Kullankaivajan majan salaisuus
Viides luku
Tunnollinen kirjanpitäjä
"Oletteko hakemassa täältä ilmoitettua ensimäisen kirjanpitäjän paikkaa?" Näillä sanoilla vastaanotti Artur Titchburn pitkän, laihan miehen, josta heti saattoi nähdä, että hän oli viettänyt suurimman osan elämäänsä konttorituolilla, kumartuneena tilikirjojen ja pitkien numerorivien ylitse. Hän oli hyvin kunnioitusta herättävän näköinen. Hänen laihaa vartaloansa verhosi musta nuttu, josta vaikka se olikin siisti, kumminkin voi nähdä, että se oli ollut palveluksessa monta vuotta. Hänellä oli mustat housut ja kiiltonahkaiset kengät ja mustiin hansikkaihin puetuissa käsissään piteli hän siistiä vasta silitettyä silkkihattua. Mies ei tuntunut olevan enää nuori. Tekipä mieli luulemaan hänen sileitä, ruskeita hiuksiansa valetukaksi. Ruskea huuliparta oli englantilaiseen tapaan lyhyeksi leikattu.
"Otan täten vapauden esitellä itseni", sanoi hän syvään kumartaen. "Nimeni on Thomas Sylvester, olen seitsemän vuotta ollut ensimäisenä kirjanpitäjänä toiminimellä Greenfield & C:o Edinburghissa. Jos tahdotte olla ystävällinen ja katsoa todistuksiani, mr Titchburn, niin ovat ne tässä".
Titchburn oli sillä välin tarkastanut miestä kiireestä kantapäähän asti. Hän ei tuntunut epämiellyttävältä ja todistukset olivat poikkeuksetta erittäin suosiolliset. Toiminimi Greenfield & C:o Edlnburghissa oli hyvin tunnettu. Mies, jota se suositti, oli aivan varmaan jonkun arvoinen.
"Olkaa hyvä ja istukaa, mr Sylvester", sanoi Titcnburn. "Minä suostun ottamaan teidät palvelukseeni, mutta teidän tulee valmistautua siihen, että minä vaadin suurta valppautta ja alamaisuutta."
"Siinä tapauksessa voitte luottaa minuun, mr Titchburn. Minä toivon saavani olla kauan paikassani, ettekä te varmaankaan voi antaa minulle mitään tehtävää, jota en mielelläni ja ilolla täyttäisi."
"Sehän kuuluu joltakin. Ja teidän palkkavaatimuksenne?"
"Palkan saatte itse määrätä, mr Titchburn."
Titchburn mainitsi jonkun summan, johon Sylvester heti selitti tyytyvänsä.
"Ja milloinka käskette minun tulla toimeeni, mr Titchburn?"
"Niin pian kuin mahdollista. Minun on aivan äkisti täytynyt erottaa kaksi henkilöä, kun huomasin heillä olleen epärehellisiä asioimisia. Olisi sen vuoksi hyvä, jos te ehkä jo huomenna voisitte astua paikaanne."
"Lyönnilleen kello kahdeksan huomen-aamuna olen oleva paikallani."
Näin sanoen Sylvester nousi, teki taas syvän kumarruksen ja katosi tiehensä. Seuraavana aamuna oli hän todellakin täsmälleen paikallaan. Ja jo muutaman päivän päästä hykerteli Titchburn käsiään siitä löydöstä, jonka oli tehnnt tässä miehessä. Tämä miellytti häntä erinomaisesti, sillä hän teki työtä kuin kone, oli ensimäinen konttorissa aamuisin ja viimeinen iltaisin sieltä lähtemään. Sen lisäksi hoiti hän kirjoja aivan mallikelpoisesti ja osotti päällikkönsä suhteen semmoista notkeutta ja mukautuvaisuutta, että Titchburn mieltyi häneen tavattomasti.
Oltuaan viikon toiminimen palveluksessa ilmoitti Thomas Sylvester päällikölleen, että kirjat eivät olleet toivottavassa kunnossa.
"Mutta minä lupaan teille, sir," sanoi hän, että kahden viikon perästä ei kirjoja vastaan ole mitään muistuttamista. Siinä tarkoituksessa pitää minun kuitenkin työskennellä myöhään illalla ja välistä yölläkin. Minä toivon, että teillä ei ole mitään sitä vastaan, mr Titchburn."
"Siinä nyt ollaan", huudahti Titchburn ivallisesti hymähtäen. "Tuo saksalain, tuo Eberhard Kolmar, oli aina niin ylpeä siitä, että hän muka on niin erinomainen vieläpä voittamaton kirjanpitäjä. Ja nyt huomataankin, että kirjat eivät ole kunnossa. Tietysti, rakas ystävä, tehkää mitä voitte, minä suostun maksamaan teille ylimääräisesti teidän ylityöstänne", sanoi hän hyväntahtoisesti hymyillen.
"Oo, ei suinkaan, mr Titchburn, en minä sen tähden ilmoittanut asiasta teille. Tahdoin vain hankkia luvan jäädä tänne työhön, kun toiset ovat menneet."
"Teillä on lupa siihen. Ottakaa heiltä avaimet ja sulkekaa sitten iso konttoori, kun menette. Muuten, ystäväni, tahdon ilmaista suuren tyytyväisyyteni teihin. Toivon, että saamme kauan työskennellä yhdessä."
"Se on minunkin korkein toivoni", vastasi Sylvester juhlallisesti katsoen kohti korkeutta, kuin tahtoisi kutsua Jumalan vakuutuksensa todistajaksi.
Sinä iltana ei Sylvester lähtenyt konttorista toisten kera. Heidän lähtiessään jäi hän työhönsä. Pitkiä numerorivejä kirjoitteli hän kirjoihinsa ja työskenteli niin innokkaasti, että katsoi ylös tuskin kertaakaan. Seuraavana iltana kävi samalla tavalla ja sitäkin seuraavana sai Thomas Sylvester avaimen. Hänen pulpettinsa päällä paloi kaasuliekki kauan sen jälkeen, kun kaikki muut valot huoneustossa olivat sammuneet. Ei Artur Titchburninkaan yksityiskonttorissa palanut valkea tänä iltana. Sillä Titchburn oli teatterissa.
Uuttera kirjanpitäjä antoi kynänsä herkeämättä lentää paperin yli. Mutta äkkiä — juuri kun kello löi kymmentä — laski Sylvester kynänsä pöydälle. Äänettömästi nousi hän tuoliltaan ja katseli tutkivasti ympärilleen.
"Kaikki on hiljaista", kuiskasi hän, "nyt voin tehdä yritykseni. Mutta varovasti, sillä siihen mieheen ei ole luottamista. Ehkä viritti hän vain ansan minulle sanoessaan menevänsä teatteriin. Mutta onhan Harry koputuksillaan akkunaan antanut minulle sovitun merkin, että hän todellakin on mennyt teatteriin. Harry on seurannut häntä teatterin ovelle asti ja nähnyt hänen todellakin menevän sisään. Poika tietää, että minun täytyy totisesti olla varuillani. Joka tapauksessa on minun nyt pantava päätökseni toimeen."
Oletettu Thomas Sylvester, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin Sherlock Holmes, veti taskustaan revolverin, tarkasti, että se oli latingissa ja pisti sen sitten takaisin taskuunsa. Ääntä päästämättä hiipi hän kiertoportaille, jotka veivät päällikön yksityiskonttoriin. Kuunneltuaan, että mitään ääntä ei kuulunut, nousi hän verkalleen portaita ylös. Nyt seisoi hän lukitun oven edessä. Mutta oliko lukkoa, jota Sherlock Holmes ei olisi voinut avata? Ei mikään lukko voinut vastustaa niitä mainioita tiirikoita, jotka hän itse oli valmistanut.
Ei kestänytkään kauan, kun ovi avautui ja hän astui sisään. Kahdesta akkunasta tulvi kuunvalo huoneeseen, jonka lattiata peitti paksu matto. Sherlock Holmes ei kuitenkaan tarvinnut täta valoa voidakseen liikkua huoneessa, sillä hän tunsi jo pitkän aikaa sen pienimmätkin esineet. Tuolla oli pankkiirin kirjoituspöytä, jossa oli kaksi suurta, varmoilla lukoilla varustettua laatikkoa. Vastapäätä kirjoituspöytää oli korkea kassakaappi. Se oli raudasta tehty ja erittäin luja ja, kuten leimasta näkyi, valmistettu eräässä Englannin etevimmistä työpajoista.
"Tarkastakaamme kirjoituspöytä", sanoi Sherlock Holmes itsekseen. Lukot ovat jotakuinkin monimutkaiset, mutta toivon kuitenkin selviäväni niistä. Mutta minun pitää saada enemmän valoa, sillä kuuvalo ei riitä tähän työhön."
Näin sanoen otti hän esille pienen sähkötaskulampun ja painoi sen nappulaa, jolloin sen sähkövalo syttyi palamaan. Sitten otti hän lukkopeilinsä, jota hän käytti murtautuessaan Dumbartonin linnan hautakammioon, kuten «Kuningattaren pitsileningistä« muistamme. Tällä erinomaisella keksinnöllään hän katsoi, minkälaista rakennetta lukko oli.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän eräällä tiirikallaan helposti avannut lukon. Hänen käsiinsä tuli vain armottomia papereita. Tyytymättömänä pudisti hän päätään. Kun toisessakaan laatikossa ei ollut mitään erikoista, astui hän kassakaapin luo ja ikäänkuin hyväillen taputtaen sen metallia, sanoi: "Nyt on sinun vuorosi."
Englannissa käytettiin silloin juuri semmoisia kassakaappeja, jotka avattiin tunnussanan avulla. Kassakaapin oveen oli upotettu levy, jossa näkyi muutamia metallisia kohokirjaimia. Kaapin ovi voitiin — tietysti oikealla avaimella — avata vasta sitten, kun kirjaimet aseteltiin sillä tavalla, etta ne muodostivat sen sanan, jonka mukaan levy kulloinkin oli sovellettu.
Sherlock Holmes valaisi levyä sähkölampullaan. Hän mietti muutaman silmänräpäyksen.
"Millehän sanalle hän on sovelluttanut levyn?" kysyi hän itseltään. "Jokohan se vanha kokemus osottautuisi oikeaksi, että pahantekijät, jotka kulkevat väärällä nimellä aina sopivissa tilaisuuksissa käyttävät oikeata nimeänsä? Jos näin on laita, niin täytyy levyn olla sovellettu joko Patrick taikka Scott-sanalle. Koettakaamme edellistä."
Sherlock Holmes rupesi nyt tyrkkimään kirjaimia syrjään. Ensin otti hän P:n, sitten A:n ja jatkoi sillä tavoin K:hon asti. Sitten otti hän taskustaan avaimen, jonka hän ilmeisesti oli hankkinut täta tarkoitusta varten. Kuuluisa salapoliisi oli näet yhteydessä kaikkien Englannin kassakaappitehtailijain kanssa, jotka mielellään antoivat hänen käytettäväkseen avaimia, joita hän saattoi tarvita. Tuskin oli hän pistänyt avaimen reikään, kun hän tunsi koneiston antavan perää. Sherlock Holmes oli siis oikeassa otaksumassaan. Lukko oli tänä päivänä sovellettu sanalle Patrick.
Raskas ovi avautui hitaasti. Kaapin sisällä oli vain yksi lokero. Siinä oli kulta- ja hopearahoja sekä laukku, jossa oli suurehko summa paperirahoja.
Mutta niitä ei salapoliisi etsinyt. Hän tahtoi löytää jotakin aivan toista, semmoista, joka voisi valaista sen miehen menneisyyttä, joka nyt oli herrana tässä talossa.
"Olisinko tehnyt tämän turhaan?" murahteli salapoliisi suutuksissaan, "vanhoja, tavallisia pahantekijäin perussääntöjä tämä poika sentään osittain on välttänyt. Tunnussana Patrick oikeastaan todistaa kaikki. Mutta tuomioistuimelle se ei ole mikään sitova todistus eikä sen nojalla voida antaa vangitsemiskäskyä. Minä tarvitsen täysin pätevän todistuksen siitä, että Artur Titchburn on Patrick Scott ja minun on hinnasta mistä tahansa saatava se, niin että tämä roisto joutuu ansaittuun rangaistukseen.
Voidakseen näytellä tätä osaa, on hän aivan varmaan tehnyt jonkun rikoksen oikeata Artur Titchburnia kohtaan. Hän on varmaankin tuntenut tämän hyvästi ja saanut tietää häneltä koko hänen menneisyytensä, koska hän on niin hyvin selvillä itsestään näissä hänelle uusissa oloissa. Muuten hän ei olisi osannut näytellä niin hyvin osaansa. Mutta olkoonpa kuinka viekas ja taitava tahansa, Sherlock Holmesta hän ei kuitenkaan petä, sen lupaan.
Varmaan ovat he tavanneet toisensa Amerikassa. Siellä syntyy pian ystävyys, varsinkin kaukaisessa lännessä. —
Ahaa, mitäs tämä on? Olisiko täällä salainen loukko? Kautta Jumalan — tämä kassakaappipa on rakennettu omituisella tavalla.
Sherlock Holmes ojensi kätensä tapaili rautalevyä, joka oli lokeron seinämänä.
"Olisikohan tuo liikutettavissa jollakin salaisella koneistolla? Semmoisesta en minä kuitenkaan voi huomata mitään jälkeä. Mutta minun pitää tutkia asiaa tarkemmin."
Näin sanoen salapoliisi tarkoin valaisi kaapin sisustoa. Mutta siellä ei ollut mitään, joka olisi voinut viitata salaiseen koneistoon. Ei näkynyt pienintäkään kohoketta eikä muutakaan silmiinpistävää. Sherlock Holmes pudisti miettiväisesti päätään. Aivan oikein! Tämähän on yksi niistä kuuluisista seitsemästä kassakaapista, jotka mailman avata yhtä hyvin edestä kuin takaa. Mutta heti sen jälkeen purskahti hän äänettömään nauruun.
"Missä ovat oikeastaan olleet ajatukseni?" huudahti hän. Tämähän on yksi niitä mainioita kassakaappeja, jotka toiminimi Durban & C:o Sheffieldissä on valmistanut. — Niin oikein, tuossahan on toiminimen leima."
Ja merkillistä kyllä teki salapoliisi vasta nyt senkin havainnon, että kassakaappi oli vähintäin puolen metrin päässä seinästä, niin että siihen pääsi sen takana olevasta poukamasta. Nyt ei lentänyt monta minuuttia, ennenkuin Sherlock Holmes kaapin takapuolella keksi hyvin pienen kohopaikan. Hän painoi sitä — ja neliskulmainen levy työntyi syrjään.
Nyt oli salainen lokero avoinna hänen edessään. Tälläkin kertaa oli hänen nerokkaisuutensa pelastanut hänet pulasta. Hän valaisi sen sisustaa sähkölampullaan.
"Puukko!" huudahti hän seuraavassa silmänräpäyksessä, vetäen salalaatikosta ison puukon, jossa oli puinen pää ja pitkä, leveä, terävä terä. "Oikea teurastuspuukko", sanoi hän itsekseen. "Tämän otti Patrick Scott mukaansa Amerikaan muistoksi kotimaasta ja vanhasta ammatistaan. Luultavasti oli tarkoitus sittemmin koetella sitä johonkin kanssa-ihmiseen. Otanpa sen tutkittavakseni."
Hän vei teurastuspuukon kirjoituspöydälle, otti taskustaan voimakkaan suurennuslasin ja tutki tarkoin veitsen terää.
"Pieni tumma pilkku — se voi olla ihmisverta. — Ahaa, tässä hiuskihara, tumma ja pehmeä — se ei voi olla eläimestä, sen täytyy olla ihmisestä."
Salapoliisi meni nyt takaisin loukkoon ja jatkoi tutkimuksiaan. Seuraama esine, joka sattui hänen käteensä, oli hopeakello, jossa oli yksinkertaiset perät. Salapoliisi avasi kuoren. Sisällä oli piirrelty seuraavat sanat:
"Rakkaalle pojalleni Arturille, hänen ripillepääsypäivänään hänen isältään. — Philip Titchburn."
"Tämän kellon on hän tuonut mukanaan Englantiin todistuksena henkilönsä oikeudesta", virkkoi Sherlock Holmes. "Katsokaamme, milloin se on lakannut käymästä. — Kahtakymmentä vaille kolme. Sen painan mieleeni. Ahaa, tuossa on salkku, jossa on varmaankin koko joukko asiapapereita."
Se oli vanha, kulunut nahkainen salkku, jonka salapoliisi nyt vei kirjoituspöydälle. Hän istahti kirjoitustuolille, avasi salkun ja veti esiin joukon papereita, jotta ilmeisesti olivat olleet Artur Titchburnin. Viimeksi veti hän paperin, jossa oli lyijykynällä tehty piirustus. Keskellä sitä näky suuri, musta paikka, jonka alla oli nimi Sacramento. Sitten oli merkitty joenjuoksu ja sen viereen nimi Hakon-River. Joen keskeltä lähti viiva, joka vei tiheästi pilkutetulle alueelle, jonka ilmeisesti piti kuvata vuoristoseutua. Niin, aivan oikein. Tuossahan oli vuoren nimikin: Apacher-vuoret. Vuoriston keskelle oli piirretty risti ja sen alle kirjoiteltu: maja.
"Sangen valaisevaa", lausui Sherlock Holmes, tyytyväisesti hymyillen katsellessaan pientä asemakarttaa. "Jos Sacramentosta kulkee pitkin Hakon-Riveriä tulee Apacher-vuorille. Siellä on ollut joku maja, luultavasti kullankaivajan maja, joka on niin jännittänyt Artur Titchburnia taikka ehkä vielä enemmän Patrick Scottia, että tämä on piirtänyt kartan sen asemasta. Ehkä luuli hän olevan niillä tienoin kultaa. On mahdollista, että hän on piirtänyt tämän kartan voidakseen muistaa jonkun määrätyn asian määrätyltä paikalta. On joka tapauksessa viisainta, että minä otan kartasta jäljennöksen."
Muutamassa minuutissa oli se tehty. Sherlock Holmes pisti sitten paperit jälleen salkkuun ja pani sen ynnä veitsen ja kellon takaisin salalokeroon ja sulki sen huolellisesti. Sitten tahtoi hän sulkea kassakaapin oven, mutta samassa silmänräpäyksessä laskeutui takaapäin käsi hänen olalleen ja kauhistuksesta vapiseva ääni sanoi hänelle: "Varas! Varas!"
Sherlock Holmes kääntyi salamannopeudella ympäri ja veti esiin revolverinsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän, että hänen pelkonsa Artur Titchburnin tulosta oli aivan aiheeton. Hänen edessään ei seisonut mies, vaan kasvoiltaan kalman kalpea tuijottava nainen — se oli Flora.
Hän heitti sanomatonta halveksimista osottavan silmäyksen otaksuttuun varkaaseen ja sanoi:
"Tämmöinen on siis se mies, joka niin suuressa määrässä nauttii veljeni luottamusta? Ette osota todellakaan paljon ansaitsevanne tätä luottamusta. Minä olen yllättänyt teidät. Te olette selvästi väärällä avaimella avannut kassakaapin oven. Hyi, kuinka voitte noin väärin käyttää sitä luottamusta, jota teille osotetaan!"
"Olettehan te miss Flora Titchburn?" kysyi salapoliisi tyynesti. "Jos todellakin olette se, niin kiitänpä kohtalon sallimusta, joka on saattanut meidät tutustumaan. Sillä minulla on tehtävä teille tärkeä ilmoitus."
"Minkälaista puhetta!" huudahti Flora. "Puhuuko itse teolta tavattu varas tuolla tavalla?"
"Ei, niin puhuu Sherlock Holmes", kuului vastaus ja salapoliisi repäsi nopeasti pois ruskean valetukkansa ja valehuulipartansa, niin että hänen älykkäistä, parrattomista kasvoistaan nyt loistivat terävät, läpitunkevat silmät, jotka nyt vain sangen hyväntahtoisesti katsoivat pelästyneeseen naiseen.
Nuori tyttö säikähti kovasti eikä oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt ajatella. Käsillään painaen rintaansa huudahti hän:
"Vannotan teitä herra hyvä, älkää tehkö pilkkaa minusta. Oletteko te todellakin kuuluisa salapoliisi Sherlock Holmes?"
"Hän, eikä kukaan muu", oli vastaus.
"Silloin olette te kahdeksan päivää ollut valepukuisena meidän talossamme?"
"Aivan oikein. Kahdeksan päivää olen näytellyt nöyrää, joka työhön valmista kirjanpitäjää Thomas Sylvesteriä, jonka lyhyessä ajassa on onnistunut voittaa Titchburnin suosio."
"Ja minkä vuoksi näyttelette tätä ilveilyä?"
"Koska tahdon suojella teidät suurelta onnettomuudelta, neiti."
"Minut?"
"Niin teidät, neiti Flora. Sillä se mies, joka on ilmoittanut olevansa teidän veljenne — joka on palannut Amerikasta Artur Titchburninä, hän on pahantekijä, jonka nimen minä jo luulen tietäväni."
Väristys tunkeutui läpi tytön heikon ruumiin ja hän herätti syvään eikä kuitenkaan voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta hänen kasvoistaan luuli salapoliisi näkemänsä enemmän iloisen hämmästyksen kuin pelästyksen ilmeen.
"Minä huomaan", jatkoi hän, "että te olisitte iloinen, jos voisin todistaa, mitä olin sanonut. No niin, todistukset ovat jo puoliksi minun käsissäni ja minä toivon pian saavani niitä riittävästi voidakseni saattaa roiston oikeuden käsiin. Mutta me olemme tekemisissä hyvin ovelan rikollisen kanssa ja jos emme tahdo sotkeutua hyvin pitkälliseen juttuun, jonka ehkä menettäisimme, niin on meidän täysin sitovasti todistettava, että hän on konna, joka on uskotellut olevansa toinen henkilö, jonka hän luultavasti on murhannut."
"Oi, Jumalani, mitä te sanotte?"
"Minä epäilen kovin", sanoi Sherlock Holmes, "että oikea Artur Titchburn on haudattuna Amerikassa. Luulenpa vielä tuntevani paikankin. Rikos on tapahtunut eräässä kullankaivajan majassa Apacher-vuoristossa. Sinne on roisto luultavasti kaivanut uhrinsa ja palannut sitten Europaan mukanaan murhatun kaikki paperit, hänen kellonsa — mikä hänelle oli pääasia — sekä täysin tietoisena vainajan menneisyydestä."
"Oi, Jumalani", huudahti Flora liikutettuna, "nyt putoaa kuin suomukset silmistäni. Tuon miehen olennossa on aina ollut jotakin minulle vierasta, johon en ole voinut tottua, ja monessa suhteessa hän ei tuntenut veljeni elämää niin hyvästi kuin Artur itse epäilemättä olisi tuntenut. Hän on paljastanut tässä suhteessa jo monta heikkoa kohtaa."
"Mainiota", huudahti Sherlock Holmes iloissaan. "Tahdotteko ehkä olla hyvä ja ilmoittaa minulle muutamia näistä heikoista kohdista?"
"Mielelläni", vastasi Flora. "Mutta sulkekaa ensin kassakaappi ja menkäämme sitten isoon konttoriin. Olisi kauheata, jos hän yllättäisi meidät täältä."
"Olette hyvin järkevä nuori nainen ja siitä minä kunnioitan teitä", sanoi Sherlock Holmes. "Kas niin, nyt on kassakaappi kiinni. Nyt valetukka ja huuliparta paikoilleen. Täällä ei muuten mitään muistuta siitä, mitä minä äsken olen toimittanut — ei, kaikki on järjestyksessä, menkäämme siis täältä, neiti Flora."
Pienen ajan kuluttua olivat he molemmat suuressa konttorissa ja Flora alkoi:
"Eilen selailimme albumia, jossa on perhevalokuvia. Minä avasin albumin auki erään vanhan miehen kohdalta ja hän, joka kutsuu itseään Artur Titchburniksi, huudahti: Ah, rakas isäni, nuohan ovat sinun kalliit piirteesi! — Mutta Artur, mitä sinä sanot? kysyin minä. Sehän on mr Stone, meidän vanha perhelääkärimme. — Niin, oikein, tietysti se on hän, sanoi hän äkkiä, mutta hän on niin kovin papan näköinen. — Molempien miesten välillä ei kuitenkaan ollut mitään muuta yhdennäköistä, kuin että kummallakin oli harmaa täysiparta."
"Ja edelleen?" sanoi Sherlock Holmes.
"Ennen kuin Artur lähti Amerikaan, oli hänellä koira, josta hän piti paljon. Se oli skotlantilainen vinttikoira, nimeltä Flock. Ilmeisesti osottaakseen, kuinka hyvin hän tunsi kaikki yksityisseikat, kysyi teeskennelty veljeni eräänä päivänä: "Kuinka se Flock raukka kuoli? Sillä onhan se kuollut? — Mutta etkö muista, Artur, vastasin minä, että sinä itse ammuit koiran samana päivänä, jona matkustit? Sinä et tahtonut, että uskollinen eläin joutuisi kenenkään toisen hoidettavaksi. — Niin, se on totta. Minähän tapoin koiran itse, huudahti hän. Näetkös, Flora, lähtöni edelliset päivät ovat minulle kuin unta vain. Jumala yksin tietää, kuinka minä kärsin niinä päivinä."
"Niin, hän on hyvin rohkea", nauroi Sherlock Holmes, "mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Eikö teitä ole ihmetyttänyt, että hänen vasemman kätensä keskisormesta on ensimäinen nivel poikki? Eihän teidän veljellänne niin ollut?"
"Ei, ei suinkaan, mutta hän on selittänyt metsästysretkellä kaukaisessa lännessä ampuneensa sormensa. Se kuulosti hyvin todenmukaiselta."
"Hän on hakannut poikki sen lihapuodissa Howard-kadun varrella", sanoi Sherlock Holmes hymyillen. "Minä tiedän hänen menneestä elämästään enemmän kuin on hänelle mieleen. Ja nyt yksi kysymys. Miss Flora, voinko saada teistä liittolaisen?"
"Voitte luottaa minuun, mr Holmes — ja minä jään teille kiitollisuuden velkaan ikuisiksi ajoiksi, jos te paljastatte tuon rikollisen. Ah, onhan hän erottanut minut hänestä, jota minä rakastan yli kaiken maailmassa."
"On mahdollista, että minä jo lähimmässä tulevaisuudessa voin auttaa teitä", vastasi salapoliisi. "Teidän on kuitenkin vartioitava häntä niin hyvin kuin voitte ja tarkoin pantava merkille, miten hän paljastaa itsensä. Mutta, Jumalan tähden, ette saa sanallakaan, ette katseellakaan ilmaista, että epäilette häntä. Sillä se voisi turmella kaikki."
"Voitte luottaa minuun, mr Holmes. "Minä koetan oppia teeskentelyn vaikeata taitoa."
"Kiitos, miss Flora, ja nyt hyvää yötä."
Flora ojensi salapoliisille kätensä lausuen:
"Tiedättekö, mr Holmes, että olette nostanut kokonaisen taakan sydämeltäni. Nyt ei minun enää tarvitse hävetä tuota miestä, sillä minä tiedän, että hän ei ole minun veljeni vaan pahantekijä. Ja kun minä tiedän, että te, mr Sherlock Holmes, olette tässä talossa minun suojelijanani, voin olla tyyni ja rauhallinen. Te tulette kuin Jumalan lähettämänä pelastamaan minua ja minun rakkaita ystäviäni. Ja minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Hyvää yötä, mr Sherlock Holmes."
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastettava nuori tyttö kadonnut. Katsellessaan hänen jälkeensä virkkoi Sherlock Holmes:
"Minun täytyy, jos ei muuta niin hänen tähtensä, mahdollisimman pian paljastaa roisto. Se heittiöhän esiintyy oikein hirmuvaltiaana tyttö raukkaa kohtaan. Tuo teurastajan sälli lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat. Mutta nyt nopeasti pois täältä. Tänä yönä on minulla tärkeitä asioita hoideltavina."
Ja kirjanpitäjä Thomas Sylvester otti hatun ja nutun päällensä ja sammutti kaasun. Heti sen jälkeen oli hän lukinnut konttorin ja astunut kadulle. Samassa silmänräpäyksessä hiipi nuori, köyhästi puettu poika hänen ohitsensa ja kuiskasi äkkiä hänelle:
"Hän lähti teatterista ensimäisen näytöksen jälkeen. Otti ajurin ja ajoi Whitechapeliin. Siellä astui hän alas Bob Tuckerin siirtolaishotellin luona."
Sherlock Holmes viittasi melkein huomaamatta kädellään ja jatkoi tyynesti kulkuaan. Nuori kerjäläinen seurasi häntä muutaman askeleen päässä.
(jatkuu)
Wiipuri n:o 203-205 4-7.9.1909.
