Aatamin ja Eevan ensimmäinen puku
Ja Herra Jumala teki Aatamille
ja hänen emännällensä nahoista
hameet, ja puetti heidän yllensä. I Moos. 3: 21.
Tämä tapahtui Eedenin Paradiisissa sinä samana päivänä, jolloin Aatami ja Eeva olivat syöneet hyvän ja pahan tiedon puusta.
Kohta sen jälkeen kuin aviopari oli haukannut kielletyn puun hedelmästä muutamia paloja, huomasivatkin he olevansa alasti. Ja heitä molempia alkoi hävettää, sillä he olivat säädyllisiä ihmisiä, eivät tohtori Tannerin oppilaita eikä Ungewitterin alastomuussuunnan kannattajia. Sentähden käänsivät he häveliäästi päänsä toinen toisestaan ja juoksivat kumpikin eri puolelle elämän puuta. Päästyään toistensa näkyvistä alkoivat molemmat kilvan raastaa lehtiä viikunapuusta ja verhosivat niillä ruumiinsa. Pian sen jälkeen tuli Jehova ja huuteli pariskuntaa, jonka koko huomio nyt oli kiintyneenä pukuasioihin.
- - -
- Ei noista ihmisistä tullut muuta kuin pelkkää harmia - tuskitteli Jehova itsekseen sen suuren tilinteon jälkeen, joka seurasi omenan varastamistapausta. - Nyt niille pitäisi tässä vielä ruveta pukuja hankkimaan! Jehova vaipui syviin mietteisiin, aprikoi päänsä ympäri ja tuumi mistä ihmeestä hän saisi tuolle viheliäiselle ihmisparille vaatteet. Jonkun ajan kuluttua painoi hän sähkökelloa niin että tähdet tanssivat ja taivaan joka komerossa kävi yksi ainoa sähkökellon kilinä. Kaikki passaripojat juoksivat tulisella kiireellä esiin, sillä he huomasivat, että ukko on tuimalla päällä, koska hän toimeenpani tuollaisen äkäisen hälyytyksen.
- Käskekää taivaallinen varastomestari ja yliräätäli tänne! komensi ukko Jehova totisena.
Passaripojat lähtivät käskyä täyttämään niin kiireesti minkä suinkin kintuista lähti. Hetken kuluttua saapuivat molemmat käsketyt sisään. Varastonhoitaja Mikael teki pyylevällä ruumiillaan niin sulavan kumarruksen kuin se hänen olennolleen oli mahdollista. Yliräätäli Gabriel, esiintyen moitteettomassa viimeisen muodin mukaisessa puvussa ja pitäen pariisilais-mallista silkkihattuaan toisessa kädessään, teki samoin.
- Kuuleppas Mikael - kääntyi Jehova varastonhoitajan puoleen - onko siellä sinun varastossasi tällä kertaa sopivaa kangasta yhteen miehen ja yhteen naisen pukuun?
- Lieneehän tuolla aina sen verran! Mutta mitä lajia se olla pitäisi; samettia, purppuraa, kirjailtua liinakangasta vai mitä?
- Ei sillä taida niin väliä olla, kunhan on jotain, joka päällä pysyy. Se tulee sille ihmisparille, jonka minä äskettäin tekasin. Siitä minulle aikamoisen ristin heitti! Nyt ne ovat jo siellä Paradiisissa tehneet pahojaan. Kävivät sen hienohedelmäisen omenapuun kimpussa ja tulivat tietämään hyvän ja pahan niinkuin mekin. Kaiken päälle täytyy niitä ruveta tässä vielä vaatettamaan, koska heidän ei muka sovi alastomina käydä. Ja kaikki tuon kirotun kapinoitsijan Lusiferin työtä. Hän se näitä hullutuksia ajaa tämän ihmisparin päihin. Mutta kyllä ihmisetkin saavat sen kalliisti maksaa: kirosin juuri äsken heidät hankkimaan elatuksensa maasta kovalla työllä. Puvusta ei silloin tullut puhutuksi ja nyt Aatami kiven kovaan vaatii minulta pukua. Mitäs siitä arvelette?
- Oi Jahve! - puuttui yliräätäli Gabriel puheeseen. - Suokaa minun kaikessa alamaisuudessa huomauttaa, että siitä pukujutusta tulee meille enemmän kuin tarpeeksi työtä, jos ryhdymme ihmisiä pitämään muodinmukaisessa puvusa.
- Mikäpä tässä muukaan neuvoksi tulee, kun he vaativat pukua. Kun he kerran tulivat tuohon ristiksemme luoduksi, niin pitäähän heistä huolikin pitää. Vielä tänä päivänä on heille puku hankittava. Olisiko Gabrielilla nyt lähettyvillä muotilehteä, että voitaisiin vähän vilkaista, minkä mallin mukaan niille puvut valmistaisi. Varsinkin naispuvun suhteen täytyy käyttää makua, sillä Eeva näyttää sangen nenäkkäältä naiselta.
- Tänä päivänä ei pukujen valmistaminen mitenkään voi tulla kysymykseen, sillä räätälinverstaassamme on ilmankin kova kiire - virkkoi Gabriel. - Täytyy näet saada huomisia vappunaamiaisia varten puvut kahdelletoistatuhannelle legionalle enkelille, kymmenelletuhannelle legionalle kerubinille ja kuudelletuhannelle legionalle serafimille. Aivan mahdoton suorittaa sivutyötä tänään. Ilmankin sain panna kaiken vaikutusvoimani liikkeelle saadakseni räätälikerubiinit tarvittavaan ylityöhön. He vetosivat tariffiin, joka säätää yhdeksäntuntisen työpäivän. Kuitenkin sain heidät lopuksi taipumaan, kun lupasin huomenna kolme ylimääräistä annosta mannaa ja luvan päästä jo puolelta päivältä pois työstä.
- Sepäs nyt vasta oli kiusa - tuskitteli Jehova ja raapi ärtyisenä korvansa taustaa.
- Sitäpaitsi olisi minulla - jatkoi yliräätäli - eräs pieni huomautus tehtävänä.
- Mikähän se vielä olisi?
- Minun mielestäni ei noille ihmissyntisille sovi ollenkan ne kallisarvoiset vaatteet, joita täällä meidän hienoissa taivaallisissa salongeissa käytetään. Repiväthän he ne kohta ensimäisenä päivänä jokapäiväisissä askareissaan, kovissa maanviljelystöissä ja kantojen vääntelemisessä.
- Niin, teidän taivaallinen majesteettinne, minä olen aivan samaa mieltä - lausui myös varastonhoitaja Mikael ja nytkäytti lihavaa ruumistaan eteenpäin kumarrukseksi.
- Olette oikeassa - mutisi Jehova hampaittensa välistä. Mutta miten on minun tämä pulma ratkaistava?
- Mielestäni välttää heille aivan hyvin eläimen nahkasta tehdyt puvut. Ne kyllä kestävät millaisessa menossa tahansa - huomautti Gabriel taaskin.
- Sepä onkin sukkela keino! Sen minä teenkin. Vähemmän komeilevat puvuillaan. Mutta missä saan minä ne valmistetuksi, siinä kysymys, kun räätäliverstaassa ei ehditä? Olisi väärin yhden syntisen ihmisparin takia asettaa enkelieni naamiaispukujen valmistuminen vaaranalaiseksi.
Hetken mietittyään oli Jehovalla suunnitelma valmis. Hän kutsui luoksensa pukuleikkurin ja käski hänen leikata mallin mies- sekä naispukua varten. Samalla pyysi hän Gabrielin tuomaan tarvittavat langat ja neulat. Ne saatuaan lähti hän mallit kainalossa astelemaan Eedenin Paradiisiin. Siellä tapasi hän Aatamin nukahtaneena päivänpaisteiselle nurmikolle. Eeva oli noukkinut kukkia, valmistanut niistä kiehkuran ja se päässään oli parhaillaan peilailemassa itseään Paradiisin lammikon kirkkaassa vedenkalvossa.
- Hei, Aatami, nouseppas siitä ylös, että saan sinusta puvun mitan otetuksi - lausui Jehova kohta saavuttuaan.
Aatami hypähti istualleen, hieroi unta silmistään ja näytti niinkuin puusta pudonneelta ja vähän säikähtäneeltä. Ihmeissään katseli hän Jehovaa, kun tämä hääräili ompelutarpeineen.
Mitat otettiin sitten niin Aatamista kuin Eevastakin. Tämän jälkeen Jahve kävi hakemassa pari nuoren peuran nahkaa ja rupesi ompelutyöhönsä käsiksi.
- Hyi, noin rumia! Aijotaanko siitä valmistaa minunkin pukuni? - huomautti Eeva nenäänsä nyrpistäen. - Ei niillä miehillä ole mitään kauneusaistia!
- Kyllä ne semmoiselle omenavarkaalle kuin sinulle kelpaa - pisti Aatami puolestaan. Häntä kaiveli vieläkin se äskeinen omenajuttu, joka teki hänen huolettomista paratiisipäivistään lopun.
- Kelpaa hyvinkin - murahti Jehova, istuutui jalat ristiin nurmikolle ja alkoi liikutella neulaa, minkä vaan ehti. Vallan sukkelaan se työ ei häneltä käynyt, sillä hänen käsijäntereensä eivät olleet ensinkään tottuneet tällaisiin liikkeihin.
Aatami istui vieressä mättäällä ja vähän ajan kuluttua alkoi siinä torkahdella, kun odotus alkoi käydä pitkäksi. Eeva oli taas mennyt kukkia poimimaan.
- Oli siellä meidän räätäliverstaassa niin kovat vappukiireet, ettei joudettu näitä pukuja siellä tekemään; täytyi ruveta itseni touhuun - alkoi Jehova puhella, saadakseen äänettömyyden loppumaan.
- Että mitenkä ...? - kysäsi Aatami, joka torkuksissa ollessaan ei ollut oikein kuullut Jehovan sanoja.
- Sanoin vaan, että siellä meillä oli naamiaismekoilla niin kiire, ettei jouduttu tekemään näitä teidän pukuja siellä. Piti itseni käydä työhön käsiksi.
- Vai niin oli kiire. Taitaa olla suuret juhlat tulossa.
- Niin on. Se nuorempi väki tahtoo hieman huvitella, niin täytyyhän sitä sen verran sallia. Muuten syntyy tyytymättömyyttä. Sen jälkeen, kun Lusifer teki sen kapinansa, jonka kukistamisessa meillä oli täysi työ, olen minä päättänyt välttää kaikkia selkkauksia valtakunnassani. Sentähden täytyy katsoa hiukan leppeämmin tämän nuoren väen hommia.
Juteltiin siinä edelleen kaikellaista Jehovan ahertaessa hikipäässä pukujen valmistuksessa. Tämä työ ei ollutkaan helppoa. Neula ei tahtonut pysyä oikein vanhuksen kömpelöissä hyppysissä. Väliin katkesi lanka, väliin luiskahti se neulan silmästä ja kun ukolla ei sattunut olemaan silmälasejaan mukana, sai Aatami aina avustaa häntä langan pistämisessä neulan silmään. Vähän väliä pyyhki Jehova otsaansa, sillä auringonpaiste ja työn rasitus kohottivat yhtämittaa uusia hikikarpaloita hänen ryppyiselle otsalleen.
Iltahämärässä vihdoinkin olivat puvut valmiit. Katsahtaessaan kelloonsa huomasi Jehova, että oli käsissä kahdestoista hetki. Ja silloin oli niiden pukujen valmistukseen kulunut kahdeksan tuntia. Helpotuksen huokaus pääsi Jehovan rinnasta, kun hän sai mekot puetuksi Aatamin ja Eevan ylle. Kun he nämät saaneet olivat, eivät he enää tarvinneet viikunanlehtiä suojanansa, vaan ravistivat ne päähänsä ja antoivat iltatuulen kulettaa ne mukanansa, kuhunka se ikänä halusi. Ja katso he olivat näissä nahkaisissa puseroissansa kuni kaksin jaloin käyskenteleväiset apinat. Koska he päällensä saaneet olivat, otti Jehova heitä molempia, toista toisella ja toista toisella kädellään korvasta kiinni, talutti Paradiisin portin ulkopuolelle, lukitsi portin omalla avaimellansa ja lähetti Aatamin ja Eevan nahkapukuinensa etsimään uusia asuinsijoja. Varmemmaksi vakuudeksi asetti hän vielä kerubiinin välkkyvän miekan kanssa vartijaksi portille, ettei tämä Jehovalle paljon huolta ja vaivaa tuottanut ihmispari enää pääsisi varkaisiin hänen omenatarhaansa.
Mutta seuraavana päivänä Jehova lepäsi, sillä tämä räätälintyö oli hänet väsyttänyt. Ja hän antoi kuuluttaa koko taivaanvaltakunnassa, ettei ketään saanut työssä pitää kauvempaa kuin kahdeksan tuntia päivässä, koska Jehova itse Aatamin ja Eevan pukua ommellessaan oli tullut tuntemaan, että kahdeksassakin työtunnissa on aivan kylliksi.
Se päivä, jolloin tämä julistaminen tapahtui oli vapunpäivä. Sentähden vielä nytkin työväki vapunpäivänä esittää kahdeksantuntisen työpäivän vaatimusta, koska Aatamin jälkeläiset täällä maan päällä eivät haluaisi heille hyvällä sitä myöntää.
Anton Huotari.
Punainen viesti 4/1910.
