Kolmas luku - Hansikas

alkuun

Kullankaivajan majan salaisuus


Kolmas luku

Hansikas






Ovi avautui verkalleen ja korkeakasvuinen, hienosti puettu mies, jonka kasvoja varjosti musta parta, astui huoneeseen. Sherlock Holmes nousi tuoliltaan kirjoituspöytänsä äärestä ja meni häntä vastaan.

"Ketä minulla on kunnia puhutella?" kysyi hän.

"Olen Artur Titchburn", vastasi vieras, "ja minä olen iloinen oppiessani tuntemaan kuuluisan salapoliisin Sherlock Holmesin."

Näin sanoen ojensi Artur Titchburn tummankeltaisiin hansikkaisiin puetut kätensä Sherlock Holmesia kohti. Harvinaisen ystävällisesti tarttui salapoliisi häntä käsiin ja puristi niitä. Mutta hän mahtoi käyttäytyä hiukan kömpelösti, sillä vieraan vasemmasta kädestä puristi hän vain sormenpäitä. Siinä silmänräpäyksessä, kun hän tarttui noihin viiteen sormenpäähän, sanoi hän itsekseen:

"Vasemman käden keskisormen jatkona on hansikkaassa pumpulitäyte — miehellä ei siinä sormessa ole ensimäistä niveltä. Artur Titchburn on Patrick Scott."

Kekustelu Artur Titchburnin ja salapoliisin välillä oli lyhyt, mutta sisältörikas. Titchburn kertoi äsken palanneensa Amerikasta, missä oli ollut yhdeksän vuotta. Vaikka hän oli tunnetun lontoolaisen miljoonamiehen, pankkiiri Titchburnin poika, oli hänellä ollut hyvin työlästä Amerikassa, sillä hän oli lähtenyt Lontoosta kovasti riideltyään isänsä kanssa ja ottamatta enemmän rahaa, kuin mitä tarvittiin matkaan ja välttämättömimpiin menoihin. Syynä tähän riitaan oli ollut se, että hän oli rakastunut puutarhurin tyttäreen.

"Amerikassa sain minä käydä kovaa koulua", jatkoi Titchburn esitystään, "ja minun täytyi tehdä kaikenlaista työtä. Vihdoin houkuttelivat minut Kaliforniassa tehdyt kultalöydöt koettamaan siellä onneani ja minä liityin kullankaivajiin. Mutta ei sielläkään muuttunut onni minulle suosiolliseksi, vaan oli minun noitten hurjien ihmisten keskessä kestettävä kovia päiviä.

Silloin sain eräänä päivänä tiedon, että isäni oli kuollut ja että hän ei, kuten pelkäsin, ollut tehnyt minua perinnöttömäksi. Luonnollisesti minä heti tämän tiedon saatuani lähdin kotiin. Noin kymmenen päivää takaperin saavuin Lontooseen ja nyt, kun olen jälleen siinä talossa, jossa olen syntynyt ja kasvatettu ja uudestaan rupean totuttautumaan vanhoihin oloihin, pyrin minä poistamaan viime vuosien muiston. Nyt ajattelen jälleen Nelly Milleriä.

Mitähän hänestä on tullut, olen itseltäni kysellyt, onko hän naimisissa, elääkö hän vielä, onko hän naimaton, elääkö ehkä köyhissä oloissa. Pelkään melkein, etta asia on viimemainitulla tavalla, sillä isäni oli heti, kun minun rakkauteni Nelly Milleriin tuli tunnetuksi, ajanut hänen isänsä, meidän puutarhurimme pois, vaikka hän ennen oli ollut mieheen tavattoman tyytyväinen. Ja kun Nellyn isä jo silloin oli vanha, pelkään, että hän ei enää saanut uutta paikkaa."

Sherlock Holmes olisi voinut täydellisesti vastata näihin Nellyä koskeviin Titchburnin kysymyksiin. Vähän aikaa sitten oli tyttö istunut samalla tuolilla, jolla tuo hieno mies nyt istui. Salapoliisi tiesi, että Millerin perhe oli kärsinyt puutetta, sitten kun heidän oli pitänyt muuttaa Titchburnilta. Hän tiesi, että isä oli kuollut ja että äidin oli täytynyt elättää itseään pesijättärenä siihen saakka, kun ainoa tytär, Nelly, joka oli opetellut konekirjoittajaksi, taitavuudellaan ja uutteruudellaan oli saanut niin suuren ansion, että hän voi auttaa äitiä. Kaiken tämän olisi Sherlock Holmes voinut sanoa, mutta hän ei tahtonut.

"No, mitä aijotte te nyt tehdä, arvoisa herra?" kysyi hän levollisesti. "Luultavasti tahdotte tavata tuon onnettoman tytön, joka oli teidän nuoruutenne lemmitty ja jonka suhteen teillä kuitenkin on jonkinlaisia velvollisuuksia."

"Tavata hänet?", sanoi Artur Titchburn harvakseen, molemmin käsin vedellen pitkää partaansa. "En, mr Sherlock Holmes, minusta on parempi, että en näkisi Nellyä. Mitäpä siitä olisi hyötyä? Minä olen nyt yhdeksän vuotta vanhempi ja tajuan, että rakkauteni tuohon puutarhurin tyttäreen ei ollut muuta kuin nuoruuden haaveilua. Sitä paitsi olen minä nyt pankkitoiminimi Titchburn & C:n päällikkö eikä minun olisi sopivaa mennä naimisiin Nelly Millerin kanssa, varsinkin kun minulla on toisia suunnitelmia siinä suhteessa."

"Ahaa, teillä on toisia suunnitelmia", sanoi Sherlock Holmes ääneen. Itsekseen hän ajatteli: "Kuinka vähän moiselle roistolle merkitseekään murrettu ihmiselämä!"

"Mutta minä en tietysti tahdo päästää Nellyä joutumaan turmiolle", jatkoi Artur Titclburn. "Minä tahdon näyttää, että olen vieläkin kiitollinen niistä ihanista hetkistä, jotka hän minulle on lahjoittanut. Sen vuoksi olen kääntynyt teidän puoleenne, mr Sherlock Holmes, pyytäen teitä ottamaan selville hänen nykyisen olinpaikkansa. Jos tämä teille onnistuu, olisi teidän annettava hänelle minun nimessäni 500 puntaa sitä vastaan, että hän suostuu olemaan esittämättä minun suhteeni mitään vaatimuksia."

Sheclock Holmes sulki silmänsä, jotta Artur Titchburn ei näkisi sitä halveksivaa ilmettä, joka kuvastui niissä.

"Minun tapani ei ole ottaa moisia tehtäviä", vastasi Sherlock Holmes lyhyen vaitiolon jälleen. "Mutta tässä tapauksessa, kun on kysymys köyhän tytön auttamisesta, olen kernaasti suostuva ehdotukseenne, mr Titchburn. Nelly Miller ei tietysti aavista, että te olette palannut Lontooseen?"

"Kuinkapa hän sitä olisi voinut saada tietää, mr Sherlock Holmes?" kysyi Titchburn. "Hänellä tietysti ei voi olla aavistustakaan, että minä olen palannut."

"Miksi ei?" kysyi salapoliisi. "Julaistaanhan kaikissa sanomalehdissä luettelo niistä henkilöistä, jotka suurilla höyrylaivoilla palaavat Amerikasta. Eikö Nelly Miller sitä tietä olisi voinut saada tietää teidän palanneen? Sillä ette kai te matkustanut Amerikasta väärällä nimellä? Kuuluisilla henkilöillä on tapana tehdä niin, jotta voisivat olla rauhassa sanomalehtitiedustelijain uteliaisuudelta", jatkoi Sherlock Holmes levollisesti. "Mutta minähän olen itse lukenut Cunard-linjan laivalistan, että te kymmenen päivää takaperin tulitte Britannialla Liverpoolin."

"Aivan oikein", vastasi Titchburn. "Mutta Nelly Miller ei kai niin tarkasti pidä silmällä noita laivalistoja", jatkoi hän hymyillen. "Hän olisi muuten varmaankin koettanut päästä tapaamaan minua, jos tietäisi minun palanneen. Se ei kuitenkaan olisi onnistunut hänelle, sillä minä olen kieltänyt palvelijoitani millään ehdolla päästämästä häntä sisään."

"Ahaa, minä huomaan, että te menettelette hyvin tarmokkaasti, mr Titchburn", sanoi Sherlock Holmes.

"Niin, Amerikassa oppii käytännölliseksi."

Näin sanoen ylhäinen vieras nousi, otti hattunsa ja sanoi lähtiessään:

"Siis, 500 puntaa neiti Nelly Millerille niin pian kuin tapaatte hänet, mr Sherlock Holmes. Rahat ovat jo talletetut minun asianajajalleni, notario Duffieldille, mutta siellä on tytön allekirjoitettava sitoumus, että hän ei enää vaivaa minua. Sulkeudun suosioonne, mr Holmes."

"Malttakaa silmänräpäys, jos saan kuvan pyytää", sanoi Sherlock Holmes. "Minä tahtoisin panna muistiin teidän asianajajanne nimen ja osotteen."

Hän istui kirjoituspöydän ääreen kastoi kynän musteeseen.

"Notario Duffield, sanoitte te, mr Titchburn. No niin, nimi riittää — notarion osotteenhan voi aina saada selville."

"Hyvästi, mr Holmes", sanoi nyt Artur Titchburn ja, laskien vasemman kätensä kirjoituspöydälle, ojensi oikean kätensä salapoliisille.

"Hyvästi, mr Titchburn", vastasi Sherlock Holmes. Toivon, että pian saan antaa kuulla itsestäni, — Voi, kuinka minä käyttäydyn kömpelösti! Minähän kaasin takinhihallani mustepullon nurin, niin että muste valui teidän uuden hansikkaanne päälle."

"Ah, se oli kiusallista", huudahti Artur Titchburn, "minun kun piti mennä vielä vieraisille ja — — "

"Minä tahdon koettaa korjata kömpelyyttäni", keskeytti Sherlock Holmes. Palvelijani saa heti mennä ostamaan uudet hansikkaat. — Harry!"

Harry Taxon astui huoneeseen ja lähetettiin mahdollisimman pian ostamaan pari uusia hansikkaita.

"Tahdotteko olla hyvä ja ilmoittaa, mitä numeroa te käytätte ja mitä väriä haluatte", virkkoi salapoliisi vieraaseensa kääntyen.

"Minulla on numero 7 1/4", sanoi tämä hymyillen, "ja otan kernaimmin saman väriset kuin nämäkin."

Samalla veti hän verkalleen hansikkaat pois kädestään ja ojensi ne Harrylle.

Sherlock Holmes oli nyt päässyt päämaaliinsa. Hän heitti pikaisen silmäyksen miehen vasempaan käteen. — Hän ei ollut erehtynyt — keskisormi oli ensimäisestä nivelestä poikki.


(jatkuu)





Wiipuri n:o 201 2.9.1909.