samoin kamarineito ja vanha Thaley, jonka viimeksi mainitun todistusta lordi piti painavimpana.
Kaksi päivää oli kulunut kauheasta tapahtumasta ja linnassaan istui lordi Harald Dumbarton murtuneena, surun ja tuskan repeemänä miehenä. Silloin koputettiin hiljaa hänen työhuoneensa ovelle ja ennenkuin lordi oli ennättänyt huutaa, että hänen oli annettava olla rauhassa, avautui äkkiä ovi ja hoikka, laiha mies astui huoneeseen.
Lordi Harald hyökkäsi pystyyn tuoliltaan. silmät selällään tuijotti hän tulijan älykkäihin kasvoihin.
"Minä tunnen teidät — ainakin luulen tuntevani sinut", kuului hänen huuliltaan. "Laupias Jumala, mitä te minusta tahdotte, Sherlock Holmes?"
"Tahdon antaa teille takaisin sielunrauhanne", vastasi kuuluisa salapoliisi hiljaa. "Minä vannotan teitä, mylord, uskomaan itsenne, ensi yönä minun huostaani, niin te ette huomenna ole enää onneton."
"Minä — jolta taivas on riistänyt viimeisenkin, mikä oli sydämelleni kallis, kuinka voisin minä enää tulla onnelliseksi tässä maailmassa?" kysyi lordi.
"Mylord, teidän lapsenne elää. Minä vannon, että se on totta", jatkoi Sherlock Holmes yhä enemmän kiihtyen.
Lordi Harald horjui, mutta Sherlock Holmes otti hänet syliinsä ja kuiskasi hiljaa jotakin hänen korvaansa.
Nämä sanat vaikuttivat lordiin kuin vahvistava lääke. Hän tarttui äkkiä salapoliisia käteen, puristi sitä kovasti ja sanoi:
"Voitteko vannoa, että se, mitä äsken sanoitte, on totta, Sherlock Holmes?"
"Minä vannon sen kautta kaikkivaltiaan Jumalan, joka nyt katsoo meitä molempia", vastasi Sherlock Holmes juhlallisesti.
"Oi, antakaa minun sitten nähdä Violetini — hän elää — mutta hän on varmaankin hyvin sairas?"
"Ei ollenkaan", vastasi salapoliisi tyynesti, "hän elää ja on aivan terve. Huomen-aamuna on Violet makaava teidän sylissänne, mylord, ehkäpä jo yön kuluessa, mutta kuunnelkaa minua, minä asetan yhden ehdon, joka teidän ensiksi on täytettävä."
"Ja mikä on tämä ehto?"
"Teidän on nyt mentävä Cora Dessalinesin luo ja ilmoitettava hänelle, että te ensi yön vietätte siinä salissa, jossa teidän ensimäinen vaimonne makasi arkussaan. Sanokaa hänelle että te rukoilette vaimonne haamua näyttäytymään teille ja kuiskaamaan teille lohdutuksen sanoja."
"Hyvä, mutta sitten -?"
"Minä piilottaudun saliin ja te valvotte, näköjään yksinänne — siinä kaikki, mitä minä pyydän."
"En ymmärrä, mihin te pyritte, mutta minä suostun teidän ehtoonne?", vastasi lordi.
"Ja annatte minulle aatelissananne, että ette ilmoita Cora Dessalinesille sanaakaan siitä, mitä olemme tässä puhunet."
"Sen vannon teille, Sherlock Holmes. Mutta, Jumalani, en voi käsittää tästä vähääkään."
— — — — — —
Dumbartonin linnan suuren salin akkunoista tulvi kuuvalo puoleksi eteen vedettyjen akkunaverhojen välistä. Salin kattoa kannattavat valkeat pilarit saivat aavemaisen kiillon sinivalkeassa kuuvalossa. Erään pöydän ääressä istui mies kirjan yli kumartuneena ja pää kättä vasten painuneena. Hänen päänsä yli kumahti nyt mahtava lyönti, toinen, kolmas, kunnes kaksitoista kumahdusta oli kuulunut. Dumbartonin linnan tornikello oli lyönyt kaksitoista.
Silloin kuului äkkiä omituista jyrinää sen pilarin takaa, joka oli lähinnä häntä, huikaiseva valo johti lattian poikki, kuin syvyydestä astui esiin valkea olento — hiipi hiljaa pilarin luo — ha, nainen, puettuna pitsileninkiin ja kasvot ohuen harson peitossa. Pöydän ääressä istuva mies kiljasi, putosi tuolilta istumaan ja vaipui polvilleen.
"Harald, tunnetko minut?" kuului samassa silmänräpäyksessä huoneen läpi. "Minä olen sinun — vaimusi, Maria."
"Maria, rakas vaimoni", nyyhkytti mies kasvot käsiin peitettyinä.
"Vaimosi, joka vielä kerran on noussut haudastaan sinua lohduttamaan. Violet, meidän lapsemme, on minun luonani. Hän on noussut Jumalan taivaaseen, älä itke enää hänen tähtensä. Etsi lohdutusta Coran uskolliselta sydämeltä, kiiruhda viettämään häitä hänen kanssaan ja sitten — — "
Henki kirkasi äkkiä, sillä pimeässä oli pöydän takaa ilmestynyt salamannopeudella toinen mies, joka ojensi revolverinpiipun pitsileningissä olevaa aavemaista olentoa kohti.
"Jumalan tähden, älkää ampuko", huusi lordi Dumbarton ja tarttui Sherlock Holmesin ojennettuun käteen — "sehän on minun vaimoni — se on Maria. Hän on noussut haudastaan ja tahtoo rientää minun syliini!"
"Seis!" jyrisi salapoliisi, "seis, taikka minä ammuu sinut. Sheclock Holmes ei usko henkiin eikä kummituksiin!"
Kuului kauhun huudahtus, pitsileningissä oleva nainen tahtoi paeta, mutta Sherlock Holmes hyökkäsi hänen kimppuunsa, tarttui häntä kurkusta kiinni ja kaatoi lattiaan.
"Tulkaa tänne, lordi Harald," huusi hän nyt, "omin silmin tullaksenne vakuutetuksi siitä kamalasta rikoksesta, joka teitä kohtaan on tehty."
Samassa silmänräpäyksessä veti Sherlock Holmes, naisen vastuksista huolimatta, pois sen harson, joka peitti hänen kasvojansa ja näkyviin tulivat Coran kiukusta ja raivosta vääristyneet kasvot.
Rikollinen sidottiin.
"Nyt on jälellä vain tämän kurjan kanssarikollisten vangitseminen", sanoi Sherlock Holmes. "Sitä varten täytyy minun pyytää teitä hetkeksi lainaamaan minulle kuningattaren pitsileninki."
"Minä en ymmärrä, herra Sherlock Holmes", vastasi lordi, "mihinkä te sitä käytätte, mutta ottakaa vain minun puolestani kuningattaren pitsileninki, minä tiedän, että se teidän käsissänne on hyvässä tallessa."
"Minä kyllä selitän omituisen pyyntöni", vastasi Sherlock Holmes. "Minä tahdon tehdä tämän naisen äidille ja veljelle pikku tepposen. Ne molemmat panivat toimeen tämän aave-ilveilyn ja minä olen nyt hyvin utelias näkemään, kuinka he itse käyttäytyvät henkimaailman ilmestyksen suhteen."
"Ahaa, te tahdotte säikäyttää heidät?"
"Minä tahdon kovasti säikäyttämällä pakoittaa heidät antamaan vapaaehtoisen tunnustuksen", vastasi Sherlock Holmes. "Ja te tekisiete minulla aivan varsin suuren palveluksen, mylord, jos olisitte hyvä ja tulisitte minun mukaani. Minä lupaan teille, että sen arvon naisen ja hänen poikansa vangitseminen on muodostuva sangen vaatimattomaksi tempuksi ja että minä heti vien teidät rakastettavan pikku tyttärenne luokse, hurmaavan Violetin luokse."
"Ja tapaanto minä rakkaan Violetini terveenä ja iloisena?" kysyi lordi hädissään. "Eikö pienelle armaalla lapsukaiselleni ole todellakaan tapahtunut mitään vahinkoa?"
"Mitä siihen asiaan tulee, voitte olla aivan huoleti, mylord", vakuutti Sherlock Holmes, "Rakastettava tyttärenne on aivan terve ja iloinen kuin kala vedessä. Itse asiassa ei hänelle ole tapahtunut oikeastaan mitään erinomaista. Tuo ranskalais-roisto tarttui häntä kurkkuun ja viskasi hänet mereen. Mutta apulaiseni Harry Taxon ja minä olimme jo kauan olleet kallion takana piilossa ja vedimme ylös pikku Violetin. Hän oli menettänyt tajunsa, mutta tuli pian tuntoihinsa jälleen ja pyysi saada puhutella isäänsä. Tätä pyyntöä en minä kuitenkaan voinut täyttää, koska niitten, jotka pyrkivät hänet saamaan hengiltä, piti luulla hänet kuolleeksi."
"Oi, kuinka kauhean vaaran minä olen välttänyt", huudahti lordi Dumbarton. "Herra Holmes, en tosiaankaan tiedä, kuinka voisin teitä kiittää siitä, mitä olette tehnyt minun puolestani."
"Sallikaa minun ennen kaikkea ottaa tältä kurjalta olennolta kuningattaren pitsileninki, sillä se ei saa enää minuuttiakaan koristaa tätä rikollista naista."
Cora puri hammasta raivoissaan, kun Sherlock Holmes nyt riisui häneltä kuningattaren pitsilenitigin, mutta kaikki hänen vihansa oli voimaton. Ennenkuin Sherlock Holmes, lordi ja Harry Taxon lähtivät linnasta laski salapoliisi palvelijain sydämelle velvollisuuden huolellisesti vartioida Coraa, niin että he eivät koskaan päästä häntä silmistään ja että estävät rikollisen mahdolliset pakenemisyritykset. Tässä suhteessa voi hän täydellisesti luottaa vanhaan Thareyhin, sillä tämä uskollinen palvelija vihasi seikkailijatarta ja riemuitsi kovin siitä, että tämän nyt oli käynyt näin huonosti.
"Selittäkää minulle nyt kaikki, herra Holmes", sanoi lordi Dumbarton rientäessään pitkään takkiin käärittynä Wight-saaren poikki yhdessä Harry Taxonin ja Sheclock Holmesin kanssa, "sillä tässä asiassa on paljon semmoista, joka tuntuu minusta vallan käsittämättömältä."
"Minä voin toistaiseksi vain otaksua, mutta minä uskon otaksumieni olevan oikeita", vastasi Sherlock Holmes. "Kun teidän vaimo-vainajanne kuollessaan lupasi, mylord, palata henkien maailmasta osottamaan teille sen, joka teidän sitten olisi tehtävä Violetin äidiksi, niin oli kai joku, joka kuunteli tätä keskustelua?
Rouva Fabinard, teidän vaimonne silloinen seuranainen, seisoi sen huoneen ovella, jossa tämä keskustelu tapahtui, ja hänellä tuntuu todellakin olleen hieno kuulo, sillä hän kuuli joka sanan, jonka kuoleva lausui teille. Minkä tähden te myöhemmin eroititte tämän naisen palveluksestanne, mylord?"
"Ikävä kyllä oli minun surukseni pakko tehdä niin", vastasi lordi Dumbarton. "Kalliin vaimoni kuoleman jälkeen jäi koko minun talouteni rouva Fabinardin valvottavaksi. Mutta Tharey huomautti minulle pian, että ranskatar ahkerasti puuhaili omaksi hyödykseen ja koetti rikastua minun kustannuksellani. Tämän otin minä hyvin tyynesti. Mutta Tharey todisti minulle myöskin, että eräitä, minulle hyvin kallisarvoisia esineitä oli kadonnut jäljettömiin Dumbartonin linnasta ja että kukaan muu koko linnassa kuin rouva Fadinard ei ollut voinut niitä anastaa."
"Sanalla sanoen hän varasti kuin harakka", nauroi Sherlock Holmes.
"Niin, jotakuinkin", oli lordin vastaus. "Tietysti täytyi minun karkoittaa luo nainen linnastani. Mutta minä en kuitenkaan ajanut häntä suorastaan maantielle, vaikka hän kyllä olisi ansainnut semmoisen rangaistuksen, vaan, siihen katsoen, että hän oli uskollisesti palvellut vaimoani, annoin minä hänelle pienen eläkkeen."
"Te käyttäydyitte tietysti niinkuin kunnon mies ainakin", sanoi Sherlock Holmes, "ja kiitokseksi siitä kaikesta, mitä te olette hänelle tehnyt, tahtoi tämä rouva Fabinard väkisin tehdä tyttärensä teidän vaimoksenne. Muistaen lady Maria Dumbartonin viimeiset sanat, jotka hän lausui teille kuolinhetkillään, rouva Fabinard ennen kaikkea anasti itselleen kuningattaren pitsileningin. Hän tiesi, että vainaja oli haudattu siinä ja siivon herra poikansa avulla tunkeutui hän hautaholviin ja varasti sen."
"Minä myönnän", sanoi lordi Dumbarton, "että olen antanut häpeämättömästi pettää itseäni."
"Nyt olemme perillä", sanoi Harry Taxon osottaen yksikerroksista rakennusta, joka oli hyvin vilkasliikenteisellä paikalla Wight-saarella. "Täällä asuu rouva Fabinard ja hänen poikansa Eugen, tietysti väärällä nimellä."
"Kenenkä tämä talo on?"
"Kauppias Brownin", vastasi Sherlock Holmes, "erään hyvin kunnianarvoisen miehen, jolla tietysti ei ole aavistustakaan, että hänen talossaan asuu kaksi vaarallista pariisilaista rikollista. Mutta nyt täytyy meidän ennen kaikkea päästä puhuttelemaan herra Brownia."
Harry Taxon tahtoi heti vetää kellon nuorasta, mutta Sherlock Holmes sai hänet ajoissa pidätetyksi.
"Ei, ei, poika hyvä", sanoi hän, "kaiken täytyy tapahtua aivan äänettömästi. Minä käytän tiirikkaa, niin että voimme huomaamatta päästä taloon. Sillä teidän tulee tietää, mylord", jatkoi hän lordi Dumbartoniin kääntyen, "että meidän on koetettava päästä taloon aivan äänettömästi. — Ahaa, ovihan jo aukenee — ja tuossa — tuossahan on herra Brownkin."
Huonosti valaistussa eteisessä näkyi yönuttuun puettu mies, jolla oli tossut jalassa. Hän katsoi tulijoita tavattoman hämillään ja tuntui olevan hyvin halukas huutamaan apua. Mutta Sherlock Holmes käsitti heti aseman. Hän astui miehen luokse ja kuiskasi hänen korvaansa: "Minä olen salapoliisi Sherlock Holmes Lontoosta. Tämä herra, jota on seurassani, on kai teille tuttu — lordi Dumbarton?"
"Aa, mikä kunnia minun talolleni", sanoi herra Brown, tehden syvän kumarruksen, "tietysti minä tunnen hänen armonsa, mutta mitä se merkitsee, että te tulette minun talooni näin öiseen aikaan, hyvät herrat? Ettekö tahdo tehdä hyvin ja astua sisään?"
"Kiitos", vastasi salapoliisi. "Tahdotteko olla hyvä ja päästää meidät huoneeseen, jossa voimme jutella kenenkään häiritsemättä?"
"Tahtoisin mielelläni pyytää teitä astumaan taloni parhaaseen huoneeseen, mylord", sanoi kauppias Brown lordi Dumbartonille, "mutta ikävä kyllä on se huone vuokrattuna. Siinä asuu hyvin rehellisiä ihmisiä Pariisista — muuan muotikauppias rouva Lunette ja hänen poikansa, joka ikävä kyllä on hyvin sairas ja koettaa nyt saada terveytensä takaisin täällä Wight-saarella."
"Juuri niitä henkilöitä minä tahtoisin puhutella, herra Brown", sanoi salapoliisi. "Älkää pelästykö, herra Brown, mutta nuo ihmiset ovat hyvin vaarallisia rikollisia."
"Rikollisia! — Mahdotonta — hehän ovat maksaneet vuokran neljä viikkoa etukäteen."
"Se on juuri varmin todistus siitä, että heidän etunsa vaatii olla herättämättä pienintäkään huomiota", vastasi Sherlock Holmes nauraen. "Ja nyt eräs kysymys, herra Brown: onko mitenkään mahdollista huomaamatta päästä ranskattaren sänkykamariin?"
"Mikään ei ole helpompaa", vastasi herra Brown. "Sinne vievät pienet kiertoportaat, joitten päästä hyvin helposti voi seinäpaperissa olevan oven kautta hiipiä makuukamariin."
"Olkaa, hyvä ja saattakaa minut sinne", jatkoi Sherlock Holmes, "mutta ensin täytyy minun hiukan laitella pukuani."
Salapoliisi meni nyt peilin eteen, otti kainostelematta päältään takin ja liivit ja pani sitten päälleen kuningattaren pitsileningin. Pienestä lippaasta, jota hän aina piti mukanaan, otti hän sitten ihomaalia ja voiteli sillä kasvonsa vaaleanharmaiksi, niin että hän näytty aivan aaveelta.
"Minun täytyy pyytää teiltä nyt vielä valkeata lautasliinaa", sanoi hän herra Brownille. Sen saatuaan hän sitoi sen päänsä ympäri ja solmisi sen leukansa alle, jotta se ei putoaisi.
"Nyt hiljaa ylös portaita", käski hän. "Sinä, Harry, tulet minun kanssani sisään. Ota pieni revolverisi käteen, minä tiedän sinut hyväksi ampujaksi. Samassa silmänräpäyksessä kun minä avaan oven, ammut sinä yhden laukauksen, jonka pitää sattua kynttilään taikka lamppuun, joka on pöydällä, niin että huone tulee pimeäksi."
"Voitte luottaa minuun, herra Holmes", vastasi Harry levollisesti.
"Onko seinäpaperiovi lukittu?" kysyi salapoliisi kuiskaten herra Brownilta.
"Ei, se on auki."
"Harry, ole varuillasi."
Sherlock Holmes tyrkkäsi oven auki, samassa kuului laukaus ja kynttilä sammui. Akkunasta tulvi huoneeseen kuuvalo.
— — — — — —
Ennenkuin seinäpaperiovi näin merkillisellä tavalla avautui, oli rouva Fabinard ja hänen roistomainen poikansa istuneet vastakkain pöydän ääressä syventyneinä kuiskailevaan keskusteluun.
"Sinä olet siis aivan varma," kysyi Eugen, "että lordi Dumbarton oikopäätä nyt tekee Coran vaimokseen?"
"Ole varma siitä, rakas poikani", vastasi rouva Fabinard, "nyt — nyt vihdoinkin olemme onnistuneet."
"Kylläpä on aikakin", murahti Eugen. "Luuletko minulla olevan halua istua kauemmin tässä kurjassa pesässä, jossa ei edes jotakuintaan siedettävästi voi kuluttaa aikaansa? Minä tahdon päästä takaisin Pariisiin. Minä tahdon vielä kerran huvitella perinpohjin."
"Niin saatkin, kultapoikaseni, niin saatkin", lohdutteli häntä äiti, "Eikä sinun tämän jälkeen enää tarvitse hankkia itsellesi rahaa murtovarkauksilla. Jolla kerran on lady Dumbarton sisarena, sen ei tarvitse huolehtia elämästään."
"No, minä toivon, että Cora ei ole kovin kitsas. Minä luulen, että hän varsin hyvin voi hankkia minulle 30,000 markan elinkoron", jatkoi Eugen. "Mutta jos hän kieltäisi minulta jotakin, niin on hän kuitenkin minun vallassani."
"Mitä sinä tarkoitat, Eugen?"
"Mitäkö tarkoitan? Sehän on vain hyvin yksinkertaista. Jos hän sattuisi unohtamaan ne palvelukset, joita minä olen hänelle tehnyt, niin avaan minä lordi Dumbartonin silmät — — ja silloin on tosi ihanuus häneltä pian lopussa."
"Oletkos mielipuoli?" huudahti äiti, "voisitko ilmiantaa sisaresi? Ole sinä muuten aivan huoleti, sinulta ei koskaan ole puuttuva rahoja, ja mitä minuun tulee, niin menen minä pian takaisin Dumbartonin linnaan ja silloin olen minä taas siellä valtiaana. Vanhan Thareyn pitää poistua talosta, sen vanhan kalvajan ja ketun, joka kerran teki minulle semmoiset tepposet, ja paljon on siellä muuttuva, poikani, luota siihen."
Samassa silmänräpäyksessä avautui seinäpaperiovi kuin tuulenpuuskan tyrkkäämänä, laukaus pamahti ja kynttilä sammui.
"Tuhat tulimmaista, mitä se oli?" huudahti Eugen. "Äiti, mihin sinä katosit?"
"Täällä minä olen", läähätti rouva Fabinard, tunkeutuen lähelle poikaansa, joka oli hypännyt pystyyn tuolilta. "Olen säikähdyksestä kuolemankielissä ja — — — Laupias Jumala, mitä se on — — Eugen, Eugen katsohan tuonne — tuonne kamiinin viereen!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kauhea kiljahdus ja Eugen vaipui polvilleen. Kaatuessaan veti hän äitinsä mukanaan ja molemmat pahantekijät katsoivat sanomattomalla kauhulla kamiinia kohti, jota vasten nojautui kuningattaren pitsileninkiin puettu ja pääkallolla varustettu liikkumaton olento.
"Tunnetteko minut?" kuului pitseihin puetun aaveen suusta. "Eikö teidän omatuntonne sano, kuka minä olen? Minä olen lady Dumbarton."
"Laupias Jumala, auta minua", voihki rouva Fabinard, "henki, oikea henki."
"Niin, minä olen sen naisen henki, jolta te häiritsitte haudan rauhan, jonka arkussa te olitte ryöstämässä, jonka te ette antanut nukkua rauhassa, kurjat ruumiinryöstäjät, minä olen nyt tullut julistamaan teidän tuomiotanne."
Ja verkalleen hiipi pitsileninkiin puettu olento heitä kohti. Pariisilainen pahantekijä, joka ei pelännyt koko Ranskan poliisikuntaa, makasi nyt lattialla ja huusi:
"Armoa, laupeutta! Minä vannon, että en enää koskaan mene lady Dumbartonin hautakappeliin, että en enää koskaan kajoa hänen arkkuunsa."
"Liian myöhään — — nyt on sinun sovitettava rikoksesi. Minä kosketan sinua kylmällä kädelläni ja sinä olet särkyvä tomuksi."
Avaran leningin liepeistä pisti esiin valkea käsi ja seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi Eugen ohimoansa vasten puristettavan revolveria ja aivan uusi ääni huusi hänelle:
"Älä liikahda, kurja, taikka minä ammun — — olen Sherlock Holmes ja sinä olet minun vankini."
Nyt hyökkäsi huoneeseen lordi Dumbarton Harry Taxonin ja herra Brownin seuraamana, ja molemmat pahantekijät vangittiin vastuksitta. Vielä samana yönä vei Sheclock Holmes heidät Wight-saaren vankilaan.
Pian lepäsi Violet ylen onnellisen isänsä sylissä. Yhä uudestaan painoi lordi häntä rintaansa vasten ja sanoi kuumien ilon kyynelten valuessa:
"Minut on irrotettu kamalasta erhetyksestä, minä tiedän nyt, että rakkaani rauhallisesti uinuu haudassaan ja että meidän elävien itsemme täytyy löytää oikea tie vaivaloisella vaelluksellamme täällä maan päällä. — — Violet, en koskaan tuo ketään naista naimanani linnaamme. Me molemmat saamme olla kaikki kaikessa toisillemme, rakas lapsi."
Violet kietoi kätensä isänsä kaulaan ja huudahti ilon kyyneliä itkien:
"Nyt vasta, isä, minä tiedän, kuinka kovin sinua rakastan." — — — — — — — — — — — —
Ne pahantekijät, jotta olivat koettaneet niin verkalleen mutta varmasti vallata itselleen Dumbarton-suvun linnan ja suunnattoman omaisuuden, tuomittiin kovaan rangaistukseen. Oikeudessa selvisi kaikki. Cora Dessalinesin äiti ei ollut kukaan muu kuin rouva Fabinarb, joka kerran oli ollut lady Dumbartonin seuranaisena ja joka oli kuunnellut hänen viimeiset sanansa. Sitten oli hän poikansa avulla, joka poika oli Pariisissa hyvin tunnettu rikoksentekijä, rakentanut suunnitelmansa tyttärensä tekemiseksi lady Dumbartoniksi. Tästä nerokkaasta keksinnöstä sai hän kymmenen vuotta kuritushuonetta. Myöskin Cora Dessalines salvattiin yhtä pitkäksi ajaksi lukkojen taakse ja hänen veljensä, Eugen karkotettiin elinajaksi, Brittiläiseen Guineaan.
Loppu.
Wiipuri n:o 193-194 24-25.8.1909.
