Lady Ruthin avioliitto
9 luku
Taistelu elämästä ja kuolemasta
"Lilli!" huusi haavoitettu Fairhall sisarelleen, "tule sisään, sillä minä tahdon sanoa sinulle jotakin!"
"Mitä sitten tahdot, rakas veli?" kysyi nuori tyttö, huolestuneena kumartuen hänen puoleensa.
"Lilli, en luule, että on oleva niin vaikeata saada selville, kuka on ampunut luodin. Kas tuossa — luoti on seinässä!"
Pronssikoristeilla varustetussa puuvuorauksessa oli todellakin pieni luoti, jota ei tähän asti oltu huomattu.
"Voitko sinä luodista nähdä, kuka luodin on ampunut?" kysyi Lilli.
"En, en varmasti, mutta se on harvinaisen hienoa mallia ja aivan samallainen kuin se, joka aiheutti Bristlyn kuoleman."
"Voit kenties olla oikeassa", vastasi nuori nainen miettien.
"Muuten", jatkoi veli, "tunnen olevani koko lailla tointunut jälleen!"
"Kuinka olen iloinen siitä, etta haava oli vaaraton", vastasi sisar osaaottavasti. "Lisälehdissä sinut jo tietysti on otettu hengiltä. Herra Holmes tulee tänne vielä kerran tänään", sanoi Lilli. "Hän on kunnon mies, mutta olkoon kuinka etevä niin en kuitenkaan usko hänen voivan luoda valoa murha-asiaan."
"Mutta sen minä uskon, neitiseni", sanoi jykevä ääni ovelta.
Sherlock Holmes seisoi kynnyksellä.
"Kas tässä", sanoi Fairhall, "katsokaa tuota luotia tuolla seinässä! Eikä se ole aivan samaa kokoa kuin se toinen?"
Sherlock Holmes otti veitsen taskuskaan ja irroitti luodin seinästä.
"Kautta Jumalan, olette oikeassa. Nyt toivon helposti pääseväni päämäärään. Mutta sallikaa minun nähdä paikka, josta pahantekijä on voinut astua sisään. — Tämän akkunan kauttako te luulette hänen tulleen?"
"Niin minä luulen. Lepäsin sohvalla aivan sen vieressä. Mutta mitään jälkiä ei näy akkunassa eikä puutarhassa."
Ääneti meni kuuluisa salapoliisi akkunan luo. Hän seisoi useita minuutteja sen edessä tarkastellen puuta. Sitten hän meni pienen verannan kautta puutarhaan.
"Tuskinpa te löydätte mitään, herra Holmes", huusi Fairhall hänen jälkeensä. "Eilen ei ole satanut ja sitä ennen ei voinut huomata mitään jälkiä käytävien hiekassa."
Salapoliisi ei vastannut mitään. Mutta hän kumartui alas ja nosti jonkun pienen esineen, joka oli maassa ensimmäisen porrasaskeleen luona.
Se oli sikarin pätkä.
"Tehän tupakoitsette, lordi Fairhall?" kysyi hän palaten tämän luokse.
"Niinpä tietenkin. Tehän tunnette minun lajini. — Se on vain hienointa tuontitavaraa!"
"No", huudahti Sherlock Holmes, "silloin ei tämä ole teidän lajianne! Ellen erehdy, on tämä aivan halpaa, hollantilaista tavaraa. — Minä annan kuitenkin asiantuntijan arvostella sitä."
"Taivas, herra Holmes, kuinka voi tuo halpa sikaari niin innostuttaa teitä?"
"Ettekö ymmärrä sitä? Tunnen teidän puutarhurinne ja tiedän, että hän polttaa vain piippua niinkuin minäkin, ja jos sikaari olisi ollut siinä enemmän kuin kaksikymmentäneljä tuntia niin se olisi ollut pehmentynyt taikka kostea. — Sillä kaiketi te muistatte, että toissa päivänä satoi kovasti."
"Ah! — Ja nyt uskotte, että mies, joka on ampunut luodin — "
"On pudottanut taikka heittänyt pois sikaarin", lisäsi siihen salapoliisi.
"Kautta Jupiterin, teillä on terävät silmät!"
"Tänäänkö te sen vasta huomaatte?" kysäsi salapoliisi hyvänsävyisällä ivalla. "Odottakaa minua kymmenen minuuttia, niin minä katson, enkö saa selville, kuka on polttanut tätä sikaaria!"
Näin sanoen hän kiiruhti ulos ja istuutui odottavaan vaunuun ja ajoi siihen klubiin, johon lordi Loncester kuului. Hän oli huomannut jotakin erikoista sikaarinpätkässä, jota hän piti kädessään. Siinä oli nimittäin useita keltaisia pilkkuja, joita tavallisesti löytyy hylkytavaroista. Klubin rahastonhoitaja, jolta herroilla myös oli tapana ostaa sikaareja, otti salapoliisin kohteliaasti vastaan.
"Te ette ole ollut täällä pitkään aikaan, herra Holmes! Millä voin palvella teitä?"
"Vain pienellä tiedonannolla. Voitteko sanoa minulle, polttavatko herrat täällä vain hyviä Havannan sikaareja?"
"Varjelkoon, niitä on vain muutamia", vastasi puhuteltu halveksivalla hymyllä. "Sitä paitsi on nykyään eniten muodissa polttaa noita kirotuita paperosseja. Mutta löytyy kai joitakuita, jotka ostavat tuontitavaraa."
"Ahaa! He kai ovat jäsenistä rikkaimmat, esimerkiksi lordi Loncester?"
"Mitä? Tuo nälkänylkyri, olin vähällä sanoa! Ei, herra Holmes, hän polttaa vain "Extrafortea" ja se on aivan erikoista laatua. Se on sillä tavalla, että kaikki muut juoksevat tiehensä, kun hän sytyttää semmoisen sikaarin."
"Vai niin, sen voin melkein uskoa. Polttaako hän hylkysikaareja?"
"Polttaa, herraseni, ja kaikkein huonointa lajia. Hän rakastaa erikoisesti pilkullisia. — Minä kokoon aina ja panen sellaisia talteen laatikkoon häntä varten. Minä kutsun niitä näin itsekseni "turvesavuiksi."
"Ah, olkaa ystävällinen ja näyttäkää minulle yksi sellainen!"
"Miksi niin, herra Holmes? Ette suinkaan te tahdo polttaa sellaista roskaa? Tässä on joka tapauksessa laatikko, jos tahdotte niitä nähdä!"
Sherlock Holmes heitti vain pikaisen silmäyksen laatikkoon ja hän tiesi tarpeeksi.
"Nyt on tarpeeksi!" huudahti hän nauraen. "Ei, kiitän, tuon lajin jätän mielelläni korkea-arvoiselle lordille."
Kymmenen minuuttia sen jälkeen astui Sherlock Holmes jälleen lordi Fairhallin asuntoon.
"Rakas ystäväni", huudahti hän, "ei ole enää mitään epäilystä siitä, että pahantekijä on lordi Loncester, joka on tahtonut toimittaa niinhyvin Bristlyn kuin teidätkin maailmasta. Pyydän teitä sen vuoksi iltapäivällä seuraamaan minua poliisin luo. — Mutta mitä tämä on?"
Hänen tarkka korvansa oli kuullut, että eteisessä useampia herroja lausuttiin nimeä "Sherlock Holmes."
Samassa silmänräpäyksessä tuli Lilli neiti huoneeseen, huutaen:
"Herra Holmes, tuolla ulkona on eräs tyttö, joka pyytää saada heti puhutella teitä!"
"Eräs tyttö?" toisti salapoliisi ja meni ulos, kosta hän heti aavisti pahaa.
Eteisessä seisoi punainen Jessie.
"Mitä tämä merkitsee!" huudahti salapoliisi, rypistäen otsaansa. "Kuka on laskenut teidät ulos?"
"Mutta, herra Holmes, onko tämä ensi kysymyksenne? Tulen tänne etsittyäni teitä turhaan kaikkialta ja sitten teillä ei ole minulta muuta kysyttävää?"
"No, hitto vie, sanokaa sitten, mitä minulta tahdotte, koska tänne tulette!"
"Tulen peruuttamaan sanani, herra Holmes", sanoi Jessie niin suurella arvokkuudella kuin mahdollista. "Teidän kotonanne on tapahtunut jotakin kauheata! Lordi Loncester on ollut siellä ja vihan vimmoissaan etsinyt teitä. Ja kun te ette ollut kotona, on hän palvelijainsa avulla vanginnut ja vienyt pois apulaisenne — "
"Mitä? Onko lordi kuljettanut Harryn pois? Kuinka se on mahdollista?"
"En tiedä, kuinka se tapahtui, mutta äkkiä kuulin vanhan lordin äänen ja tunsin sen heti. Löin ovelle, kunnes emäntänne avasi sen ja häneltä sain sitten tietää, mitä oli tapahtunut. Minä kiiruhdin luoksenne sanoakseni teille, missä voisitte löytää apulaisenne, ellei se ole myöhäistä. Tarkoitan, jos hän vielä on elossa."
Sherlock Holmes pui nyrkkiä.
"Jos Harrylle on jotakin tapahtunut", hän sanoi, "niin saa lordi palkkansa siitä. Mutta kuinka te muuten tiedätte, missä hän on?"
"Rouva Bonnet sanoi, että hän selvästi kuuli lordin sanoivan palvelijoilleen: "Themsin veistamölle," — Enempää en tiedä."
"Siinä on kylliksi!"
Hän kiiruhti jo ovea kohti, jolloin hän vielä kerran kääntyi epäilevänä takaisin.
"Mitä syytä teillä, Jessie, oikeastaan on, ilmaista minulle nämät tiedot?"
"Enkö jo kerran ennen ole teille sanonut, etten ole saanut rahoja lordilta? Ja missä on timanttisormus, jonka hän lupasi minulle? En kauempaa luota häneen, mutta ehkä te osotatte kiitollisuuttanne helisevällä rahalla?
"Siinä suhteessa ette liene erehtynyt, Jessie", sanoi salapoliisi. "Mutta seuratkaa nyt minua veistämölle!"
"Ei, kiitoksia, menen mieluummin asuntooni, levätäkseni niitten vaivojen jälkeen, jotka olen luonanne saanut kestää".
Sherlock Holmes hyppäsi vaunuihin ja ajoi veistämölle. Tultuaan sanotulle paikalle, astui hän ajoneuvoista. Täällä oli melkein tyhjää ja autiota tähän aikaan. Turhaan hän kysyi eräältä työmieheltä, jonka tapasi, oliko tämä nähnyt kahden miehen raastaman kolmatta mukanaan.
Salapoliisi käveli etsien ympäri ja kuunteli jokaista ääntä. Äkkiä hän oli kuulevinaan vaikeroimista, joka kaikesta päättäen kuului tyhjästä vajasta, jonka ovi oli auki.
Sherlock Holmes kiiruhti sinne sisään. Samassa silmänräpäyksessä tunsi hän kahden miehen tarttuvan itseensä. Vaikeroiminen oli lakannut. Salamannopeudella selvisi hänelle, että hän oli joutunut ansaan. Dick ja Ebe, Jessien molemmat ystävät, olivat heittäytyneet hänen ylitsensä ja koettivat kaataa hänet maahan.
Nopeasti oli Sherlock Holmes vetänyt esiin revolverinsa ja laukaissut. Haavoitettuna hartioihin syöksyi Dick tuskasta ulvoen polvilleen.
"Kirottu koira", huusi hän, "voitko purra, vaikka olet melkein kadotettu?"
"Melkein ei ole kokonaan", sähisi salapoliisi. "Kurjat roistot kuvittelitteko te mielessänne tekevänne minut vaarattomaksi, sillä, että minä uskoin naiseen?"
Ebe taisteli vastaamatta. Mutta Dick oli kiroillen laahustanut lähemmä ovea riisuakseen takkinsa ja tutkiakseen haavaa. Samalla hän huusi Ebelle:
"Pidä häntä kiinni, Ebe! Työnnä veitsi hänen ruumiiseensa. Ha, ha, haa, tämän oli Jessie hienosti ajatellut, houkutellessaan ketun tänne käsiimme!"
Sherlock Holmes piteli vihamiehensä käsivarresta estääkseen häntä tarttumasta veitseen. Äkkinäisellä tempauksella oli Ebe onnistunut saamaan oikean kätensä vapaaksi silmänräpäykseksi — upotti ravakasti kätensä taskuun ja sai veitsensä esiin. Mutta saadakseen sen terän esiin täytyi hänen saada toverinsa apua.
"Piru soikoon, tulehan tänne!" huusi hän Dickille. "Niin vaikeasti et kaiketikaan ole haavoittunut, ettet voi auttaa minua, pelkuri raukka!"
Kiroillen ryömi Dick nyt lähemmä, otti toiselta veitsen ja avasi sen vaivalloisesti.
"Kas niin!" irvisteli hän. "Nyt minä, Ebe, autan sinua!"
Hän kömpi nyt lähemmä taistelevia voidakseen iskeä sopivalla hetkellä. Hän kohotti jo käsivartensa — mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän iski, käänsi Sherlock Holmes vastustajansa siten, että veitsi tunkeutui tämän keskiruumiiseen.
Kauheasti valittaen päästi Ebe otteensa.
"Sinä mieletön narri", sähisi hän Dickille, "sinä olet haavottanut minua! Taikka ehkä olet tehnyt sen tarkoituksella, onneton roisto?"
Dick ei vastannut tähän loukkaukseen. Hän nousi äkisti ylös ja syöksyi vielä kerran salapoliisia vastaan. Silloin kuului ulkoa reippaita askeleita. Kirkas ääni huusi Sherlock Holmesin nimeä.
"Täällä, Harry! Täällä vajassa", vastasi hänen herransa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi Harry lordi Fairhallin seuraamana vajaan. Kaksi laukausta pamahti. Verta vuotaen vaipuivat molemmat pahantekijät maahan, — Sherlock Holmes oli pelastettu!
"Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti Fairhall, joka itse tuskin saattoi pysyä pystyssä, "Me emme siis tulleet liian myöhään!"
"Mutta mitä sitten on tapahtunut?" kysyi Sherlock Holmes. "Selittäkää nyt asia minulle!"
"Oo, se on pian kerrottu. — Tuo punainen Jessie petti minut, ollen saavinaan huoneessaan suonenvetokohtauksen. Kuulin hänen huutavan ja kierittävän itseänsä ympäri ja kun minä hätääntyneenä avasin oven kiiruhtaakseni hänen avukseen — niin hän syöksyi ohitseni, mutta oli hänellä tarpeeksi mielenmalttia teljetä minut huoneeseen.
"Mutta poika", sanoi Sherlock Holmes nuhdellen, "etkö voinut huutaa rouva Bonnettia?"
"Hän oli mennyt ulos ostoksille. Minä löin ja koputin turhaan ovelle."
"Ja minä", huudahti Fairhall, "en pitänyt, että kaikki oli oikealla tolalla tämän naisen suhteen. Kun te jo olitte poissa, herra Holmes, tuli Lilli sisään luokseni ja kertoi minulle koko historian. Silloin läksin heti teidän asuntoonne koska tahdoin varmentaa hänen kertomuksensa todenperäisyyttä."
"Niin, ja sitten tuli lordi Fairhall oikeaan aikaan", lisäsi Harry, "vapauttaakseen minut ikävästä asemastani, koska Bonnet oli juuri tullut sisään, niin että hän saattoi laskea lordi Fairhallin sisään ja niin minä pääsin vapaaksi, jonka jälkeen me ajoimme tänne automobiililla."
"Kiitos!" sanoi Sherlock Holmes, puristaen ensin lordi Fairhallin Ja sitten Harryn kättä. "Olitte melkein hiuskarvan verran tulla liian myöhään. Punainen Jessie oli lähettänyt ystävänsä tänne sitä varten, että he tekisivät lopun minusta. Mina olin niin narrimainen, että uskoin tuota punaista velhoa."
Hän kumartui alas molempien roistojen yli, jotka makasivat liikkumattomina maassa. Sekä Dick että Ebe näyttivät olevan tiedottomina. Salapoliisi kohautti halveksien olkapäitään. Mutta hän oli tottunut suurimmissakin rikoksentekijöissä näkemään kanssaihmisensä ja sen vuoksi hän lähetti Harryn lähimpään poliisivartiokonttoriin puhelimitse hankkimaan lääkäriä ja sairasvaunuja. Hän pyysi myös lordia poliisikonttoriin kertomaan, mitä oli tapahtunut.
Itse hän jäi haavoittettujen luo, kunnes saapui apua.
(jatkuu)
Wiipuri n:o 227 ja 230 2. ja 6.10.1909.
