Uni
Kirj. Sulo H.
Neljäs luku.
sielläpä jo näkyi siirtolakin ... Suurena ja mahtavana seisoi se lähellä rantaa olevalla mäen töyräkkeellä. Sunnuntai oli sielläkin. Katoilla liehahtelivat suuret punaiset ja sinivalkoiset liput ja portaiden edustoilla sekä rantatiellä seisoskelivat juhlapukuiset siirtolan asukkaat. Kun „Satamatyömies" laski tulovihellyksen, kajahti siirtolan ja rannan välillä olevalta lavalta muhkea torvien soitto. Rannalta ja rantatieltä liehuivat esiliinat ja valkeat nenäpyyhkeet. Ja kun „Satamatyömies" laski laiturin sivuun kajahti voimakas eläköön huuto rannalla olijain suista. Tervehdyksen lausuttua lähdettiin torvien yhä seidessa tuttua „Internationalen" säveltä, astumaan hiekoitettua puutarhatietä siirtolaa kohden.
Pihalle päästyäni olisin tahtonut lähemmin tutustua ympäristööni, mutta talon isännöitsijän kohteliaisuus esti sen. Esa, sekä muutkin perheelliset miehet veivät heidän vaimonsa toiseen rakennukseen, jonka sanottiin olevan perheitä varten. Meidät naimattomat johdettiin toiseen, pihan toisella puolen olevaan rakennukseen. Sivulta sisään astuttuamme tulimme eteisen läpi huoneesen, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin penkit ja numeroidut naulat toisella seinämällä, sekä pesukaapit. Isännöitsijä osoitti meille jokaiselle kaksi naulaa ja naulojen numeroa vastaavan pesukaapin pyyhkeineen toisella seinämällä. Asetettuamme päällystakit nauloihin siirryimme seuraavaan huoneesen. Oven avattuamme tulvahti huoneesta vastaamme raitis ja puhdas ilma, ja me oikein hämmästyimme sitä puhtautta, mikä huoneessa vallitsi. Pitkä, korkea ja valoisa huone oli täytetty kolmella, vilteillä ja häikäisevän valkeilla lakanoilla päälystetyillä sänkyriveillä. Isännöitsijän näytettyä niistä meille kullekin yhden tulimme jälleen etuhuoneesen, jossa saimme eräältä laitoksen varsinaiselta palvelijalta tiedon, että meitä varten oli lämmitetty sauna ja että se oli kylpykunnossa. Ihmetellen kysyimme palvelijalta, miksi sauna oli sunnuntaiaamuna lämmitetty. Hän vastasi meille nauraen, ett'ei talossa suvaittu muun maailman tomua. Samalla hän ilmoitti, että saamme, jos meillä itsellämme ei ole puhtaita alusvaatteita, niitä vaihtaa talosta siksi kuin taas saamme omamme puhtaina takasin. Tämäpäs talo on, tuumimme me ja lähdimme saunaa kohti marssimaan. Eteisessä ulostullessamme huomautettiin meille sivumennen ett'emme erhetyksessä olevasta rakennuksen toiseen päähän johtavasta ovesta menisi naisten puolelle.
Sauna, johon meidät sitten johdettiin, sijaitsi alhaalla rannassa ja oli se vaan pukuhuoneella varustetun suomalaisen saunan mallinen, sillä eroituksella vaan, että se oli suuruudessa ja siisteydessä useinkin pienten ja likaisten mallisena jyrkkä vastakohta ja että sinne juoksi vesi tuulimoottorin täyttämästä ammeesta.
Peseydyttyämme — tapasimme saunassa — toiseen rakennukseen viedyt matkakumppalimme, niiden joukossa Esankin — menimme rakennusryhmän kolmanteen asuttavalta näyttävään rakennukseen. Sivuovesta läpi eteisen kuljettuamme tulimme suureen ruokasaliin, jossa oli pitkä pöytä täyteen lastattuna, hyvälle lemuavia erilaisia ruokia. Huone, vaikka olikin suuri, oli jo puolillaan iloisen ja reippaan näköisiä siirtolaisia, jotka näkyivät pitävän erinomaisen hyvää huolta siitä, että huoneen toiselta puolen olevasta ovesta tuodut ruuat tulivat kaikki maistelluksi. Mitään arvelematta kävimme mekin käsiksi ruokiin ja pistelimme suihimme kalakeittoa y. m., niinkuin aika pojat. Vaikka minäkin olin talossa ensikertaa, tarttui minuunkin heti talon iloisuus; aloin tuntea jotakin erinomaista ennen tuntematonta kotoisuuden tunnetta. Se teki niin sanomattoman hyvää minulle. Tunsin löytävän paikan, johon väsynyt raataja voi kuin kotiinsa huoletta tulla vapaahetkistään nauttimaan.
Syötyä hajaantui joukko, kuka minnekin. Esa vaimonsa kanssa lähti minulle näyttämään taloa. Eteisestä, samasta, josta äsken tulimme sisään menimme suureen juhlasaliin. Siellä, niin kertoi Esa, pidettiin iltamia ja muita juhlia hyvin usein, joiden ohjelmista huolehtivat siirtolan asukkaat ja muutaman sadan sylen päässä siirtolan maalla olevan sosialistisen korkeakoulun opettajat ja oppilaat. Sinäkin iltana sanoivat siellä senlaisen juhlan olevan. Katseltuamme näyttämöä ja samassa rakennuksessa olevia siirtolan kanslia-, kirjasto- ja lukuhuoneita lähdimme katsomaan perherakennusta. Siihenkin rakennukseen menimme sisään sivu-ovesta. Rakennuksen läpi johti pitkä käytävä, jonka molemmin puolin oli parhaiksi tilavia perhehuoneita. Menimme sisään siihen huoneeseen, joka oli Esan ja hänen vaimonsa osuutena. Siistiä ja puhdasta oli sielläkin. Esan vaimon lähdettyä hakemaan kahvia, jota vaan erikoistapauksissa juotiin muualla kuin ruokasalissa, aloimme me Esan kanssa keskustella siirtolaa ja yleensä satamatyöläisiä koskevia asioita. Keskustelu lähtikin ensin alkuun siirtolan katoilla liehuvista lipuista. Minä näette tuhmuudessani kysyin, miksi sosialistisen siirtolan katolla liekut sinivalkoinen lippu.
— Sinä et todellakaan näy olevan aikasi tasalla sanoi Esa. Sinivalkoiset liput, ovathan ne tämän maan kansallisväriä, miksikös me emme niitä katolle punasten rinnalle voisi asettaa. Mutta sinähän näytkin arvostelevan asiaa vielä sen vanhalta kannalta. Ei poika, se aika on nyt jo ollutta ja mennyttä, jolloin kansallisuustunne pidettiin esteenä eri kansojen veljestymiseen: jota se todella siihen aikaan olikin. Nyt, vaikka jokaisella kansalla ovatkin omat harrastuksensa joihinkin pikku asioihin nähden, seisovat kansat yksimielisinä suurissa asioissa ja niin ollen ei ole mitään syytä halveksia kansallisvärejäkään.
— No mutta jokos nyt sitten porvariluokka on kokonaan kadonnut, kun sinä noin puhut? kysäsin minä puolittain hämmästyneenä.
— Eihän se vielä kadonnut ole, mutta sen merkitys on enää niin pieni, kun kaikkien maiden varsinaiset kansat ovat liittyneet yhteen.
— Miksikäs niitä ei sitten kokonaan hävitetä. Mitävarten niiden annetaan vielä vastaan jarruttaa.
— Minä jo äsken sanoin, että olet ajastasi jälellä, ja sitä todistavat viimeiset sanasikin. Sinä näyt vielä olevan siinä uskossa, että maailmaa voidaan tekemällä ja äkkiä ympäri pyöräyttämällä muuttaa. Ei niin, ei se niin käy päinsä. Kaikki muutokset parempaan ovat ja tulevat vastakin olemaan vaan kehityksen varmoja tuloksia. Kehityksen lait ovat ankarat ja niitä ei voida sivuuttaa.
— Nyt en mina oikein ymmärrä sinua. Ovatko sitten kaikki veriset vallankumoukset olleet rikoksia kehityksen lakeja vastaan.
— Ei tietysti, enkä minä sitä ole sanonutkaan. Vallankumouksetkaan minun ymmärtääkseni eivät milloinkaan ole olleet tehtyjä, nekin ovat olleet vaan kehityksen tuloksia ja muutoksia parempaan.
— Mutta uskotko sina nyt, ett'ei tässä maassa enää tarvita mitään repäsevämpää, että ilman vaan noinikään liukumalla liutaan ihanneoloihin.
— En oikein ymmärrä, mitä ihanneoloilla tarkoitat. Jos niillä tarkoitat, että maailma kerran tulisi senlaiseksi, ett'ei enään mitään parannuksia tarvita, niin erhetyt suuresti; sillä senlaiseksi ei se konsanaan tule. Aina myöhäisimmässä tulevaisuudessakin ilmenee parannusten tarpeita, ne eivät lopu koskaan. Kehitys ei näet voi seisahtua. Mitä muuten tulee repäseviin toimiin ja niiden tarvitsemiseen, niin siitä ei voida edeltäpäin puhua eikä määritellä. Ne ja niiden tarve tulee aina ajan mukana.
— Salli minun vielä tehdä yksi kysymys tästä samasta asiasta. Hyväksyykö sosialidemokratia anarkismin ja lasketko sinä senkin kehityksen tuloksiin.
— Kysymykseesi on kylläkin heppo vastata; mutta ennenkuin vastaus olisi täysin tyydyttävä, täytyisi minun selittää samaa asiaa ainakin yhden tunnin. Mutta kun meillä on sinua lähempääkin koskevia keskusteltavia, teen sen muutamalla sanalla.
Sosialidemokratialla ja anarkismilla ei ole mitään yhteistä, ainakaan taistelumuotoon nähden. Ainoastaan se, että ne molemmat pyrkivät parantamaan oloja ja että epäoikeat olot synnyttävät ne molemmat, on niillä yhteistä. Anarkismi perustuu kokonaan yksilökohtaisen maailmankatsomuksen pohjalle, mutta sen täydellisenä vastakohtana on sosialidemokratian yhteisöllinen maailmankatsomus. Anarkistit käyttävät taistelukeinoinaan yksityisiä henkilöitä kohtaan tähdättyjä väkivallantekoja. Mutta sitä ei sosialidemokratia hyväksy. Se ei terrorismin tavoin tyydy pahan osien pelottelemiseen, vaan se tähtää voimansa pahaan kokonaisuudessaan. Anarkistisiin tekoihin muuten lasketaan sellaisiakin tekoja, jotka eivät todellisuudessa sillä ole. Toisinaan — kuluneen vuosikymmenen alkupuolella hyvinkin usein — tapahtui tekoja, joita ei voida laskea täysin kehittyneen anarkismin työksi. Niitä oli ja on vieläkin joitakuita, sekä aivan tavallisia konnantöitä, että myöskin tekoja, ajoita tehdään itsepuolustuksena äärimmäiseen kurjuuteen jouduttuina, niinkuin esimerkiksi työnantajain murhat ja sen sellaiset. Mutta niitäkään ei sosialidemokratia voi tunnustaa omikseen, sillä ne eivät kuulu ohjelmaan ja vahingoittavat sitä. Mitä muuten kysymyksesi viimeiseen osaan tulee, on se itsestään selvää. Oikeaa, teoreettiselle pohjalle kehittynyttä anarkismia synnyttää kehitys eli aikain olot, kahta jälkimäistä synnyttää taas, toisissa tapauksissa tekijänsä konnamaisuus ja toisissa taas äarimmäinen kurjuus, kuristustoimenpiteet ja muut semmoiset.
Olisin kaiketi kysynyt vieläkin jotakuta seikkaa, mutta Esan vaimo tuli samassa sisään kahvikomppeineen ja keskeytti puhelumme.
Heti kahvia härppimään päästyämme kysyi Esa taaskin, mitä minä pidän yleensä satamatyöläisten hommista niiden nykyisessä muodossa.
— Mitäpäs minä osaan pitää, kun en juuri mitään tiedäkään. Kaikki mitä olen nähnyt on hyvää, vastasin minä ja pyysin kertomaan miten puuhien nykyinen muoto lähti alkuun.
— Asia on yksinkertaisesti niin, alkoi Esa, että meitä ajanmittaan alkoi kyllästyttää yksinomainen vihan tuloksia tuottava ammattiyhdistystoiminta. Ja kun lainlaadintatietäkään ei — porvarien härkäpäisyyden vuoksi — ollut toivoa olojen pikaiseen parantumiseen, aloimme me miettimään muita mahdollisesti löytyviä keinoja asemamme parantamiseen. Me aloimme ensin perustelemaan pieniä työ-osuuskuntia, joiden avulla sitten vuosi vuodelta saimme töitä yhä enemmän ja enemmän käsiimme. Se oli mielestämme suuri edistysaskel silloin. Mutta kun ammattialallamme oli työvoimaa enemmän kuin mitä tarvittiinkaan ja kun emme tahtoneet ketään tovereistamme nälkäkuoloon syöstä, oli meidän vieläkin keksittävä uusia keinoja, mihin saisimme liiat työvoimat sijoitetuksi. Silloin tuli maan hankinta esiin. Sillä toivoimme voivamme asiaa auttaa. Me tiesimme maan hankinnasta olevan muutakin hyötyä. Me tiesimme, että eri osuuskuntain jäsenet ovat saatavat, vieläkin lähemmin, kun liiton kautta, toisiinsa liittymään ennenkuin voidaan kyllin menestyksellisesti pitää puoliamme vastustajaimme tekemiä hyökkäyksiä vastaan. Siksipä aloimmekin suunnitella laitosta, joka meidät sitoisi toisiimme, tekisi kuin yhden perheen jäseniksi. Suunnittelun tuloksena oli yhteinen siirtola. Pienemmillä maa-osuuskunnilla emme uskoneet olevan yhtä suurta voimaa. Ne kun hajoittaisivat miehet erilleen. Edessä oli kuitenkin se pulma, että meillä ei ollut rahoja niin suureen yritykseen. Silloin tuli osuuskassa mieleen, ajatellen, että siitä lainaamalla saamme tarvittavat varat hankkeen toimeenpanemiseen. Se ei kuitenkaan käynyt niin suoraan päinsä. Me emme olleet käyneet senlaisiin puuhiin. Osuuskassan varat, sen sijaan että niitä olisi käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa, piti käyttää kypsytystyöhön. Perustimme sitten sanomalehden ja aloimme sillä harjoittaa agitationia. Lehti saikin heti alussa suuren kannatuksen osakseen. Sitämyöden meni kaikki hyvin, mutta taas tuli uusi pulma. Tapaturmavakuutusolot, porvarillisten yhtiöiden voitonhimon vuoksi, menivät niin hurjalle kannalle, että meidän oli pakko ryhtyä perustamaan tapaturmavakuutuskassaa. Siihenkin piti taas lainata osuuskunnasta. Suurilla ponnistuksilla saatiin sekin puuha perille ajetuksi. Nyt jo olisi luullut pulmista päästyn, mutta niin ei ollutkaan asianlaita. Sanomalehti, osuuskassa, tapaturmavakuutuskassa ja aikaisemmin yhdistetyt osastojen sairas- ja hautausapukassa vilkkaan liikkeen vuoksi tarvitsivat suunnattoman paljon huoneita. Vuokramaksuihin tahtoi hukkua parhain osa puhtaasta tulosta. Täytyi taaskin ryhtyä ajattelemaan keinoa miten siitä selvittäisiin vähemmällä. Päätimme sitten rakentaa oman huoneuston. Siinä oli taas se vaikeus edessä, että kaupungin kalliit tonttimaksut eivät sallineet pienen rakentamista. Rakensimme suuren — sen minkä kaupungissa näit — mutta se oli kovin vaikeata. Tämä alituinen uusien menojen ilmestyminen alkoi vihdoin kyllästyttää innokkaimpia siirtolan synnyn odottajia. He eivät enää sanoneet jaksavansa odottaa ja niin pantiin sekin puuha alulle tavalla, jonka jo tiedät. Se oli vaan sattuma, että osuuskassa sillä kertaa voi puuhaa avustaa.
Minua alkoi asia innostuttaa, en malttanut olla keskeyttämättä, vaan kysäsin:
— Mistä ihmeestä te siihen osuuskassaan niin paljon varoja saitte, että siitä kaikkeen riitti.
— Se on nyt pian selitetty. Puuhamme innostutti sivullisiakin niin paljon, että melkeen kaikki koko maan työväestö — kun huomasivat, ettei mitään menettämisen vaaraa ollut tarjolla, — ostivat kassamme osuuksia. Sitten harjoitimme myöskin pientä lainausliikettä sivullekin päin varmoja vakuuksia vastaan. Korot niistä, samoin kuin omiin yrityksiin pannuista varoista saatiin säännöllisesti ja niin se kasvoi.
— Kertomisistasi päättäen kävi tuo kaikki päinsä hyvin helposti.
— Ei, velikulta, ei se aika ollut helppoa meille kenellekään. Kaikki siinä hikoiltiin ja jopa toisinaan tiukemmassa kohdassa kiristeltiin suolivyötäkin.
— Mutta luuletko nyt, että nämä laitoksenne pysyvät pystyssä. Olen lukenut jostakin, että kaikki ihanteelliset yhteiskunnan rakentamisyritykset ovat aina tehneet suuren kuperkeikan. Ettekö te pelkää sitä mahdollisuutta?
— Mitäpäs me sitä pelkäsimme, kun meillä ei senlaista mahdollisuutta ole olemassakaan. Pitäisihän sinunkin huomata se, ettei meillä ole mitään muusta maailmasta eristettyä yhteiskuntaa, eikä ole aikomusta perustaakaan. Me emme pidä puuhiemme pohjana ihanteita yksin, vaan rakennamme kaikki, mitä rakennammekin, varman edellä tehdyn suunnittelun ja tarkkojen laskelmien, sekä aikojen kuluessa saadun kokemuksen horjumattomalle pohjalle. Me emme ole niin hulluja, että poikkeaisimme pois olemassaolon la'eista. Me olemme tehneet ja teemme vastakin ainoastaan sitä, mikä milläkin ajalla on mahdollista.
Keskustelumme täytyi taaskin lopettaa, kun Esan vaimo, joka oli keskustelumme aikana pujahtanut ulos, tuli kutsumaan päivällisruoalle.
Päivällistä syödessä vallitsi taaskin sama rattoisa mieliala kuin aamiaisen aikanakin. Rattoisuutta lisäsi vielä se, että opiston luennoitsijat ja oppilaat olivat myöskin läsnä.
Päivällisen loputtua lähdimme koko joukolla opistolle. Rattoisasti menikin siellä koko iltapäivä. Laulettiin ja kaskuiltiin sekä juotiin opiston emännöitsijän hyvälle maistuvaa kahvia.
Illan tultua tulimme takasin siirtolaan ja opiston yhdessä valitsema toimikunta oli valmistanut yhteisen illanvieton.
Se ilta oli puheineen, lauluineen, näytelmineen ja kuvaelmineen niin mieltäkiinnittävä, etten sitä sanoin voi kuvata. Myöhään yöllä, kun erosimme, tunsimme niin omituista tyyntä ja rauhaa rinnoissamme, etten ainakaan minä ole konsanaan moista tuntenut. Se tunne oli kai sitä, joka voi syntyä vasta silloin, kun edes joku määrätty joukko tuntee keskuudessaan veljellisyyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden vallitsevan.
(Jatk.)
Sosialisti n:ot 176 ja 180 16. ja 21.11.1906.
