Lady Ruthin avioliitto
2 luku
Kaksi vihollis-leiriä
"Ennen kuulumatonta!" huudahti lordi, saatuaan salapoliisin kirjeen. "Tämä mies ei näy tietävän, minkä kunnian tein hänelle, kun annoin hänelle tämän tehtävän. Mutta tuhat tulimmaista, Lontoossa löytyy kaiketi useampia salapoliiseja. Ei Sherlock Holmes yksinään ole autuaaksi tekevä. Voin kyllä löytää toisen, joka yhtä pian ja sitäpaitsi halvemmalla kuin hän hankkii selvyyttä asiaan!"
Yksi lordin ikävimpiä tapoja oli hänen ulkokultaisuutensa. Kukaan palvelijoista taikka vieraista ei koskaan ollut nähnyt hänen käyttäytyvän epähienosti taikka karkeasti puolisoansa kohtaan ja sen vuoksi pidettiin häntä melkein aviomiehen mallina.
Hänen kasvoillaan loisti lempeä hymy, kun hän kohta sen jälkeen astui ruokasaliin, jossa jo lady Ruth, kaksi muuta naista ja kaksi herraa olivat.
Istuttiin pöytään. Yksi vieraista oli rouva Fitler, eräs kouluaikainen ystävätär, hän oli hiljainen, totinen nainen, joka aina kävi surupuvussa. Toinen nainen oli lady Lilli Fairhall, sen nuoren miehen sisar, joka nyt kumarsi syvään lordille. Nähtävästi hän oli niin harvinaisen kohtelias vain voidakseen samalla salata jonkun verran pilkallisen hymyn.
Toinen vieras mies oli laiha keskikokoinen herra. Hänellä oli siniset silmälasit ja harmaa tekoparta. Hänellä oli syvät varjot silmien alla, joka teki hänet kärsivän näköiseksi. Hänen äänensä kuului vähän käheältä.
"Sallithan", sanoi lady Ruth miehelleen, "että esitän sinulle tohtori Grayn, Edinburgin yliopistm hermotautien professorin, jota minun setäni on minulle suosittanut."
Isäntä puristi vieraan kättä ja mutisi muutamia sanoja, että hän toivoi vieraan hyvin viihtyvän Lontoossa ja tulevan usein vieraaksi taloon. Kun prosessori jo oli vanhempi mies niin ei lordi näyttänyt tuntevan minkäänlaista mustasukkaisuutta häneen nähden niinkuin muuten oli laita, kun joku herra lähestyi hänen vaimoansa. Lady Ruth istui kalpeana ja vaiteliaana pöydässä ja vain Lilli Fairhall puheli iloisesti, niinkuin ei hän olisi huomannut sitä painostavaa mielialaa, joka seurassa vallitsi.
Äkkiä puuttui hänen veljensä Mortimer puheeseen:
"En ymmärrä, kuinka voit olla niin iloinen, Lilli. Sinähän kuitenkin tunsit Bristly raukan, joka on häpeällisesti murhattu. — Etkö ole murheissasi hänen äkillisestä kuolemastaan?"
Silmänräpäyksen painostava hiljaisuus seurasi näitä ajattelemattomasti lausuttuja sanoja. Mutta sitten vastasi puhuteltu:
"Herra Jumala, Mortimer, tietysti on ikävää, että hän on kuollut. — Sitä kai ei tiedetä niin varmasti, että hän on murhattu?"
"Kyllä, se tiedetään varmasti", vastasi veli, "sitten kun on saatu selville, kuka onneton on — "
"Kenestä puhutte, Fairhall?" keskeytti hänet lordi Loncester.
"Bristly raukasta, maalarista. Olette kai kuulleet, että hän on kuollut?"
"Kuka? Bristly?? Ei, siitä ei minulla ole vähintäkään aavistusta. Rakas Ruth, miksi et ole minulle sanonut sitä?"
Kauniit, tummat silmät heittivät häneen vihaisen katseen. Oo, kuinka hän tällä hetkellä inhosi miestään! Hän tiesi liian hyvin, että miehensä vain tekeytyi tietämättömäksi maalarin kuolemasta.
"Sinähän itse eilen puhuit minulle, että Bedford-kadulla on löydetty kuollut", vastasi Ruth jokseenkin kylmästi.
"Niin, mutta kuinka minä voisin tietää, että se oli Bristly! Ja kuinka ylipäänsä tiedetään, että se oli hän? Luin, ettei kuollutta ole tunnetu."
"Ei, ette — tekään, mylord!" huudahti Mortimer taisteluvalmiina.
"Minä? Mitä tarkoitatte, ystäväni?"
"Anteeksi, mylord. Näen ettette mielellänne puhu siitä, että olette käynyt ruumishuoneessa", ivaili Fairhall. "Kuulin nimittäin hiljan, että itse olitte käynyt siellä. Muuten olen minä ilmoittanut, kuka kuollut on!"
Lady Ruth katsoi vaieten mieheensä, mutta hänen katseensa osotti selvemmin kuin sanat, mitä hänessä liikkui. Kuitenkin hänellä oli riittävästi itsensähillitsemisen taitoa voidakseen vaihtaa puheenaihetta.
Hän kääntyi professoriin päin, jota istui hänen vierellään ja sanoi:
"Ettekö tahdo hiukan viinia, herra professori? Se on vanhaa hyvää lajia, jota mielelläni tahdon suositella teille! Mitä sanoisitte siitä, jos huomenna tekisimme ratsastusmatkan?"
"Siitä olisi minulle suurta huvia", vastasi puhuteltu käheällä äänellä. "Milloin voisin sitten noutaa teidät?"
"Minulla on tapana ratsastaa ulos noin kello kahdeksan. — Mutta sallikaa minun kysyä, aijotteko viipyä kauan täällä Lontoossa?"
"Noin neljätoista päivää. Palatkaamme kuitenkin vielä kerran äskeiseen puheenaiheeseemme. Mylord, minä kuulen, että olette ollut ruumishuoneessa tuntematta kuollutta. — Tiedetäänkö sitten, millä tavoin hän on kuollut?"
"Tyhmyri!" ajatteli lordi, "nyt hän taas alkaa pitkän jutun."
Ääneen hän sanoi:
"Käyn usein siellä, koska luulen, että minä siellä kerran löydän erään minulle läheisen sukulaisen ruumiin. Se on minun serkkuni Butler, joka on jäljettömiin kadonnut täällä Lontoossa. Saan nimittäin silloin periä tilan Skotlannissa."
Hän hymyili hiukan ilkeästi ja tohtori Gray ajatteli itsekseen, että lordilla oli kerrassaan pyövelin-naama. Mutta tämä jatkoi tyynesti:
"Ei näytä tiedettävän, mistä syystä tämä Bristly on kuollut. Ehkä hän oli juovuksissa ja halvaus sitten tappoi hanet!"
"Oi, ei!" huudahti nuori Fairhall liikutettuna, "Bristlyä on ammuttu takaapäin. On löydetty kuula, joka on tunkenut aivoihin heti korvan takaa ja heti aiheuttanut kuoleman."
"No — minä tuskin olin huvitettu tuosta nuoresta miehestä hänen eläessään ja olen sitä vielä vähemmän, kun hän nyt on kuollut. Rakas Lilli-neiti, miksi näytätte niin pelästyneeltä?"
"Ajattelin — tarkoitan — surkuttelen, ettei Bristlyllä ollut yhtään omaista. Hän oli hyvin hienosta suvusta syntyisin?"
Lordin sijasta vastasi hänen veljensä:
"Bristly oli aatelismies niin hyvin synnyltään kuin olennoltaan. Hän rupesi taiteilijaksi vasten omaistensa tahtoa. Nämä omaiset asuvat Irlannissa ja minä olen sähköttänyt sinne hänen kuolemastaan."
Hänet palkitsi lady Ruthin kiitollinen katse. Fairhall jatkoi:
"Tietysti viranomaiset etsivät murhaajaa. Olisin mieluimmin nähnyt, että se tehtävä olisi annettu jollekin etevälle salapoliisille, kuten esimerkiksi kuuluisalle Sherlock Holmesille."
"Sherlock Holmes on viekas ja ylpeä eikä mitään muuta", sanoi lordi terävällä äänellä.
"Olette oikeassa, mylord", sanoi tohtori Gray, "minäkään en voi sietää, että tuosta salapoliisista pidetään niin suurta melua. Hän ei ole viisaampi eikä etevämpi kuin kukaan muukaan kuolevainen ja minä voisin uskoa itsessäni olevan saman taidon kuin Sherlock Holmesilla."
Ensi kerran sitten edellisen päivän näkyi lady Ruthin kasvoilla hymy. Hän katsoi alas lautaselleen, juuri kun tohtori Gray asetti konvehtimaljan hänen viereensä ja hän huomasi, että hän silloin antoi erään paperiin käärityn makeisen pudota siihen.
Kohta sen jälteen tarjosi hän makeisen lady Ruthille.
Lady Ruth kiitti ja otti mainitun konvehtipalan, jota hän leikiten piti kädessään. Heti sen jälleen hän nousi pöydästä ja naiset menivät viereiseen vierashuoneeseen.
Täällä hän otti paperin pois konvehtipalan päältä ja löysi, niinkuin oli odottanut, paperilipun sen sisältä. Siihen oli kirjoitettu lyijykynällä:
"Minulla on johtolanka! Älkää menkö ulos taikka kirjoittako mitään kirjeitä. Antakaa salaisen odottaa!"
Lady Ruthissa vaihteli äkkiä väri, lukiessaan nämä sanat.
Hän tiesi nyt, että prosessori Graytä näyttelevä Sherlock Holmes tiesi enemmän hänen salaisuuksistaan, kuin mitä hän eilen oli hänelle uskonut.
Silmänräpäyksen häntä puistatti — mitä hän tekisi, jos Sherlock Holmes antaisi hänet ilmi? — Silloin hän oli hukassa, sillä se, joka tiesi hänen salaisuutensa, saattoi myös tuhota hänet. Mutta tämä mies ei saattanut tehdä mitään petollisia töitä. Ei, hän saattoi luottaa häneen vaikka hän vain osittain oli uskonut hänelle salaisuutensa.
Joku ääni hänen sisässään sanoi hänelle, että hän teki paraiten puhuessaan hänelle suoraan kaikki. Holmes auttaisi häntä, niinkuin oli luvannut, vaikkakin huomaisi, ettei hän ollut niin syytön, kuin miltä hän näytti maailman silmissä.
(jatkuu)
Wiipuri n:o 218 22.9.1909.
