Kuningattaren pitsileninki
Viides luku
Elävinä haudatut
"Kymmenen minuuttia yli yhdentoista", sanoi Sherlock Holmes, salalyhdyn valossa katsoen kelloaan. "Me laskeuduimme hautaan eilen illalla noin puoli yksitoista ja olemme siis yli neljäkolmatta tuntia olleet maan alla."
"Eikä meillä ole yhtään minkäänlaista toivoa päästä tästä kamalasta haudasta", vastasi Harry Taxon, joka istui umpinaisen arkun kannella ja katseli suruissaan ympärilleen.
"Tuntuu todellakin siltä kuin olisimme tuomitut vitkalleen mutta varmaam kuolemaan nälkään täällä alhaalla", vastasi Sherlock Holmes. "Ovathan kaikki yrityksemme luukun murtamiseksi osottautuneet hyödyttömiksi. Tuo kirottu luukku on niin lujatetoinen, että moni kassakaappi saisi kadehtia sitä."
"Ah, tätä kirottua nälkää, herra Holmes", valitti Harry Taxon, "minä olen aivan sairas. En luule voivani kestää enää kauempaa, sillä nälkä on minusta mitä kauhein toveri."
"Nälästä en minä niinkään välitä", vastasi Sherlock Holmes, "mutta jano. No, kaikeksi onneksi on minulla piippuni, että voin vetää pari savua. Kas tässä", sanoi salapoliisi ja otti tupakapussistaan palan leikattua tupakkaa, "pureskele tätä, onhan sekin jotakin ja se synnyttää vilkkaampaa nesteiden erottautumista. Estää ainakin kielen kuivamasta."
"Kiitos, herra Holmes", vastasi Harry Taxon nousten ottamaan vastaan tupakkaa. "En koskaan elämässäni ole uskonut, että näin suurella mielihyvällä ottaisin suuhuni purutupatkaa, mutta nyt minä märehdin tätä inhottavaa mälliä yhtä taitavasti kuin vanhat merimiehet."
Sillä välin oli Sherlock Holmes sytyttänyt lyhyen piippunsa. Niin kauan kuin oli mahdollista, oli hän pidättäytynyt tupakoimasta hautaholvissa kunnioituksesta vainajia kohtaan, jotka siellä lepäsivät, mutta salapoliisi oli niin intohimoinen tupakoitsija, että hänen oli aivan mahdotonta pitää rakasta piippuaan poissa suusta kauempaa kuin neljäkolmatta tuntia. Sitä paitsi ajatteli hän tupakoidessaan parhaiten ja nyt täytyi hänen ajatella keinoa päästäkseen pois tästä haudasta.
Sherlock Holmes tuprutti savuja innokkaasti, lopuksi itse kokonaan peittyen savupilveen. Mutta äkkiä nousi hän, karisti tuhkan piipustaan ja sanoi:
"All right, poikani."
"Mitä tarkoitatte, herra Holmes?" kysyi Harry Taxon hiljaisella äänellä.
"Tarkoitan, että me puolen tunnin kuluttua olemme ulkona tästä kirotusta luolasta. Että minä en ennen tullut sitä ajatelleeksi. Mutta tämmöisissä tilaisuuksissa tulee aina ajatelleeksi viimeksi juuri sitä, mikä on lähinnä."
Näitä sanoja lausuessaan Sherlock Holmes veti verkalleen taskustaan revolverinsa.
"Herran tähden, mitä aijotte tehdä?" kiljasi Harry ja hyppäsi pystyyn arkulta, jonka kannella oli istunut. "Herra Holmes, ettehän vain tahdo lopettaa elämäänne? Ette suinkaan voi sitä kutsua aseman pelastamiseksi?"
"Olento minä narri, poikani?" vastasi kuuluisa salapoliisi hyvin rauhallisena. "Ha, ha, olipa se ajatus, joka voi saada minut nauramaaan kohti kurkkuani täällä haudan ruumisarkkujen keskellä. Sherlock Holmes ampuisi kuutan otsaansa! Ei rakas Harry, se on kyllä viimeinen, mitä minä teen. Enkä minä muuten usko, että voisinkaan kohottaa revolwerin itseäni vastaan, sillä terveellä järjellä varusrettu ihminen ei voisi koskaan ottaa niskoilleen semmoisen kuoleman häpeää."
Sherlock Holmes avasi nyt revolverinsa ja otti siitä ulos kuusi patruunaa.
"Harry", sanoi hän, "otahan ylös tuo pikku näveri, jonka kaikeksi onneksi otimme mukaan, ja kaiva luukkuun kymmenen reikää. Sinä yletät hyvin, kun nouset portaille seisomaan. Mutta kiiruhda; minun on sillä välin tehtävä muita valmistuksia."
Seisoen jalustalla oevalla arkulla salapoliisi avasi nyt patruunat ja keräsi huolellisesti niistä ruudin paperilapun päälle.
"Harry", huusi hän sitten, "älä unohda tehdä kolme reikää aivan saranoitten viereen, siihen kohtaan, missä luukku on kiinnitetty lattiaan."
Harry teki kiivaasti työtä näverillään. Siitä lähti suriseva ääni, joka oli ainoa tällä kertaa hautaholvissa kuultava.
Sherlock Holmes oli nyt saanut uutta toimittamista. Hän oli kiertänyt auki pitkän rihman, joka hänellä oli taskussaan. Nyt astui hän pienen lampun ääreen, joka ennen vanhaan varmaankin oli palanut hautaholvissa, kun Dumbartonit olivat katolilaisia Maria Stuartin aikoina. Se oli n. s. ijäisyyslamppu ja Sherlock Holmes löysi siitä, mitä etsi, nimittäin hiukkasen öljyä. Tällä öljyllä hän voiteli rihman niin hyvin, kuin se vain kävi päinsä.
"Reijät ovat valmiit", ilmoitti nyt Harry.
"Hyvä, ryhtykäämme siis toimeen", sanoi salapoliisi. "Mutta meidän pitää olla ylen varovaisia, että emme kadota yhtään kalliista ruudistamme."
Sherlock Holmes nousi nyt portailla. Hän pisti kuhunkin Harryn kaivertamaan reikään hiukkasen ruutia ja painoi sen sitten umpeen tupakilla. Luukun keskellä olevaa reikää hän vielä suurensi. Siihen pani hän erityisen paljon ruutia ja heti sen jälkeen siihen voidellun rihman toisen pään.
"Kas noin, poikani', sanoi hän sitten, "nyt on kaikki valmiina. Mene sinä etäisimpään nurkkaan, minä tulen heti perästä."
Minuuttia myöhemmin seisoi salapoliisi Harryn vieressä. Mukanaan toi hän sinne luukkuun kiinnitetyn voidellun rihman toisen pään.
"Rukoile nyt harras rukous, poikani, jotta yrityksemme onnistuisi", nauroi salapoliisi. "Sytytä nyt tulitikku, Harry."
Tulitikku leimahti.
Pidä sitä rihmassa kiinni, kunnes huomaat, että nousee säkenöiviä kipunoita."
Harry piti palavaa tulitikkua langan päässä, kunnes kuului äkkiä kumea jysähdys ja koko hautakappeli tuntui hyppivän perustuksiaan myöten. Sitten putosi kuin sateena holviin puusirpaleita.
"Se on onnistunut!" huudahti Sherlock Holmes riemuissaan. "Luukku on auki, me olemme vapaat. Sillä mitä tuolla ylhäällä olevaan porttiin tulee, niin voimme arvata sen yhtä hyvin kuin ennenkin tiirikalla numero 17. Tule perästäni, Harry, meillä ei oli enää mitään pelättävää."
"Oi, nyt minä voin pian saada ruokaa! Vapaat, vapaat", riemuitsi Harry, eikä puuttunut paljon, että hän ei heittäytynyt herransa kaulaan.
"Pian poikani", vastasi salapoliisi, "olet saava syödä ja juoda niin paljon kuin mielesi tekee."
Sitten törmäsivät he ylös portaita. Luukku ei pidättänyt heitä enää ja helposti pääsivät he hautakappelin ylimpään huoneeseen. Muutamia minuutteja myöhemmin olivat he ulkona vapaassa luonnossa.
Oli kirkas elokuun yö. Kuu ja miljoonat pikku tähtöset paistoivat, ja he imivät ahnaasti raitista yöilmaa.
"Ah, onpa tämä ihanaa", sanoi Sherlock Holmes. "Minun täytyy tunnustaa, että minä eniten kaipasin raitista ilmaa, Harry. Nyt olen taas oikeassa elementissäni."
"Menemme kaiketi kotiin?" kysyi Harry.
"Luonnollisesti", nauroi salapoliisi, "me palaamme ravintolaan niin pian kuin mahdollista. Siis kiiruusti puiston halki."
Mutta tuskin olivat he kulkeneet sataa astelta, kun salapoliisi äkkiä kävi seuralaisensa käsipuoleen ja veti hänet luokseen.
"Vaiti, ei ääntäkään!" kuistasi hän. "Tuolla, näetkös tuolla etäällä. Vanhan tammen luona, jonka salama on iskenyt kappaleiksi? Alas maahan, Harry."
Harry Taxon tunsi vedettävän itseään maahan, ja kun hän tiesi, mitä se merkitsi, ojentautui hän pitkin pituuttaan. Sherlock Holmesin esimerkkiä seuraten kohotti hän vain vähän päätään. Mutta silläkertaa ei kuulunut hiiskahdustakaan. Puuta vasten nojautui vain yksi ainoa ihmisolento, jonka salapoliisi heti oli tuntenut. Se oli se harmaatukkainen vanha nainen, jonka he jo kerran ennen olivat tavannet puistossa, silloin erään nuoremman seuralaisen kanssa.
"Aivan varmaan se jotakin merkitse", sanoi Sherlock Holmes itsekseen, "että vanhus seisoo tuolla puun vieressä yksinään ja odottaa jotakin. Jos hän olisi nuori nainen, niin voisi tietysti otaksua, että kysymyksessä olisi joku rakkauskohtaus, jossa sanan varsinaisessa merkitksessä olisi toimitettava jotakin suullista asiaa. Mutta tuo vanha, ruma, paksu, nainen — — hän odottaa varmaankin jotakin tärkeätä tiedonantoa."
Nyt kuului ropinaa pensaikosta. Oksat hajaantuivat ja näkyviin tuli toinen olento vanhuksen viereen.
"Cora Dessalines", kuiskasi Sherlock Holmes melkein äänettömästi. "Hitto soikoon, se tunnustus minun on annettava ranskalaiselle, että kaunis hän on, kuin paholainen itse."
Ja Cora oli todellakin hurmaavan kaunis. Taiteellisesti oli hän heittänyt tukan hartioilleen, hänen kihara tukkansa lainehti vapaasti olkapäillä ja kaksikymmenvuotiaat kauniin nuoren kasvot esiintyivät kuunvalossa Iumoavan ihanina.
"Sapristi, kuinka kauan olet antanut minun odottaa, Cora", huudahti harmaatukkainen vanhus huomatessaan kauniin nuoren tytön.
Cora kohautti välinpitämättömästi reheviä, ihmeen hyvin muodostuneita olkapäitään.
"Anteeksi, mamma", vastasi hän. "Sinä näyt luulevan, että minä voin toimia kokonaan oman tahtoni mukaan, mutta et voi aavistaakaan kuinka varovainen minun pitää olla voidakseni varastautua metsään ulos linnasta."
"Kuinka pitkälle olet päässyt lordin kanssa?"
Cora rypisti halveksivasti huuliaan.
"Sanon sinulle, mamma, että semmoista miestä en ylipäänsä ole vielä tosiaan ennen tavannut", vastasi hän pariisittaren täydellisellä kevytmielisyydellä. "Joko on hänellä kivi rinnassa taikka on hän puusta kitattu, mutta lihaa ja verta hän ei ole niinkuin tavalliset ihmiset."
"Sinä olet varmaan liian kylmä häntä kohtaan. Sinun on pantava hänet oikein silmiesi ristitulen alaiseksi. Osaathan sinä yleensä saada miesten vaistot liikkeeseen."
"Sen konstin minä osaan, olen varma siitä, mamma, ja minä käytän sitä Dumbartonin linnassa niin hyvin kuin vain mahdollista. Mutta lordiin ei pysty mikään. Hän kohtelee minua mitä suurimmalla kunnioituksella, vakuuttaa minulle yhä uudestaan mitä suurimmalla kiireellä jouduttavansa meidän häittemme valmisteluja, mutta — — hänen kädenpuristuksensa on kylmä kuin jää, hänen katseensa on surullinen ja koko hänen olentonsa niin ikävä, että hän kiusottaa minut melkein kuoliaaksi."
"Joku on teidän välissänne", vastasi nyt vanhus. "Usko minua Cora, emme ole vielä laskeneet verkkojamme tarpeeksi huolellisesti."
"Kukapa seisoisi minun ja lordin välissä, kun hän on täysin vakuutettu, että hänen vaimovainajansa on antanut hänelle nimenomaisen käskyn tehdä minut lady Dumbartoniksi?"
"Kuinka sinä olet lyhytnäköinen! Etkö sitten ymmärrä, että meidän on tehtävä tämä mies vielä yksinäisemmäksi kuin mitä hän jo on? Hän rakastaa pikku Violetia, tuhlaa kaiken rakkautensa tyttäreensä ja vasta kun Violet on poissa tieltä, on hän heittäytyvä sinun syliisi,— — silloin vasta on hän sinun."
Kuullessaan nämä vanhan naisen sanat teki Harry Taxon liikkeen, kuin tahtoisi hän syöstä pystyyn ja heittäytyä tuon heittiön kimppuun. Mutta Sherlock Holmes laski kätensä hänen niskaansa. Hän painoi pojan kasvot maahan, niin että Harry sai oikein täysin siemauksin haistella tuoretta ruohoa.
"Sinä luulet siis, mamma, että meidän on raivattava pois Violet?" kuistasi Cora. "Mitä sanoo siitä Eugen?"
"Veljesi on siitä aivan samaa mieltä", vastasi vanhus. "Me olemme muuten laatineet jo suunnitelman. Sinun on otettana Violet mukaasi kävelylle ja silloin — — — "
"Vaiti, mamma, minusta tuntui juuri, kuin joku olisi liikkunut tuolla oksien välissä."
Sherlock Holmes otti nyt varovaisuuden vuoksi esiin puukkonsa ja pani sen viereensä ruohostoon. Mutta hänen pelkonsa, että naiset lähtisivät tutkimaan asiaa, jolloin hänet ja Harry ehkä huomattaisiin, oli turha, sillä vanhus sanoi välinpitämättömästi:
"Se on kai joku eläin, joka on kätkeytynyt pensaikkoon. Mutta voimmehan lähteä täältä. Minä saatan sinut linnaan ja kerron matkalla sinulle meidän suunnitelmamme. Haa, voin tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin minulle ja veljellesi ilmoitetaan, että me saamme astua asumaan Dumbartonin linnaan!"
"Se on kovin uskallettua, mamma. Ajattelehan, jos lordi tuntisi sinut?"
"Vieläkö mitä, minä olen ikävä kyllä muuttunut kovin paljon siitä ajasta, kun lordi näki minut joka päivä. Hänellä ei ole oleva aavistustakaan, että hänen vaimonsa äiti kerran — ha, ha, minun pitää nauraa, kun ajattelen, mitenkä viisas ihminen voi käyttää hyväkseen semmoista vähäpätöistä seikkaa, että on kerran sattumalta saanut kuulleeksi salaisuuden. Tule nyt, Cora, menkäämme. Violetin asia on järjestettävä niin pian kuin mahdollista."
Molemmat naiset katosivat tammen luota ja heidän äänensä häipyivät vähitellen etäisyyteen.
Sherlock Holmes nousi. Hänen kasvoillaan kuvastui kamala vakavuus.
"Heittiöt", murahti hän. "Päästäkseen päämääräänsä eivät he kammo murhata viatonta lasta. Ja lordi Harald raukka ei aavista, minkälaista käärmettä hän imettää povellaan."
"Mutta sen voi hän heti saada tietää", huudahti Harry hiljaisella äänellä, "sillä nyt, herra Holmes, te ette kai viivyttele koko sakin vangitsemista."
"Se olisi tyhmintä, mitä voisin tehdä, poikani", sanoi Sherlock Holmes ravistaen päätään. "Me molemmat, sinä ja minä, tiedämme, että Cora Dessalines ja hänen äitinsä samoin kuin hänen siivo veljensä ovat rikollisia, jotka tahtovat saada käsiinsä Dumbartonin perheen linnan ja suunnattoman omaisuuden. Sillä lordi Haraldin hengestä en minä paljon maksaisi sen jälkeen, kun hän kerran on mennyt naimisiin Coran kanssa. Mutta vaikka me sen tiedämmekin, niin emme voi sitä vielä toistaiseksi todistaa. Ja sitä paitsi, pääasia on, että lordi Harald itse huomaa, kuinka hävyttömästi häntä on petetty. Se mies parka on semmoisessa sieluntilassa, että häneen ei saa jättää pienintäkään epäilystä. Hänen on päästävä käsittämään, että hänen vaimovainajansa ilmestyminen oli pelkkää ilveilyä, joka tehtiin uskottavaksi käyttämällä kuningattaren kuuluisaa pitsileninkiä.
Tule nyt, Harry. Tänä yönä ei ole mitään tapahtuva, joka voisi olla vaarallista lordille taikka Violetille. Ja meillä on kai täysi syy syödä ja nukkua, sillä nyt minäkin alan huomata, että minullakin on nälkä."
Ja pitkin askelin harppasi salapoliisi ja hänen seuralaisensa kyläravintolaa kohti.
(jatkuu)
Wiipuri n:o 189-190 19-20.8.1909.
