Kaksi koditonta
Jack Londonin teoksesta „The People of the Abyss." — „Hornan Kansa".
Ajuria, jonka kasvot olivat kuin veistetyt, leuassa parta, mutta ylähuuli puhtaaksi ajeltu, olisin Yhdysvalloissa pitänyt päällysmiehenä tai hyvinvoipana farmarina taikka jonakin siltä väliltä. Puuseppä, — no, häntä olisin pitänyt puuseppänä. Siltä hän näytti, kuiva ja kuihtunut, silmät luihun vilkuvat ja kädet käpristyneet työkalujen pitelemisestä neljänkymmenenseitsemän raatamisvuoden kuluessa. Näiden miesten pahin aika oli se että he olivat ijäkkäät ja että heidän lapsensa, joiden olisi pitänyt heistä huolta pitää, olivat kuolleet. Vuodet olivat heihin vaikuttaneet ja nuoremmat, voimakkaammat kilpailijat olivat anastaneet heidän työpaikkansa, ajaen heidät teollisuuden myllerrykseen.
Nämä molemmat miehet oli pyörretty takaisin Whitechapelin työhuoneen yömajan ovelta, jonne olivat kanssani yöksi pyrkineet, ja nyt me kaikin yhdessä kiirehdimme Poplarin työhuoneelle, samaa tarkoitusta varten. Toivo ei ollut suuri heidän mielestään, mutta eipä meillä muutakaan mahdollisuutta ollut. Joko Poplar tai katu yöksi! Kumpikin mies kaipasi kipeästi vuodetta, sillä he olivat „joksikin kuitti"; kuten he sanoivat. Ajuri, ijältään 58 vuotta, oli viettänyt viimeiset kolme yötä suojatta, nukkumatta, ja puuseppä, 65 vuotias, oli ollut katujen turvissa viisi yötä.
Mutta sinä rakas, lempeä kansanluokka, joka olet täynnänsä lihaa ja verta, jolla on valkea vuode ja ilmavat huoneet joka ilta odottamassa, kuinka voin saada sinun käsittämään, mitä on sellainen kärsiminen kuin saisit kokea, jos viettäisit uupuneen yötä Lontoon kaduilla? Usko minua: luulisitpa tuhatvuosisatojen olleen ja menneen, ennenkuin itä päiväksi valkenee; sinä värisisit vilusta, kunnes tuskan takia huuto pyrkisi puristumaan ilmoille, sillä joka lihastosi särkisi; ja sinä ihmettelisit, kuinka niin paljon kestää voit ja yhä elää. Jos penkille asettuisit lepäämään ja väsyneet silmäsi ummistuisivat, niin varmasti saisit herättäjäksesi poliisin, joka töykeästi ärähtäisi: „Liikkeelle siitä!" Levätä saat penkillä, vaikka penkit ovat harvat ja kaukana toisistaan; mutta jos lepo merkitsee unta, liikkeelle sinun on lähteminen, laahustamaan väsynyttä ruumistasi loppumattomia katuja pitkin. Jos epätoivoisen kekseliäänä etsisit jonkun salakujan tai pimeän käytävän lepopaikaksesi, niin kaikkialla läsnä oleva poliisi sinut kyllä sieltäkin häätäisi. Hänen toimenansa on tämä häätäminen. Niiden laki, joilla valta on, määrä sinut häädettäväksi.
Mutta aamun koittaessa olisi painajainen ohi ja sinä laahustaisit kotio itseäsi virkistämään, ja kuolinhetkeesi asti kertoilisit seikkailujuttuasi ihastelevalle ystäväpiirillesi. Siitä paisuisi mahtava kertoelma. Kahdeksantuntisesta yö—vähästäsi tulisi Odysseyn seikkailut ja sinusta Homero.
Niin eikäy näiden kodittomien jotka kanssani taivaltivat Poplarin yömajaa kohti. Ja niitä on 35,000, miehiä ja naisia, Lontoon kaupungissa tänäkin yönä. Älä huoli muistella sitä nukkumaan käydessäsi, jos olet niin lempeä kuin sinun pitäisi olla, et lepäisi niin hyvästi kuin tavallisesti. Mutta kun vanhat miehet, 60—, 70— ja 80—vuotiaat, nälissään ollen, vailla lihaa ja verta, kun he eivät aamun koittaessa mitään virkistystä saa, kun he päivänkin perästä saavat epätoivoisesti etsiä leivän kuorta ja samallainen toivoton yö heitä jälleen odottaa ja tätä kestää viisikin yötä ja päivää yhtä kyytiä sinä rakas, lempeä kansanluokka, joka olet täynnä lihaa ja verta, kuinka koskaan käsittää voisit?
Minä kuljin Mile End Road katua pitkin ajurin ja puusepän välissä. Mile End Road on laaja kulkutie, joka käy halki itäisen Lontoon, ja siinä oli kymmeniä tuhansia ihmisiä kulkemassa. Kerron tämän, jotta, täysin ymmärtäisitte, mitä seuraavissa kappaleissa tahdon kuvata. Kuten sanottu, me kuljimme katua pitkin, ja kun toverini kävivät katkeriksi ja kirosivat maata, minä kirosin heidän kerallaan, kirosin niinkuin amerikalainen kulkuri saattoi kirota oudolle ja hirvittävälle maalle päädyttyään. Ja koettaessani saada heitä uskomaan itseäni, mikä onnistuikin, he pitivät minua meren kulkijana, joka oli tuhlannut rahansa irstailussa, menettänyt vaatteensa (tavallista merimiesten kesken rannikolla) ja nyt tilapäisesti avuttomana pestiä kärkkyessään. Tämä selitti tietämättömyyteni englantilaisten tapojen suhteen ja sen etten tuntenut yömajoja, ja olin utelias.
Ajurilla oli täysi työ pysyä kintereillämme kulkiessamme (hän kertoi ettei ollut syönyt mitään koko päivänä), mutta puuseppä, laiha ja nälissään, harmaa, nukkavieru takki heilahdellen äkäisesti tuulessa, pyyhkäsi eteenpäin pitkin, väsymättömin askelin, jotka minusta vahvasti muistuttivat suden harppauksia. Kumpikin tähystivät tiukasti käytävää kulkiessaan puhuessaan, ja tavan takaa jompikumpi kumartui ja poimi jotakin maasta, koskaan seisauttamatta harppaustaan. Arvelin heidän keräilevän sikarin tai paperossin pätkiä enkä aluksi siitä välittänyt. Mutta pian huomasin asian.
Niljakkaalta, räkäiseltä käytävältä he poimivat sitruunan ja appelsiinin kuoria ja rypäleitten jätteitä ja söivät niitä. Hedelmäin sisuspähkinöitä he hampain särkivät saadakseen sisuksen syödä. He poimivat leivän muruja, herneen palkoja, omenan siemenkotia, jotka olivat niin mustia ja törkyisiä, ettei niiden laatua tuntea voinut, ja näitä kumpikin mies pisteli suuhunsa, pureskeli niitä ja nieli ne; ja tämä tapahtui kello 6 ja 7 välillä 20 päivän illalla herramme vuonna 1902 suurimman, rikkaimman ja voimakkaimman valtakunnan sydämmessä, minkä maailma koskaan on nähnyt.
Nämä miehet puhuivat. Eivät he olleet hulluja, ijäkkäitä vain. Ja luonnollisesti kun heidän sisuksensa löyhkäsivät katujätteiltä, puhuivat he verisestä kumouksesta. He puhuivat kuin anarkistit, haaveilijat ja mielipuolet puhuvat. Ja kukapa heitä moittisi? Huolimatta kolmesta ankarasta ateriastani sinä päivänä ja siististä vuoteestani, johon olisin saanut laskeutua, jos olisin halunnut, huolimatta yhteiskunta—filosofiastani ja luottamuksestani asiain hitaaseen kehitykseen ja muuttumiseen — kaikesta tästä huolimatta, sanon ma, tunsin olevani taipuvainen puhumaan heidän kanssaan mielettömyyksiä tai pitää suuni kiinni. Hupsu raukat! Eipä kumouksesta mitään tule heidän ajatustensa mukaan. Ja kun he ovat kuolleet tomuksi, joka pian on tapahtuva, toiset hupsut puhuvat verisestä kumouksesta poimiessaan jätteitä limaiselta käytävältä Mile End Road kadulla pyrkien Poplarin yömajaa kohti.
Kun olin muukalainen ja nuori mies, niin ajuri ja puuseppä selittelivät minulle asioita ja neuvoivat minua. Heidän neuvonsa oli muuten yksinkertainen ja selvä: lähteä pois maasta. He tunsivat olemukseni voiman, pikemmin kuin ymmärsivät, ja nyökkäsivät päätään, kun heille vakuutin että lähtevän laivan savulta he eivät kohta pystyisi näkemään minusta jälkeäkään.
„Tämä miehestä roiston tekee vasten hänen tahtoaankin", selitti puuseppä. „Tässä olen, vanha mies, nuoremmat ovat paikkani vieneet, vaatteeni käyvät yhä rääsyisemmiksi, ja sen takia on työpaikka joka päivä yhä tiukemmassa. Käyn yömajaan vuoteelle pyrkimään. Täytyy olla odottamassa kahdesta tai kolmesta alkaen iltapäivällä*, muuten ei pääse sisälle. Näithän, miten kävi tänään. Miten sitä sillä tavalla voi työtä etsiä? Ja entä jos pääsen yömajaan? Koko huomispäivän he pitävät siellä, ja vasta seuraavan päivän aamuna pääsen pois. Entä sitten? Laki sanoo, etten voi päästä sinä päivänä toiseen yömajaan, ellei se ole kymmenen, mailin päässä edellisestä. Taas on kiireesti riennettävä, jos mieli päästä perille aikaan. Miten sitä siis voi työtä hakea? Ja ellen riennä? Vaan etsin työtä? Pian on taas yö käsissä, vuodetta ei missään. Ei unta koko yönä, ei ruokaa — missä kunnossa sitä sitten aamulla lähtee työn etsintään? Täytyy käydä nukkumaan johonkin puistoon ja hakea jonkinlaista ruokaa. Siinäpä se! Vanhat maatukoon, ei ole elämistilaa!"
„Tässä on ollut kulkutulli ennen", sanoi ajuri, „monet kerrat ajurina ollessani olen tässä tullia maksanut."
„Kolme pencin lättyä olen syönyt kahteen päivään", ilmotti puuseppä, pitkän äänettömyyden jälkeen. „Kaksi söin eilen ja kolmannen tänään", hän jatkoi jälleen pitkän aikaa oltuaan äänettä.
„Minä en ole syönyt mitään koko päivänä", sanoi ajuri. „Ja väsynyt olen. Jalkojani pakottaa hirveästi."
„Ne lätyt, joita „kopissa" saa, ovat niin kovia, että tuskin syötyä saa muuten kuin veteen liottamalla", selitti puuseppä edelleen. Ja kysyttyäni, mikä se „koppi" oli, hän vastasi: „Yömaja. Se on ammattikieltä, näethän".
Mutta se minua hämmästytti, että sana „ammattikieli" kuului hänen sanavarastoonsa, joka ei muuten kyllä ollut vähäinen, kuten sain kuulla.
Kysyin heiltä, minkälainen kohtelu oli odotettavissani, jos sattuisimme pääsemään Poplarin yömajaan, ja heidän välillään kulkien sain runsaasti selityksiä. Saatuani kylmän kylvyn aluksi, minulle annettaisiin illallinen, kuusi unssia leipää ja kolme kupillista „jumppia". „Jumppi" on jonkinlainen liemikeksintö, johon kuuluu vajaa, puolen litraa kauranryynejä sekoitettuna kolmeen kuppiin ja kuumaan veteen.
„Maitoa ja sokeria ja hopealusikka kai myös?" kysäsin.
„Ei ole pelkoa. Suolaa vain, ja olenpa nähnyt paikkoja, joissa ei lusikkaakaan anneta. Ryyppää kupista ja anna juosta kolottaa vatsaasi, sellainen on tapa."
„Hackneyssa saa hyvää jumppia", selitti ajuri.
„Erinomaista jumppia todellakin", ylisti puuseppä.
„Entä sitten?" kysyin.
Ja sain tietää, että sitten lähetettiin heti makuulle. „Aamulla ajetaan ylös k:lo 1/26, ja saat nousta ja käydä pesolle, jos on saippuaa. Sitten aamiainen, sama kuin illallinen, kolme kupillista jumppia ja kuuden unssin leipä."
„Ei sitä aina ole kuutta unssia", oikasi ajuri.
„Ei ole, ei, ja usein niin hapanta, että tuskin voi syödä. Kun alotin käyntini, en voinut syödä enemmän jumppia kuin leipääkään, mutta nyt voin syödä oman ja toisenkin annoksen."
„Minä voisin syödä kolmenkin toisen, annoksen", vakuutti ajuri. „En ole saanut palaakaan koko siunattuna päivänä."
„Entä sitten?"
„Sitten saat tehdä työsi, riipiä neljä naulaa köyttä tai puhdistaa ja pestä taikka särkeä 10 tai 11 sentneriä kiveä. Minun ei tarvitse särkeä kiveä, olen yli 60, näethän. Mutta sinä saat. Olet nuori ja vahva."
„Siitä minä en pidä", mörähti ajuri, „että suljetaan koppiin köyttä nyhtämään. Se on vain vankilan tapaista."
„Mutta kun on yönsä maannut, jos ei rupea nyhtämään köyttä eikä särkemään kiveä eikä tekemään mitään?" kysäsin.
„Ei ole pelkoa, että toista kertaa kieltäydyt; he kyllä ajoivat sen aatoksen päästäsi", vakuutti puuseppä. „En neuvoisi sinua koettamaan, poikani."
„Sitten seuraa päivällinen", hän jatkoi. „Kahdeksan unssia leipää, puolitoista unssia juustoa ja kylmää vettä. Sitten lopetat työsi, saat iltaseksi, saman kuin ennen, kolme kupillista jumppia ja kuusi unssia leipää. Sitten sänkyyn kello kuusi ja seuraavana aamuna pääset vapaaksi, jos nimittäin olet työsi päättänyt."
Olimme kauan sitten poikenneet Mile End Roadilta, ja kuljettuamme synkkien, sokkeloisten, kapeitten ja koukkuilevain katujen kautta, tulimme Poplarin työhuoneelle. Matalan kiviaidan vieressä sitasimme kukin kaiken maallisen omaisuutemme nenäliinaan, paitsi pikku tupakkapalaa, joka sai sukeltaa sukkaamme. Ja niinpä viimeisen valoheijastuksen kajastaessa likaisen harmaalta taivaalta ja tuulen armottomasti ja kylmästi puhaltaessa, seisoimme viheliäisine myttyinemme surullisena ryhmänä työhuoneen ovella.
Kolme työläistyttöä kulki ohi ja yksi katsahti sääliväisenä minua; hänen kulkiessaan ohi seurasin häntä katseillani ja säälien hän silmäili taakseen minua. Vanhuksista hän ei välittänyt. Hyvä jumala, hän sääli minua, nuorta, jäntevää, voimakasta, mutta ei riittänyt häneltä vähääkään sääliä niiden vanhojen miesten varalle, jotka rinnallani seisoivat! Hän oli nuori nainen ja minä olin nuori mies, ja hämärä sukupuolinen aatos kai sai hänen säälimään minua ja painamaan tunteensa näin matalalle tasolle. Sääli vanhuksia kohtaan on epäitsekäs tunne, ja sitä paitsi, onhan työhuoneen ovi vanhain miesten tavallinen paikka. Ja niinpä ei hän heistä mitään välittänyt, minua vain sääli, vaikka minä sitä kaikkein vähimmin tarvitsin. Kunnioitettuina eivät harmaat hapset hautaan pääse Lontoon kaupungissa.
Oven toisella sivulla oli kellon ripa, toisella puolen painettava nappula.
„Soita kelloa", kehoitti ajuri minua, ja samoin kuin tavallisesti olin tottunut ovikelloa soittamaan tartuin kellon ripaan ja soitin: helähtävästi.
„Älä, äläi" huusivat he kauhistuneina, „Älä niin kovasti!"
Minä soitin, ja he katselivat minua nuhdellen, aivan kuin olisin saattanut vaaran alaiseksi heidän toivonsa vuoteen ja „jumpin" suhteen. Ei tullut ketään. Onneksi se oli väärä kello, ja minusta tuntui helpommalta.
„Paina nappulaa", sanoin puusepälle.
„Ei, ei odota vähän", kiiruhti ajuri sanomaan.
Ja kaikesta tästä sain sen käsityksen, että köyhäinhuoneen porttivahti, jolla tavallisesti 7—9 punnan vuosipalkka, on sangen tärkeäarvoinen ja mahtava henkilö, jota ei saa kohdella liian toverillisesti — eivät köyhät.
Niinpä me odotimme kymmenenkertaisesti kohtuullisen odotusajan, kunnes ajuri kuin varkain vei kainon etusormensa nappulalle ja painoi sitä mahdollisimman hennosti ja lyhyeen. Olen nähnyt miehiä odottamassa elämän tai kuoleman ollessa ratkaistavana; mutta toivova epätoivo ei ole heidän kasvoillaan ollut niin selväkuin se ilmeni näitten kahden miehen kasvoissa heidän odottaessaan porttivahdin tuloa.
Hän tuli. Hän vain vilkasi meitä.
„Täynnä!" Sanoi ja sulki oven.
„Taaskin sama yö!" huokasi puuseppä. Ja hämärässä valossa ajuri näytti raihnaalta ja harmaalta.
Epämääräinen armeliaisuus on rikosta, sanovat ammatti—armeliaat. No, minä päätin olla rikoksellinen.
„Kuulehan, avaa veitsesi ja tule tänne", sanoin ajurille, vetäen hänet pimeään kujaan.
Hän tuijotti minua pelästyneenä ja koetti vetäytyä takaisin. Ehkäpä hän piti minua nykypäivien Jack Halkaisijana, jonka taipumus kohdistui kodittomiin vanhuksiin. Taikka oliko arvellut, että tahdoin vietellä hänet johonkin epätoivoiseen rikokseen. Ainakin hän oli peloissaan.
Kaiken varalta olin ryysyihin pukeutuessani ommellut takkini vuoriin yhden punnan.
— Se oli välttämättömyysrahastoni, ja ensi kerran arvelin nyt sitä tarvitsevani.
— Vasta kun olin suorittamassa ratkomistyötä ja osottanut sisään ommeltua rahan kappaletta, onnistuin saamaan ajurin avukseni. Sittenkin hänen kätensä vapisi niin että pelkäsin hänen pistävän minua takkini sijasta, ja lopuksi täytyi minun ottaa häneltä veitsi ja suorittaa työ itse. Kultaraha vyörähti ulos, koko omaisuus heidän nälkäisissä silmissään; ja niin taivalsimme eteenpäin lähimpään kahvilaan.
Tietysti täytyi minun selittää heille, että olin vain tutkija, yhteiskunnallinen tutkija, joka koetti saada selville, miten toinen puoli ihmiskuntaa eli. Ja heti he sulkeutuivat kuin näkinkenkä. En ollutkaan heikäläinen, puheeni oli muuttunut, ääneni sointu oli toisellainen, lyhyesti, olin ylhäinen ja he olivat loistavan luokkatietoisia.
„Mitä haluatte saada?" kysyin heiltä tarjoilijan tullessa.
„Kaksi leipäviipaletta ja kuppi teetä", sanoi ajuri hiljaa.
„Kaksi leipäviipaletta ja kuppi teetä", toisti puuseppä hiljaa.
Pysähtykäähän hetkeksi ja ajatelkaa. Olin kutsunut nämä kaksi miestä kahvilaan. He olivat nähneet kultarahani ja he ymmärsivät etten ollut mikään köyhä. Toinen oli syönyt yhden lätin sinä päivänä, toinen ei mitään. Ja pyysivät „kaksi leipäviipaletta ja kupin teetä". Kumpikin kahden pencin annoksen.
Tämä oli sitä samaa alennustilan nöyryyttä, jota oli osottanut heidän käytöksensä työhuoneen porttivahtia kohtaan. Mutta minä en sitä sietänyt. Kerta kerralta lisäsin heidän annostaan — munia, sianlihaa, vielä munia, vielä sianlihaa, vielä teetä, leipää ja niin edelleen — ja he kielsivät jokakerta, vakuuttaen ei enää huolivansa, mutta silti nielivät ahnaasti kaiken heti sen pöytään ilmestyttyä.
„Ensimmäinen teekupillinen, kahteen viikkoon", sanoi ajuri.
„Ihmeellistä teetä tämä", sanoi puuseppä. Kumpikin joi sitä puolisen litraa, ja vakuutan teille, että se oli ruskeata, sotkua. Se oli paljon vähemmän teen kaltaista kuin olut samppanjan. Se oli vesivelliä, eikä maistunut vähääkään teeltä.
Omituista oli ensi hämmästyksen jälkeen tarkastaa ruuan tuottamaa vaikutusta. Aluksi he olivat haikeamielisiä ja puhuivat niistä monista kerroista kuin he olivat aikoneet tehdä itsemurhan. Ajuri oli vajaa viikko sitten seissyt sillalla ja katsellut veteen, harkiten asiata. Vesi, kimpousi puuseppä puhumaan, olisi sangen huono keino. Hän kannatti ampumista. Kuula oli paljon „kätevämpi", mutta miten herran nimessä sitä saa revolverin. Siinä se pulma.
He kävivät hilpeämmiksi, kun kuuma „tee" alkoi lämmittää, ja puhuivat enemmän itsestään. Ajuri oli haudannut vaimonsa ja lapsensa, yhtä poikaa lukuunottamatta, joka kasvoi mieheksi ja auttoi häntä pikku liikkeessään. Sitten se tapahtui. Poika, kolmenkymmenenyhden vuotias, kuoli rokkoon. Tuskin oli tämä tapahtunut, kun kuume painoi isän vuoteelle ja hänet vietiin sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Sitten hän oli kypsä. Heikkona hän pääsi ulos, raukeana, ei ollut voimakasta poikaa apuna hänen pikku liikkeensä lopussa, ei mistään apua. Se oli tapahtunut ja peli oli lopussa. Ei ollut vanhalla miehellä mitään mahdollisuutta päästä jaloilleen. Ystävät kaikki köyhiä, eivät apuun kyenneet. Hän oli pyrkinyt työhön, kun telineitä pystyteettiin kruunausjuhlaa varten. „Ja melkein tulin sairaaksi, kun aina vain vastattiin: Ei, ei, ei! Korvissani se soi öisin, koettaessani nukkua, yhä vain sama sävel: Ei, ei ei!" Vielä viime viikolla hän oli erään ilmotuksen mukaan pyrkinyt työhön, mutta sanottuaan ikänsä, soi vastaus: „Ei, ei, liian vanha, aivan liian vanha!"
Puuseppä oli syntynyt armeijassa, jossa hänen isänsä oli palvellut 22 vuotta. Hänen kaksi veljeänsä oli myös liittynyt armeijaan; toinen husaarikersantti oli kuollut Intiassa kapinan jälkeen, toinen oli hukkunut Egyptiin 9 vuotta palveltuaag Robertsin komennossa. Puuseppä ei ollut mennyt armeijaan, ja niinpä hän yhä vielä eli maan päällä.
„Mutta antakaa hän kätenne tänne", hän sanoi, reväisten auki risaisen paitansa. „Minä olen kypsä jo leikkuupöydälle, se on selvä. Minä kuihdun, ihan kuihdun, kuoliaaksi, herra, ravinnon puutteessa. Koettakaahan kylkiluitani, niin tiedätte."
Pistin käteni hänen paitansa alle ja koetin. Iho oli käpertynyt kuin pergamentti luiden päälle ja tuntuipa aivan kuin olisi kättänsä hivellyt pesulaudan yli.
„Seitsemän vuotta oli minulla onnen aikaa", hän sanoi. „Hyvä vaimo ja kolme pientä palleroista. Mutta kaikki he kuolivat. Tulirokko vei tytöt kahden viikon kuluessa."
„Tämän jälkeen, herra", sanoi ajuri, haluten kääntää keskustelun kevyemmälle tolalle, „tämän jälkeen en voisi syödä työhuoneen aamiaista aamulla."
„En minäkään", vakuutti puuseppä, ja he alkoivat puhella niistä erinomaisista herkuista ja muista, joita heidän vaimonsa olivat keitelleet entisaikoina.
Vielä yksi tapaus, kun jätin heidät hyvästi kadun kulmassa, kumpikin onnellisina, tietäissään olevan pari shillingiä taskussaan ja jotenkin varmasti vuode tiedossa yöksi. Sytyttäen paperossin, olin heittämäisilläni pois palavan tulitikun, kun ajuri ojentautui sitä tavoittamaan. Tarjosin hänelle laatikkoa, mutta hän sanoi: »En suinkaan, herra, en tuhlaa." Ja hänen sytyttäessään paperossia, jonka olin hänelle antanut, puuseppä kiirehti täyttämään piippunsa, saadakseen tulta samasta tulitikusta.
„Tuhlaaminen ei ole oikeutettua", hän sanoi.
„Ei ole", vastasin, mutta aatoksiini palautui se pesulautainen kylki, jota käteni oli sivellyt.
Suomensi K. M.
* Yömajoihin aletaan laskea vasta kello 6. Suom muist.
Punainen viesti 4/1910.
