Gorloff - Lakkolainen

Lakkolainen

Kirj. Gorloff.

Punasta Viestiä varten suomensi M. R.



Syksyinen yö itkee ikkunan takana. Sade valuu loppumattomina virtoina ja tuuli, vilustuneena ja vihaisena, viskoo sadepisaroita ikkunanruutuja vastaan sekä ryskii rutosti katolla irtautuneessa rautapellissä, ja hämmentyen puhelankaan valittaa suruvoittoisesti ja äänekkäästi. Ja varjot hyppivät huoneessa verkkaan, vaiteliaat mustat varjot, karkottaen ikävää äänettömällä, hiljaisella tanssillaan.

Lapsi nukkuu ja vaimo poistuu kehdon äärestä. Hänen kasvonsa ovat vieraat, jurot.

— No, vieläkö meidän kauan pitää olla ilman leipää? Te olette varmaankin päättäneet tappaa kaikki vaimonne ja lapsenne? Katso poikaan — hänessä on vain nahka ja luut; tulee kohta vuoden vanhaksi, mutta painaa vähemmän kuin kaniini — — — Etkö katso? Eikö sinulle ole rakas puolikuollut poikasi? Saat sen aikaan, että näet hänet kuolleena.

Olen vaiti, mutta yö ikkunan takana vastaa valituksella, ja se valitus kuuluu kaamealta ja sammuu etäisyydessä.

— Tänään aamusta asti on hän kirkunut ja kurottanut käsiään. Mutta mitä minä olen voinut antaa hänelle? — en mitään! Menin pihamaalle ja söyrin lantaa, kunnes löysin kuivaneen leivänkuoren, jota siat eivät olleet syöneet — — — minä silppusin sen veteen ja ruokin poikaani sikojen tähteillä — — — Ohoh! sinä olet vaiti, sillä sinun omatuntosi soimaa sinua.

Ja minä vastaan: — Ei minulle omatuntoni huuda, vaan onnettomuus. Ymmärrä: minä antaisin elämäni pojalleni, mutta kunniaani en anna! Kuolkoon hän ennemmin, mutta halpamaisen pelkurin poikaa hänestä ei tule, ja siihen sinä minua et taivuta — Niin, miksi sitten keskustella — — —

— Miksi keskustella! Panna kätensä ristiin ja odottaa nöyränä siksi kun kuolema tulee noutamaan? Sinä pauhaat kunniasta, mutta missä on sinun kunniasi? Onkohan kunniallista mennä naimisiin ja heittää vaimonsa ja lapsensa valottomaan kurjuuden kuiluun ...

— Ole vaiti!

— En ole vaiti! Sinä voit tappaa meidät nälkään, mutta et saa meitä vaikenemaan; me huudamme, minä ja poikani, me tulemme huutamaan sinun korvaasi, että me tahdomme elää ... me tahdomme elää, maksoi mitä maksoi! Meitä on nälkä kiduttanut, puute kalvanut, niin, anna meille leipää, hanki sitä meille mistä hinnasta tahansa! Jollet tahdo tehdä työtä, niin varasta; sinun mielestäsi se on kunniallisempaa ...

— Ole vaiti, minä puhun!

— Tahi kenties sinä tahdot, että minä elättäisin teitä molempia, että möisin ruumiini kelle tahansa? Ottakaa hetken ajaksi halvalla kaikki, jotka tahdotte: minun poikani kuolee nälkään eikä mieheni tahdo tehdä työtä ...

Kärsivällisyyteni loppui; minä hyppäsin raivoisana paikaltani pystyyn, tartuin hänen käteensä, heitin hänet kuin rievun luotani ja huusin mielettömän vihan valtaamana: — Ole vaiti, kirottu nauta! ...

Hän rupesi itkemään, painauduttuaan vuoteessa oleviin ryysyihin, ja kehdossa nukkuva lapsi heräsi ja alkoi niin'ikään itkeä.

He itkivät molemmat, ja minulle teki kipeää ja minua hävetti ja sääli pusersi kyyneleet silmistäni heidän tähtensä. Menin vaimoni luokse ja kumarruin hiljaa hänen puoleensa ja aloin silittää hänen hiuksiaan ...

— Vaimo, ole kärsivällinen; mehän taistelemme paremman kohtalon puolesta, ihmisten yhteisen hyvän puolesta, kovaosaisten puolesta; me läksimme taisteluun suuri oikeus sydämmessä ja me suomme maailmalle oikeutta niin kuin säteilevä valo. Koittaa aika ja minä uskon pian koittaa; se oikeus leviää laajalti ympäri ja tulee kaikille käsitettäväksi. Se valaisee maailmaa niin kirkkaasti kuin aurinko. Ja sinun poikasi näkee sen kehdostaan, ja ojentaa käsiään, ja nauraa sille iloisesti ...

Kynttilä paloi loppuun, ja varjot ympärillä kävivät yhä tiheämmiksi. Ja sade valui lakkaamattomina virtoina ikkunoihin, tuuli ulvoi kadulla kuin mieletön, ja ahne pimeys ikkunaan kumartuneena vaani meitä — — —






Punanen viesti 1/1907.