Uni
Kirj. Sulo H.
Kolmas luku.
Vaunuun päästyämme, kun olimme saaneet istumapaikat itsellemme, kääntyi Esa minuun päin ja kysyi hyvin totisena:
— Sanoppas nyt hyvä mies, etkö sinä tosiaankaan tunne näitä puuhia sen paremmin kuin mitä olet puhunut.
— En totta tosiaan, minä en ymmärrä, en vähääkään.
— No mutta missä sinä sitten olet ollut? Sinun on täytynyt olla jossakin ulkomailla, muuten tämä ei ole mahdollista.
— En minä ymmärrä, enkä tiedä mitään, älä kysele turhia, vastasin masentuneena ja mielipahoillani.
— Kummallinen juttu, kummallinen juttu, hymisi Esa, viskasi tyynyn päänsä alle ja alkoi vedellä unta kuin huoleton ainakin. Siinä hän vetelikin Riihimäelle saakka, sen verran vaan välillä nousi, että näytti matkalippunsa junailijalle. Minä istuin yksin, väliin mietin ja koetin vähääkään onnistumatta selvitellä pulmallista kysymystä, miten kaikki se mitä näin on mahdollista, väliin taas koetin lukea Satamatyömiestä. Riihimäeltä eteenpäin lähdettyä ajoin Esan ylös ja pyysin hänen kertomaan siitä, miten se siirtola oli pystyyn saatu. Pistettyämme tupakat tuleen alkoi hän:
— Se puuha lähti ensin alkuun aivan kuin itsestään. Joka puolella ympäri Suomen alettiin kerätä rahoja vapaaehtoisilla lahjoilla, ensin vaan kuin leikin päällä. Ei sitä juuri kukaan silloin uskonut, että siitä tosi milloinkaan tulisi. Ensimäisen keräyksen jälkeen nähtiin kuitenkin se ihme, että siirtolarahaa oli kasassa jo kolme-neljä sataa markkaa. Se jo sitten innosti muutamia niin, että päätettiin perustaa osuuskunta, josta jokaisen, kuka tahtoi tulla siirtolan eduista osalliseksi, piti ostaa vähintään yksi kahden markan suuruinen osuus. Innokkaammat uhrasivat roponsa ensin, ja kun vähemmän innokkaat kuulivat, että yritystä aletaan jo panna toimeen, ottivat hekin, vaikka vähän vastenmielisesti osuutensa. Ja niin, ennenkuin huomattiinkaan, oli siirtolaosuuskunnalla jo alun toistakymmentä tuhatta markkaa puhdasta Suomen rahaa. Tuumasta tietysti toimeen. Osuuskassaltamme, jolla silloin sattui olemaan varoja kokolailla, lainattiin lisää muutama tuhat markkaa ja lähetettiin miehet maan ostoon. Päijänteen rannalta ne lähetit ostivat sitten pienen tilan, joka maksoi silloin yli kymmenen tuhannen markan. Jäännösrahoilla sitten taas rakennettiin lisää parempi ja tarkotukseen sopivampia huoneita ja niin pääsivät jo toisena kesänä sen ensimäisen keräyksen jälkeen ensimäiset vieraat siirtolaan. Sittemmin on taloa vuosi vuodelta korjattu ja lisätty varsinaisella verolla sekä lisää tulleilla osuuksilla, ja nyt se on niin siisti ja kaunis kuin herrastalo konsanaankin. Siellä on hevosia, lehmiä, lampaita, sikoja ja jos mitä. Talon töistä huolehtivat palvelijat sekä vieraissa kävijät. Erityinen isännöitsijä tietystikin on, joka pitää tileistä ja muusta huolen. Nytpä sinulla jo luullakseni onkin pienoiskäsitys siitä. Sittehän omin silmin näet lisää, kun päästään perille.
— Mutta se talo oli varmaankin suuri siihen hintaan, kun siinä näin moneksi vuodeksi on piisannut niin suurelle joukolle työtä.
— Ei, minä unohdin sanoa, että neljä vuotta takaperin ostettiin siitä rinnalta toinen talo siihen yhteen. Sen ensimäisen talon viljelyskelpoiset maat, korvet ja muut, tulivat jo kaikki viljelykselle raivatuksi, ja pian kuuluvat uutismaat taaskin loppuvan.
— No mutta, susi siunatkoon. Eihän se sitten mikään lepopaikka olekaan, missä niin raadetaan ja pitää raataa, ett'ei maatkaan piisaa.
— Voi veikkonen. Et sinä ymmärrä nyt mitään. Ei siellä tehdä kun ainoastaan kuusi tuntia päivässä säännöllistä työtä, muu aika käytetään luennoihin, huvituksiin ja sen sellaisiin. Mutta missä kerran on työhön lähtemässä väliin parikin sataa henkeä, niin kyllä siellä maista ja mannuista selvää tulee.
— Kyllä sinä, hyva mies, lasket minulle vallan lörpöä. Mistä siellä niin eväitä piisaa. Ei, kyllä sinä sittenkin jyskytät minua; mutta jyskytä nyt, kun kerran olet kelkkaasi saanut.
— Sinä et taaskaan usko. No, kun et usko, ole uskomatta. Sittepähän nähdään, kun perille tullaan.
Olimme sen jälkeen ääneti. Hän luki vuorostaan Satamatyömiestä ja minä heittäydyin penkille pitkälleni. Sillätavoin tulimme Lahteen. Siellä Esa taas puuhaili matkatarpeiden kanssa ja minä töllistelin siellä ja täällä, missä milloinkin sattui. Toisen junan lähdettyä edelleen Pietaria kohden, lähdimme me todella junalla Vesijärvelle. Sinne päästyämme lähtikin höyryvene, johon kaikella kunnialla pääsimme porhaltamaan pitkin Vesijärven tyyntä pintaa. Siinä jutellen istuessamme yhtäkkiä sattui silmäni erääseen höyryveneen hengenpelastusrenkaaseen, jossa komeili taaskin punasella värillä „Satamatyömies".
— No mutta Esa, kovinpa teitä täällä pidetään arvossa, kun yksin höyryveneen nimikin on teidän ammattinne mukainen.
— Miksikäs me emme oman veneemme nimeksi saisi sitä panna, sanoi Esa nauraen.
En virkkanut mitään enään. Painoin pääni alas ja tunsin ikäänkuin pistoksentapaista rinnassani ... Näin paljon ovat tehneet toiset ... Ja minä ... missä minä olen ollut, kun en ole ollut osallisena tässä työssä. Näin Esan iloisena puhelevan toisten siirtolaan menijöiden kanssa. Minun vaan oli niin auvo ollakseni, miltei kyyneleet nousevat silmiini ajatellessani kaikkea, mitä olin nähnyt ja kuullut. Rohkenisinko minä mennä toisten valmiille — — — — Niissä ajatuksissani olin vieläkin, kun Esa löi olkapäähäni ja sanoi:
— Mitäs sinä suret. Tulehan puremaan eväitä. Mennään sitten alas hyttiin vähän lepäämään. Vähitellen, Esan eväitä pureksiessani aloin ilostua ja paremmin tarkata matkakumppaliemme keskustelua. Iloisia tuntuivat kaikki olevan ja kaikki puheet kohdistuivat vaan siirtolaan. Se tuntui olevan jokaisen lempilapsi. Muuankin oli niin haltioissaan siirtolaan pääsystään, että tuppasi pyörittelemään ja tanssittamaan jokaista, kuka vaan eteen sattui. Kun vihdoin olimme lakanneet syömästä — siinä puhella ropistessa taisi mennä pitkäkin tunti — esitti eräs tovereista, että rupeaisimme laulamaan. Ilman pitkiä puheita nousikin jokainen höyveneen kannella seisoalleen ja innostuneista rinnoista kohosi ennen pitkää yön hiljaisuuteen mahtava „Marseljeesin" sävel. Sen loputtua puhelimme vielä vähän aikaa yhdestä ja toisesta asiasta ja laskeuduimme hytteihin lepäämään.
Kun sitten heräsimme ja nousimme takaisin veneen kannelle, oli ilma mitä herttaisin. Aamuaurinko paistaa helotteli pilvettömältä itätaivaalta ja vieno aamutuulonen lehautteli hiveleviä henkäyksiänsä poskiamme vasten. Olimme alhaalla pukeneet, mutta yhtäpikaa kuin salaisen taikavoiman käskemänä riisuimme jokainen takit päältämme ja annoimme vilpoisten tuulenhenkäysten hivellä ihoamme. Kaikki tuo, mitä näimme ja tunsimme, tuntui niin rauhoittavan suloiselta väsyneille raatajille. Tuntui siltä kuin olisimme äkkiä, huomaamattamme siirtyneet onnen ja tyytyväisyyden suloiseen maailmaan. Minäkin, kovan kohtaloni leikkipallo, tunsin — kerran elämässäni syvää ja puhdasta iloa — tunsin ensi kerran keinuvani unettaren pehmoisilla patjoilla täytetyssä kehdossa. Niin tosiaan — suloista, sanomattoman ihanaa se oli meille kaikille. Se oli raatajain pyhää ja suurta sunnuntaita, se oli työnorjain juhlaa, juhlista jalointa.
(Jatk.)
Sosialisti n:o 174 14.11.1906.
